Taiteilija (Waltteri Torikka). Kuva: Sanna-Kaisa Koivisto / PerusProductions

Anne Välinoro, teksti

Toimittaja Anne Välinoro kirjoittaa Oopperaessee-sarjaa Taiteen edistämiskeskuksen (TAIKE) työskentelyapurahalla.

Suomen ainoa Nobel-kirjailija eli Nobelin arvoisen elämän. Frans Emil Sillanpään kaari (1888–1964) oli luovan ihmisen selviytymistarina.

Lähtökohdat olivat vaatimattomat, kuten valtaosalla suomalaisista 1880-luvulla. Kauvatsasta kotoisin oleville ja Hämeenkyrön Myllykoluun asettuneille mäkitupalaisille, Kauvatsasta kotoisin olevalle Pransu Koskiselle ja Vanajan kylästä lähteneelle Miina Mäkelälle siunaantui lapsia, mutta vain yksi kolmesta jäi eloon niin, että saattoi aloittaa opintien.

Frans Eemilillä oli päätä, ja vanhempien ja tuttavien tuella oppikoulukin oli mahdollista aloittaa Tampereella. Tampereen Suomalaisessa Reaalilyseossa koulutovereina oli tulevia taiteilijoita ja arkkitehteja, kuten Lauri Pohjanpää ja Bertel Strömmer, joka myöhemmin suunnitteli kirjailijamestarin huvilan.

Kun tuki kotoa loppui, Sillanpää sai kotiopettajan pestin tehtailija Henrik Liljeroosin perheessä ja opetti myös Lempäälän ja Lopen kartanoissa. Julkinen kirjoittaminen lähti alulle jutuista Aamulehteen.

Ylioppilaaksi Sillanpää kirjoitti hyvin arvosanoin vuonna 1908 ja aloitti opinnot Helsingin yliopistossa tavoitteenaan opiskella lääkäriksi. Viiden vuoden opintojen aikana valmista ei kuitenkaan tullut. Nuori opiskelija tutustui aikakauden taiteen merkkihenkilöihin Sibeliuksesta Juhani Ahoon ja juomat maistuivat liiankin hyvin. Lopulta, osin terveyssyistä, Frans Eemil palasi vuonna 1913 Töllinmäkeen vanhempiensa luo.

Lääketieteen opinnoista oli jäänyt kuitenkin kehys ja näkökulma Sillanpään tulevalle kirjailijanuralle. Biologiseksi determinismiksi kutsuttu ajattelumalli vakiintui teosten johtoaiheeksi. Ihminen on omana lajinaan osa luontoa, elämme luonnon ehdoilla ja palaamme kuoltuamme luontoon.

Novelleista romaaneihin

Sillanpään kirjallinen ura alkoi E. Syväri -nimimerkillä kirjoitetuilla novelleilla Uusi Suometar -lehteen. WSOY painosti häntä kuitenkin aloittamaan romaanilla. Vuonna 1916 ulos pääsi Sillanpään ensimmäinen romaani Elämä ja aurinko. Samana vuonna löytyi Siikri Salomäki (1898–1939), jonka kanssa perheeseen syntyi yhteensä kahdeksan lasta.

Kansalaissodassa Sillanpää pyrki pysymään puolueettomana ja kritisoi molempien osapuolten julmia tekoja, varsinkin kostotoimenpiteitä. On häkellyttävää, miten kaiken yhteiskunnallisen sekasorron ja oman mielenkuohunnan keskellä kirjailija saattoi aloittaa Hurskaan kurjuuden kirjoittamisen.

Torppari Juha Toivolan taival nälkävuosista vuoteen 1918, jolloin tämä teloitetaan syyttömänä, on karvas ja kova. Sillanpään inhimillinen katse Juhaan pitää viimeiseen laukaukseen asti, jolloin ”Juhakin vääntyy epämukavasti pystyyn ja käsin kannatellen viheliäisiä alushousujaan humahtaa Toivolan Jussi kuoleman valtavaan kaikkiyhteiseen olotilaan ilman mitään viimeistä ajatusta”.

Luin Hurskaan kurjuuden parikymppisenä ja kokemus oli raastava. Mikään muu teos ei ole sen jälkeen tuntunut yhtä vahvalta kyvyssään avata itsenäistymiseemme johtaneita tapahtumia ja alkuvuosien tempovuutta yksilön kannalta.

Täältä Töllinmäen torpasta alkoi F.E. Sillanpään taival. Kuva: Anne Välinoro

Päin diktaattoreja

Sillanpäätä kritisoitiinkin liiasta objektiivisuudesta. Näkijä ei luopunut tiukasta yhteiskunnallisesta moraalistaan myöskään vuonna 1938, jolloin hän kirjoitti Suomen Sosialidemokraatissa julkaistun Joulukirjeen diktaattoreille. Siinä hän kävi päin oikeistoradikalismia ja arvosteli tiukasti Hitleriä, Stalinia ja Mussolinia.

