Inkerin, Railin, Kertun ja Matin matka oman maailman ympäri on värikäs – arviossa Teräsleidit-elokuva Kuin viimeistä päivää

Kuva: Atte Männikkö / Helsinki-filmi

Inkeri uiskentelee palvelutalon uima-altaassa, näkee ja kokee pelon. Mikään ei enää onnistu niin kuin ennen. Ruumis on jäykkä ja eikä aivojen toimivuuteen uskota. Ei ole kivaa, kaikki muut määräilevät olemista.

Inkerin tytär Maija on pistänyt lopun Inkerin kirjailijan ammatille ja hyllyttänyt hänen toisen autofiktiokirjansa. Inkeri haluaa löytää hukkaamansa käsikirjoituksen ja saada oikeutta väkivaltaisen miehensä tekemisiin ja tyttärensä kohtaloon nuorena.

Jouduttuaan sairaalaan Inkeri kuulee kuolemantuomionsa: kasvain vatsassa ja elinaikaa kaksi viikkoa.

Inkerillä on sisar, joka on juristi, rikas ja eläkkeellä. Raili on ottanut asuntoonsa kirkon palvelijan, siivooja Kertun, ihan vain saadakseen ilmaista palvelua. Ja ettei tarvitse kuolla yksin. Kerttu haluaa yhä palvella kaikkia.

Inkeri vaatii kolmikkoa lähtemään tien päälle, etsimään käsikirjoitusta ja kostamaan miehelleen.

Kolmikon lisäksi matkaan änkeää kuljettajaksi Matti, joka tykkää naisista ja matkailusta.

* *

Inkerin taustalla on huono omatunto Maija-tyttären nuoruudesta ja huoli tyttärentyttärestä. Inkerin, Railin, Kertun ja Matin matka oman maailman ympäri on värikäs. Varsinkin Inkeri on elänyt kaikin tavoin vilkkaan nuoruuden.

Koska muisti ei ole enää vanhoilla rouvilla terävä, matka alkaa väärästä paikasta ja jatkuu törmäillen entisiin miehiin ja poikaystäviin.

Kolmikosta kaksi, Inkeri ja Raili, eivät ole ikuisesti iloisia ja tyytyväisiä vanhoja rouvia. He vaativat paljon eivätkä suostu olemaan herttaisia. Sanominen ovat suoraa ja kiroilu reipasta silloin, kun asiat eivät suju niin kuin pitäisi. Vee-sanat irtoavat kipakasti ja oikeassa paikassa.

Ensimmäinen Teräsleidit-elokuva (2020; lue Antti Selkokarin arvio ja Kirsi Jaatisen kolumni) oli lempeämpi, muttei sekään turhanaikaista lässytystä. Jatko-osa näyttää vielä vahvemmin, kuinka mummot nousevat vaatimaan oikeutta olla sellainen kuin haluaa. Kahdella heistä on jopa mahdollisuus miettiä useampaan kertaan kuinka se kaikki oikein meni. Tragikomediassa jokaisella on hetkensä.

Komiikka on lakonista ja tragediat jokaisella enimmäkseen menneitä. Vaikka mummojen touhut ja sanomiset saattavat säikäyttää ja osin jopa hirvittää, lopulta kuitenkin ymmärtää, että tämä on mummoanarkiaa parhaasta päästä.

Seela Sella ja Leena Uotila. Kuva: Laura Mainiemi / Helsinki-filmi

* *

Leena Uotila (Inkeri) on roolissaan mukana koko vartalollaan, samoin Seela Sella (Raili), jonka lakoniset kommentit ovat silkkaa asiaa. Sanna-Kaisa Palo (Kerttu) edustaa palveluskuntaa, joka haluaa miellyttää ja olla kaverina mukana.

Nämä kolme Suomen parasta naisnäyttelijää täyttävät jokaisen kohtauksen ja omalla persoonallisella tavalla onnistuvat tehtävässään. Eero Saarinen (Matti) on rakastuneen vanhenevan miehen kuva; häntä ei pidättele mitään ja hän uskaltaa jopa epäillä muistin haurastamaa totuutta.

Maija-tyttären roolissa nähdään Pirjo Lonka, jonka puhe ja toiminta ovat hänelle ominaisia. Huumori on äänekästä ja enimmäkseen tilannekomiikkaa. Tyttären aviomiestä näyttelee Jani Volanen, jonka aivotoiminta perustuu normaaliuteen.

Ohjaaja Pamela Tola tuntee nykymummot, heidän elämänsä ja toiveensa. Tolan rohkeus näyttää nykymummon muotokuva hätkähdyttää muutaman kerran, mutta tuottaa enimmäkseen nautinnollista seurattavaa.

Maija Kääntä

Myös nämä saattavat kiinnostaa sinua