Onko oikein nauttia kauneudesta, joka syntyy toisen kärsimyksestä? Nick Cave -elokuva This Much I Know to Be True

17.05.2022

Onko oikein nauttia kauneudesta, joka syntyy toisen kärsimyksestä? Nick Cave -elokuva This Much I Know to Be True

ELOKUVA | Andrew Dominikin dokumenttielokuva on pohdinta musiikista ja australialaisen lauluntekijän Nick Caven ja tämän pitkäaikaisen yhteistyökumppanin Warren Ellisin välisestä ystävyydestä.

Onko oikein nauttia kauneudesta, joka syntyy toisen kärsimyksestä? Olen pohtinut tätä usein kuunnellessani Nick Caven uudempia levyjä, jotka ovat syntyneet lapsen menetyksen synnyttämästä surusta ja kivusta. Caven poika Arthur kuoli vuonna 2015 vain 15-vuotiaana. Kaksinvertaisella voimalla kysymys iskeytyi tajuntaan, kun vain päivää ennen This Much I Know to Be True -dokumenttielokuvan Finnkino-esitystä kuulin Caven toiseksi vanhimman pojan Jethro Lazenbyn kuolleen 31-vuotiaana – seitsemän vuotta Arthurin kuoleman jälkeen.

This Much I Know To Be True kuvattiin keväällä 2021. Cave on jo eheämmän ja iloisemman oloinen (hän esimerkiksi kertoo vitsailee kouluttautuneensa keraamikoksi, kun muusikolla ei ole koronan jyllätessä helppoa) verrattuna vuonna 2016 kuvattuun One More Time With Feeling -dokumenttiin, joka oli ensimmäinen ohjaaja Andrew Dominikin ja Caven yhteistyössä tekemä elokuva.

One More Time oli Caven tapa vastata kaikkiin kysymyksiin ja välttää haastattelut liian kivuliaasta aiheesta eli lapsen kuolemasta, jota Cave käsittelee bändinsä the Bad Seedsin kanssa albumeilla Skeleton Tree ja Ghosteen – molemmat uskomattoman kauniita, mistä palaammekin taas alun kysymykseen.

One More Time esitti siis ennen kaikkea surevan isän ja surevan perheen – myös Susie Bick, Arthurin äiti ja Caven aviopuoliso, esiintyi elokuvassa. This Much I Know To Be Truessa Susiea ei nähdä, pääpaino on henkilökohtaisen sijaan musiikissa ja ennen kaikkea Caven ja Warren Ellisin yhteistyössä. Caven pitkäaikainen kollega, ystävä ja bändikaveri Ellis on soittanut hänen kanssaan jo lähes 30 vuotta. (Wikipedia kertoo, että Ellis soitti Bad Seedsin kanssa ensimmäisen kerran vuonna 1993 ja liittyi virallisesti bändiin vuonna 1994.) Ellis ja Cave ovat kirjoittaneet musiikkia useaan ja teatteriesitykseen, ja viime vuonna kaksikko julkaisi yhteisalbumin Carnage. Ystävyydessä siis riittää muisteltavaa.

Caven ja Ellisin rikasta yhteistä historiaa ajatelleen olisinkin ehkä toivonut näkeväni valkokankaalla vielä enemmän haastatteluja. Tietysti musiikki on kahden miehen ystävyydessä ehkä pääosassa ja ainakin tämän dokumentin aiheena, mutta olisi ollut mielenkiintoista kuulla vielä enemmän mietteitä kaksikolta. Mutta saimme sentään koko elokuvasalin voimin nauraa Warren Ellisin tietokoneen työpöydälle – se on kaoottisempi kuin mikään aiemmin näkemäni.

Elokuvassa Cave toteaa, että hänen käsityksensä itsestään on muuttunut. Muutama vuosi sitten Cave olisi vielä määritellyt itsensä ennen kaikkea muusikoksi, kirjoittajaksi ja taiteilijaksi. Elämä on kuitenkin pakottanut olemaan armollisempi ja arvioimaan uudelleen työn merkitystä. Näinä päivinä Cave on omien sanojensa mukaan ennen kaikkea isä, aviomies, ystävä – joka lisäksi kirjoittaa ja laulaa. Ainakin minunlaiselleni parikymppiselle on lohdullista kuulla, miten niinkin vakiintuneet hahmot kuin Nick Cave muuttuvat ja pohtivat keitä he oikeasti ovat ja miten itsensä määrittelevät.

Dokumentin keskiössä ovat kuitenkin Cave ja Ellis artisteina. Edellisen elokuvan tapaan Cave ja Ellis esiintyvät riisutussa ympäristössä valaisimien, jousisoittimien ja taustalaulajien kanssa. Ghosteen- ja Carnage-levyjen kappaleita kuullaan livenä ensimmäisen kerran.

One More Time -elokuvaan oli rakennettu kiskorata, jota kamera kiersi kuvaten esiintyjiä joka suunnasta läheltä ja kaukaa. Tällä kertaa temppu on viety vielä pidemmälle; ratoja oli erilaisia ja eri kohtiin keskittyviä. Ehkä kameralle esiintyminen korvasi liveyleisön, jollaista muusikot eivät vuosiin olleet kohdanneet?

Toinen tapa Cavelle päästä lähelle yleisöään ja fanejaan on hänen bloginsa Red Hand Files, jossa fanit voivat kysyä mitä tahansa kysymyksiä, joista osaan Cave vastaa. Elokuva näyttää, kuinka Cave poimii muutaman kysymyksen kymmenientuhansien joukosta ja miettii vastauksia. Impulsiiviseksi itseään kuvaileva Cave kertoo kameralle, ettei ikinä vastaa kysymykseen heti; hän haluaa antaa kysymyksille niiden ansaitseman huomion. Myöhemmin elokuvassa vastaukset kysymyksiin kuullaan Caven voiceoverina. Red Hand Files -blogia on verrattu ripittäytymiseen ja kulttijohtajalta neuvon kysymiseen, ja dokumentti noteeraa tämän kauniisti.

This Much I Know to Be True tarjoilee naurua, itkun alkua, kauneutta ja surua. Keskiössä on kuitenkin musiikki. Carnage oli albumi, jolle en itse lämmennyt heti – kuten levyn musiikki, siihen rakastuminen oli hidasta. Mitä enemmän levyä kuuntelen, sitä enemmän sitä kuitenkin arvostan – ja kun kuulin Caven laulavan lempilyriikkani Balcony Man -kappaleesta (”This morning is amazing and so are you”), tunsin kaiken, mitä musiikki parhaimmillaan saa ihmisen tuntemaan: rakkautta, iloa, surua, haikeutta, toivoa. Ennen kaikkea toivoa.

Silläkin uhalla, että kuulostan kliseiseltä, ajattelen juuri siinä ehkä olevan vastauksen alun kysymykseen: kivusta ja surusta syntyvä taide on usein tapa käsitellä tunteita ja tapahtumia, niin tekijöille kuin siitä nauttivillekin. Ja parhaimmillaan jaettu tunne muistuttaa siitä, ettemme ole yksin tunteidemme kanssa, ja että tulevaisuudessa on aina toivoa.

Elsa Lindström

Myös nämä saattavat kiinnostaa sinua