Dísa yllättää Satu Rämön lukijat – rikokset kovenevat ja kysymykset vakavoituvat Länsivuonoilla

Satu Rämö. Kuva: Björgvin Hilmarsson / WSOY

Siitä on yli 20 vuotta, kun osallistuin lehdistötilaisuuteen Islannin Helsingin-suurlähetystössä. Tilaisuuden aihekin kiinnosti, mutta erityisesti odotin yhtä asiaa: tarjottaisiinko toimittajille maan perinneherkkua, hapatettua haita?

Vastaus tuli, kun istuimme kuuntelemassa puhujaa salin ison pöydän äärellä. Läpitunkevan imelä tuoksu alkoi leijailla kaikkialle huoneistoon. Haisäilykepurkki oli avattu keittiössä.

Pakotin itseni maistamaan, tätähän olin odottanut. Kokemus oli samaa luokkaa kuin ruotsalaisten hapansilakka. Ei jatkoon.

Vastapainoksi pöytään kannettiin islantilaista makeaa tummaa leipää ja savustettua lammasta. Jälkimmäinen lienee parasta lammasruokaa, jota olen maistanut koskaan.

Todellakin vastakohtien maa.

Pitopöytä notkuu

Miten tämä liittyy Satu Rämön uuteen dekkariin, Dísaan (WSOY, 2026)?

Tämäkin kirja alkaa pitopöydästä. Suomalainen Jakob Johanson on toiminut vajaan vuoden Ísafjörðurin poliisipäällikkönä. Hän osallistuu avovaimonsa Guðrúnin kanssa Þorrablót-perinnejuhlaan. Sitä vietetään vanhan kalenterin neljännen talvikuukauden eli Þorrin aikaan.

Paikalla on paljon ihmisiä, joita Jakob ei ennestään tunne. Pian hän huomaa, ettei kaikki pöydässäkään ole ihan niin kuin pitää. Joku on tuonut nyyttikesteihin odottamatonta tarjottavaa.

Samaan aikaan kylään on saapunut suomalainen liikemies Veli K. Lehto. Hän on tullut tekemään kauppoja, ja kaikki näyttää menevän hyvin. Mutta karu maa osaa yllättää.

Jakob joutuu reunalle

Dísa jatkaa vahvasti siitä, mihin Rämön edelliset kirjat ovat tapahtumat johtaneet. Päähenkilö on tuomittu Suomessa, palannut Islantiin ja ryhtynyt vapaaehtoistyöntekijäksi ja poliisin tietolähteeksi. Mutta hänellä on omakin agenda ja vahva oikeudentunto sen toteuttamiseksi. Keinoja kaihtamatta.

Dísaa voi helposti lukea itsenäisenä taideteoksena, mutta yhtä hyvin päähenkilö Hildurin saagan jatkumona. Tutut ihmiset, tutut maisemat, tutut kuviot – mutta yhä kummallisempia ja omaperäisempiä rikoksia.

Satu Rämön kirjojen lukijat eivät pety, niin luonnollisesti ja helposti hän tätäkin tarinaa Islannin tuulissa ja lumituiskuissa kuljettaa. Tarinan edetessä kirjailija pohtii ihmisyyden peruskysymyksiä varsin raikkaan oloisesti.

Hildur ja Jakob kipuilevat yhä pahemmin omissa parisuhdesotkuissaan. Jakobin hahmon kautta Rämö kuvaa tarkasti ja elävästi sen dilemman, jossa mieli vetää toisaalle, mutta järki toppuuttelee ja omatunto voi kolkuttaa oksennukseen saakka. Juuri noin mies sen voi kokea.

Islanti ei ole saari

Kirjan loppusanoissa Rämö paljastaa, kuinka sarjan kuudennen dekkarin tapahtumat ja rikokset liittyvät ihan oikeisiin islantilaisiin tapahtumiin. Saari voi olla kaikesta kaukana, mutta ei silti turvassa maailman lieveilmiöiltä kuten ihmiskaupalta, hyväksikäytöltä tai muualta tulleiden työperäiselta sorrolta – huumerikoksista ja perheväkivallasta puhumattakaan.

Hildurin henkilökuva syvenee kirjassa mukavasti. Hänen suhteensa omiin sisariin nousee uudelle tasolle, kun Björkin vapautumista vankilasta odotetaan.

Rikoskierteen keskellä Hildur joutuu silmätysten oman asemansa, tekojensa ja riittämisensä kanssa. Rikosetsivä on ammatillisesti ja inhimillisesti niin sanotusti perimmäisten kysymysten äärellä.

”Pyhittikö päämäärä keinot? Kuuluiko pahan aina saada palkkansa – vaikka se lisäisi pahaa? Jos laki ja moraali olivat ristiriidassa, moraalin kuului voittaa.”

Lukiessani oudoksuin sitä, miksi Rämö johdattelee tapahtumia eteenpäin lukujen väliin ripotelluilla Raamatun sitaateilla. Tehokeino tuntui turhan pateettiselta. Kirjan sulkiessani totesin, että psalmin lohdulliset sanat ovat lopulta ihan paikallaan.

Kari Pitkänen
kari.pitkanen(at)kulttuuritoimitus.fi

Myös nämä saattavat kiinnostaa sinua