Myyttien täyttämä tarina tuntureiden salaperäisyyksistä – arviossa Marko Röhrin ja Antti Tuurin luontoelokuva Tunturin tarina

Kuva: Kristiina Johansson / MRP Matila Röhr Productions

Luontoelokuvat Metsän tarina (2012) ja Järven tarina (2016) täydentyvät trilogiaksi, kun Lapin luonnosta kertova Tunturin tarina (2020) saa vihdoin ja viimein ensi-iltansa. Elokuvaa esitettiin alkuvuoden aikana jo ennakkonäytöksissä, mutta vasta nyt on virallisen ensi-illan aika.

Elokuvat eivät ole suinkaan perinteisiä luontodokumentteja, vaan niihin on käsikirjoitettu tarina. Metsän tarina on Ville Suhosen ja Kim Saarniluodon ohjaama elokuva, jonka kuvasivat Hannu Siitonen ja Mikko Pöllänen. Marko Röhr tuotti. Elokuva tekee kunniaa Suomen luonnolle: aarniometsälle, jossa villieläimet viihtyvät. Luonto koko komeudessaan on myös elokuvan pääosassa. Kertojaääninä ovat isä ja poika, jotka tekevät havaintoja luonnon ihmeellisyyksistä.

Järven tarinaan kirjoitettiin jo mystisempää stooria. Sen kertomus vie järviemme pintaa syvemmälle samalla, kun Samuli Edelmann kertojan roolissa kuvailee muinaisaikojen suomalaisten ja modernin tieteen näkemyksiä suomalaisesta luonnosta. Tarina perustuu Marko Röhrin ja Antti Tuurin käsikirjoitukseen.

Röhr ja Tuuri lyöttäytyivät jälleen yhteen ja kehittivät tällä kertaa maisemakuvaa Lappiin. Tunturin tarinan tekstiosuus on Tuurin kynästä, ja sen kertoo Peter Franzén.

Tuuri on kehitellyt tarinan kehykseksi tuntureissa nukkuvat, mystiset ja myyttiset jättiläiset. Tarinaa kuljetetaan vuodenaikojen vaihtuessa – vuoroin luonnon herätessä, vuoroin sen mennessä lepotilaan. Ajanjaksojen mukaan luonnon värit vaihtelevat ja eläimet temmeltävät. Kuvassa näkyy monia tuttuja eläimiä, kuten karhuja, kärppiä, kettuja, poroja ja ahmoja. Pakkanen paukkuu, tuuli humisee, virrat pauhaavat ja purot solisevat.

Tarinasta huokuu muinaisuskomusmaailma, jumaltarusto, jonka juuret johtavat saamen kansan myytteihin. Kaikilla elävillä olennoilla on sielu, ja koko luonto on elävä. Luonnonelementtien inhimillistäminen, kuten esimerkiksi tunturien tietämiset, nukkumiset ja unet, ovat symboliikkaa, ja eläimet ovat jumalaisia. Ihmisiä ei näy.

Elokuvaa voi ymmärtää paremmin, jos on tutustunut saamelaiskulttuuriin. Tarina lienee muinaisuskomusten kunnioittamista, mutta panee hieman miettimään, ylitetäänkö paljon puhutun kulttuurisen omimisen raja.

Kuva: Marko Junttila / MRP Matila Röhr Productions

Tunturin tarinan on kuvannut luontokuvaaja ja ammattisukeltaja Teemu Liakka, jonka kanssa ohjaaja-tuottaja Marko Röhr on tehnyt töitä myös Metsän tarinan ja Järven tarinan parissa. Kuvamateriaali on huikeaa katsottavaa. Liakan kameran etsimeen on osunut muun muassa eläinten saalistuksia, soidinmenoja ja kisailuja. Uhkean tunturipöllön tuijotus ja lentoonlähtö tuntuvat ihmeelliseltä, komeiden riekkojen soitimet näyttäviltä, reippaiden kettujen leikit iloisilta ja valkoisten kärppien liikkeet sukkelilta.

Katsojan oletetaan tuntevan eläimet, mutta minulle jäi epäselväksi muutama eläinlaji, muun muassa hetken kuvassa näkyvät satumaisen linnut, jollaisia ei joka pellolla näe.

Äänimaailma on runsasta, ehkä jopa liian runsasta. Luonnon äänet ovat paikoin sivuosassa, ja hiljaisuudellekin joutaisi antaa sijaa. Panu Aaltion säveltämä ja sinfoniaorkesterin esittämä musiikki peittää alleen monia mielenkiintoisia luonnonääniä; eläinten temmellystä, hyttysten ininää, karhujen murinaa ja valaan ”laulua”. Näin elokuvasta version, jossa oli kuulorajoitteisille laadittu tekstitys. Se paljasti, mitä pitäisi kuulua. A cappella -lauluyhtye Tuulettaren joikumaiset osuudet antavat hienon säväyksen ääniraitaan.

Dokumentaarinen kuvamateriaali ja fiktiivinen mytologissävytteinen tarina on kirjoitettu toden ja tarun erikoiseksi sekoitukseksi. Tunturin tarinan lajityyppi onkin määritelty pitkäksi fiktioksi, eikä sitä pidä tulkita oikeaksi dokumenttielokuvaksi.

Marita Nyrhinen

Myös nämä saattavat kiinnostaa sinua