Digitaalisesti nuorennettu Harrison Ford elokuvan prologissa. Kuva: Lucasfilm Ltd. & TM
ELOKUVA | Antti Selkokari olisi halunnut pitää näillä näkymin viimeiseksi jäävästä Indiana Jones -elokuvasta The Dial of Destiny, mutta ei vain pystynyt.
“Elokuva kierrättää sankarihahmon vanhojen seikkailujen hohdetta yhdistelläkseen sitä Da Vinci -koodi -tyyppiseen hölkkään johtolangan luota seuraavalle.”
ARVOSTELU
Indiana Jones and the Dial of Destiny
- Ohjaus: James Mangold
- Pääosissa: Harrison Ford, Phoebe Waller-Bridge, Mads Mikkelsen, Olivier Richters
- Ensi-ilta: 28.6.2023
Indiana Jones and the Dial of Destiny -elokuvan alussa kuullaan kellon tikitystä pommien putoillessa. Ollaan toisen maailmansodan loppuvuosissa, Hitlerille ollaan kokoamassa mittaamattoman arvokkaita aarteita, arkeologisia tai muita, joilla pitäisi oleman yliluonnollisia voimia, joiden avulla natsien sotaonni käännettäisiin. Indiana Jones ja kaverinsa Basil (Toby Jones) yrittävät estää natsijoukkiota kiikuttamasta pois ryöstösaalistaan.
Se varsinainen taikakalu, joka juoksuttaa niin sankareita kuin roistoja on Antikytheraksi kutsuttu Arkhimedeen mekanismi, jonka pitäisi antaa kyky matkustaa ajassa. Antikythera-niminen antiikkiesine on oikeasti olemassa ja sitä on käytetty tähtitieteelliseen havainnointiin ja taivaankappaleiden liikkeiden ennakointiin. Vimpainta havittelee kovasti myös natsitiedemies, tohtori Voller (Mads Mikkelsen).
Elokuvan prologissa Harrison Fordin kasvoja ja hiuksia on nuorennettu digitaalisella kuvankäsittelyllä. Hänen esiintymistään on jotenkin aavemaista katsella. Turhan täpäriä pelastumisia sisältävä prologi vain jatkuu ja jatkuu viskatakseen meidät vuoteen 1969, jolloin professori Jones on eläköitymässä virastaan, eikä hänen elämässään näy perheestä jälkeäkään. Professori Jones alkaa vaikuttaa yhtä lailla muinaismuistolta kuin eri puolilta maailmaa metsästämänsä arvoesineet.
Tilanteen kääntää Basil-ystävän sattumoisin arkeologiksi opiskellut Helena-tytär (Phoebe Waller-Bridge). Helena on myös Indiana Jonesin kummitytär. He päätyvät yhdessä Välimerelle etsimään Antikytheraa ja heidän on – tietenkin – löydettävä se ennen henkiinjääneitä natseja ja heidän apureitaan. Koska Indiana Jones and the Dial of Destiny on tehty elokuvasarjan päätösosaksi, siihen tuodaan testamentin tuntua vilauttamalla esiin muutamia vanhoja tuttuja hahmoja.
* *
Elokuvaa vaivaa jonkinasteinen tuntu siitä, että kaikki on niin kovin tuttua ja mitätöntä. Uutta leffaa vertaa väistämättä sarjan aiempiin saavutuksiin. Niissä oli aidon jännityksen tuntua. Mutta Indiana Jones taistelemassa yhtä ainoaa natsitohtoria ja tämän tunaroivia apureita vastaan – vaikea siitä on saada spektaakkelia, etenkin kun ohjaajana ei ole Steven Spielbergin kaltaista tarinankerronnan mestaria.
Puikkoihin astunut James Mangold pakertaa velvollisuudentuntoisesti tehtyä popcorn-viihdettä, johon on otettu mukaan pakkoliikkeenomaisia toimintakuvioita – ja niitäkin liikaa, kuten silminnähtävän kehnoja tehosteita.
Mads Mikkelsenin esittämä natsitohtori Voller ja rahalle perso arkeologi Helena Shaw (Phoebe Waller-Bridge) arvoesineiden huutokaupassa Marokossa. Kuva: Lucasfilm Ltd. & TM
Elokuvan vaisuutta voi selittää aika itse, jonka takia professori Jonesin opiskelijat eräässä vaiheessa elokuvaa haukottelevat hänen luennollaan. Heitä eivät jaksa kiinnostaa vanhan ukon jorinat seikkailuistaan jossain kaukana vuonna 1969, kun ihminen on äskettäin päässyt kuuhun.
Indiana Jones and the Dial of Destiny on raskasta katsottavaa. Olisin niin kovasti halunnut pitää elokuvasta, mutta nyt se kierrättää sankarihahmon vanhojen seikkailujen hohdetta yhdistelläkseen sitä Da Vinci -koodi -tyyppiseen hölkkään johtolangan luota seuraavalle.
Yksi elokuvan ongelmista on Phoebe Waller-Bridgelle kirjoitettu pirtsakka naishahmo, joka heittäytyy mukaan seikkailuun kuin olisi odottanut juuri tätä tilaisuutta saadakseen antaa työnäytteen uudenlaisen sankariarkeologin rooliin. Hänen hahmonsa ei piristä elokuvaa, sillä hänen komentelevaisuutensa vain rasittaa.
* *
Elokuva on fanikatsojien palvelua ja sellaisenakin laiskaa ja ulkokohtaista, koska juttua on ihan turhan takia pitkitetty. Indiana Jones and the Dial of Destiny on iloton. Siinä ei ole tietoakaan sellaisesta piittaamattomasta huumorista, jota oli muinoin Kadonneen aarteen metsästäjissä (1981). Häiritsevää uudessa Indiana Jonesissa on myös John Williamsin musiikki, joka ärjyy meitä oletettuihin tunnelmiin.
Antti Selkokari
Myös nämä saattavat kiinnostaa sinua
Josh Margolin kunnianosoitus isoäidilleen yhdistää huumoria ja toimintaa – arviossa Thelma
ELOKUVA | Thelma ja Ben ajavat skootterilla Los Angelesiin hakemaan oikeutta menetettyään puhelinhuijarille 10 000 dollaria.
Amerikkalaista historiaa tontin, talon ja sen asukkaiden kuvittamana – arviossa Here
ELOKUVA | Robert Zemeckisin teknologiaan tukeutuva elokuva perustuu Richard McGuiren kirjaan, jossa kerrotaan amerikkalaisten historiaa yhden paikan kautta.
Eteläpohjalaiselta Saku Taittoselta sujuvat porilaismurre ja Neumannin lavaelkeet Dingo-elokuvassa Levoton Tuhkimo
ELOKUVA | Dingosta kertova Levoton Tuhkimo saa pohtimaan toden ja keksityn suhdetta. Yksi Mari Rantasilan elokuvan tärkeistä teemoista on nähdyksi tulemisen ja hyväksynnän tarve.
Conclave-elokuva tuo esiin, miten uuden paavin valintaa juonitellaan Vatikaanin suljettujen ovien takana
ELOKUVA | Jos Conclave on jotakin, niin visuaalista herkkua askeettisuuteen tottuneille pohjoismaalaisille, sikäli paljon siinä korostuvat katolisen kirkon suosima prameus ja väriloisto.
