Pirjo Honkasalon Orendan kuvia jää katselemaan täysiverisenä elokuvataiteena

Pirkko Saisio ja Alma Pöysti. Kuva: Max Smeds / Bufo

Alussa on vain elementit: ilma, vesi, kallio ja merituulen äänet. Alma Pöystin esittämän oopperalaulajan, Nora-nimisen lesken saapuminen nimettömälle saarelle on yksi elokuvan unenomaisista kohtauksista.

Noralla on tehtävä, sillä hänen täytyy saada miehensä haudatuksi juuri tälle saarelle ja siihen hän tarvitsee sikäläisen papin Natalian (Pirkko Saisio) apua. Leski-Noran kohtaamiset saaren ihmisten kanssa tuskin rohkaisevat häntä.

* *

Natalia, jonka Nora toivoo suorittavan hautajaismenot asiaankuuluvine saarnoineen kaikkineen, ei suhtaudu Noran toiveisiin lainkaan niin myötämielisesti kuin tämä vaikuttaisi uskoneen. Nora ja Natalia kuitenkin kunnioittavat toisiaan, vaikkeivät heidän välinsä erityisen läheiset olekaan. Tällaisen varuillaanolon esittäjinä Pöysti ja Saisio ovat parhaimmillaan. Sanaton läsnäolo sopii heille.

Elokuvan ihmisiin kuuluu myös Luca Leinon esittämä poika vailla nimeä. Hän harjoittaa jonkinlaista kulttia ja raahaa perässään puunjuurakoita tai muita puunkappaleita. Yhdestä sellaisesta hän on tehnyt pyhäinkuvan tapaisen.

Pojan toiminnalla on järjestäytyneen uskonnon muotoja ja sellaisena se peilaa meidän katsojien suhdetta uskontoon ja sen harjoittamisen näkyviin muotoihin.

* *

Elokuvan nimi, Orenda, tulee Pohjois-Amerikan irokeesikansalta. Sana viittaa kaikissa ihmisissä ja asioissa olevaan panenteistiseen näkymättömään voimaan.

Panenteismi on näkökanta, jonka mukaan jumala on kaikessa, elollisessa ja elottomassa. Mitään tästä elokuva ei itse artikuloi. Selvimmäksi asia tulee Natalian sielunpaimenena pitämässä saarnassa, josta Lauri Maijalan esittämä virallisen kirkon edustaja tekee muistiinpanoja.

Orenda tulee elokuvana tilanteeseen, jossa kotimaisen elokuvan katsojia ei ole aikoihin altistettu täysiveriselle taide-elokuvalle. Viimeisin yhtä tinkimätön teos taitaa olla Honkasalon itsensä ohjaama Betoniyö (2013).

* *

Orenda on visuaalisestikin niin täyttä taidetta kuin elokuva vain voi olla. Sen kuviin on lupa jäädä ihastelemaan näkyvän ja näkymättömän ihmeellisyyttä. Elokuvan kuvaaja Max Smeds on urakoinut elokuvasta fanfaarin suomalaiselle saaristoluonnolle ja myös omille kuvaajanlahjoilleen.

En näe elokuvaa niinkään muiden, Ingmar Bergmanin tai Andrei Tarkovskin elokuvien läpi, kuin omana itsenään eli Pirjo Honkasalon myöhäiskauden teoksena, johon tiivistyy paljon hänen omimpia aiheitaan ja ajatuksiaan.

Pirkko Saision esittämä pappi katselee saarelleen ilmaantunutta nunnaa yhdessä Orendan monista unenomaisista kuvista. Kuva: Iris Kivisalu / Bufo

* *

Elokuvassa kuvataan ihmistä, pappia, joka torjuu temppelistään isän, pojan ja pyhän hengen. Eikä se ole jumalanpilkkaa sanan ynseimmässä mielessä, vaan vain järjestäytyneeseen uskontoon liittyvän dogmaattisuuden torjumista.

Honkasalo itse on haastatteluissaan puhunut halustaan tavoittaa se mitä hän kutsuu ”ihmisen hiljaisuudeksi”, jolla hän ymmärtääkseni tarkoittaa jotain kaikille uskonnoille ominaista pyhyydentuntoa. Minä en sitä hänen elokuvastaan löytänyt, mutta nautin silti näkemästäni.

Antti Selkokari

Myös nämä saattavat kiinnostaa sinua