Oma alkoholismi, Saavutus-huvilan rakentamisesta koitunut valtava velka ja kasvava perhe eivät lamanneet Sillanpään luomisvoimaa 1930-luvulla, vaan vuosikymmenestä tuli taiteellisesti ansiokkain. Syntyivät romaanit Nuorena nukkunut, Miehen tie ja Ihmiset suviyössä.

Samalla Sillanpäälle alettiin povata Nobelia. Katkerana vuonna 1939 kirjailija menetti rakkaan Siikrinsä, mutta sai Nobelin, Herman Hessen ja Johan Huizingan nenän edestä.

Uusi avioliitto Anna von Hertzenin kanssa ei toiminut ja viina asettui luovan mielen rinnalle. Hermoromahdus veikin Sillanpään sotavuosiksi 1940–1943 Kammion mielisairaalaan.

Sinä aikana syntyi kuitenkin vielä romaani Elokuu. Ihmiselon ihanuus ja kurjuus (1945) päätti Sillanpään romaanituotannon. 1950-luvulla ilmestyneet muistelmateokset Poika eli elämäänsä, Kerron ja kuvailen sekä Päivä korkeimmillaan pitivät Sillanpään näkyvillä aikansa mediassa ja kirjakaupoissa.

Taata-hahmona kirjailija jatkoi radion joulupakinoissaan aina kuolemaansa saakka.

Välineet haltuun

On häkellyttävää, miten Sillanpää nousi henkilökohtaisista vaikeuksistaan huolimatta aina kertomaan jotakin uutta ja eri välineissä. Hän otti radion haltuun persoonallista ja harjoiteltua puheenparttaan myöten 1940-luvulla ja vaikutti omien romaaniensa filmatisointeihin 1930-luvulta saakka.

Hän puhui kiertueilla ja kirjakaupoissa ja vieraili Pohjoismaissa. Sillanpää oli aikansa mediapersoona ja etsi uusia tapoja ilmaisulleen ja teksteilleen.

Kun nyt lukee Ihmiset suviyössä -romaania, yllättyy sen modernista kerronnasta ja avarasta ihmiskuvasta. Tarina ei jämähdä vaan parhaan nykyjournalismin tyyliin poimii ja seuraa näkymiä ja kohtaloita, maalaa maisemaa ja olosuhteita, antaa lukijalle työkaluja, mutta ei pureksi aihettaan valmiiksi.

Hämeenkyrön Myllykolussa tehtiin oopperaa Sillanpään elämästä vuosina 2017–2018. Nyt on vuorossa selkeä romaanidramatisointi. Ihmiset suviyössä sopiikin Myllykoluun, virtaavan veden äärelle ja luonnonlaaksoon kuin sinne luotuna.

Ihmiset suviyössä -ooppera levittäytyy Myllykolun rinteeseen ja joen äärelle. Kuva: Anne Välinoro

Pesäero laveaan tyyliin

Luulen, että myös Sillanpää hyrisisi tyytyväisenä tällekin laajennokselle tuotannostaan. Oopperassa voi sanoa asioita suurilla tunteilla. Ja kuka tiivistää osaa, voittaa.

Ihmiset suviyössä on muokattu oopperaksi ihan omanlaisenaan matkana Sillanpään romaaniin. Libreton kirjoittanut Elina Snicker on ottanut selvän pesäeron Sillanpään laveaan, kuvailevaan tyyliin.

Libretto on hyvin teatterinomainen ja lauseissaan lyhyt, hassuttelevakin. Se on syntynyt yhtä jalkaa Paavo Korpijaakon partituurin kanssa.

”Säkenöivä sihisevä auringonpaiste/ ohranjyvä pullistelee viimeisillään/ joka aamu syntyy maailmoja/ tuossa aukenee valkea perhonen: Blop!/Tuossa musta kuoriainen /”Automobile Coleopterum” ajaa minne vaan./ Meillä tuoksu mullan, sahdin.”

Näin Taiteilija, yksi päähenkilöistä, ihastelee maailman jatkuvaa uusiutumista valon ja kesän myötä.

Tai Telirannan mummu, unta odotellen, kuuhun samaistuen ja menneisiin vajoten:

”Kuu vanha, haaleudessa haalea/ Jos itse etäällä kelluisin/ näkisin asiat laajemmin/ Kuumummu, kuin unessa –/ Vaan uni ei tule./ Luista kampaa liikuttaa/ yhä lapsen käsi/ Yksi – kaksi – kolme – neljä/ tukka kuollutta heinää/ Ota albumi, sinä käsi!”

Entä Nokia, Yrjö Salonen, kaunis poika, joka surmatyöhön sortuu ja joka kiellettyä ensirakkauttaan muistelee?

”Poika oli nuori ja lapsellinen/ – oli nuori ja kaunis ja lapsellinen/ Poika oli hurja ja rauhallinen/ pani saapikkaat sänkyni alle.”

Snickerin henkilöille antamat luonnehdinnat ovat itsessään runoutta ja sikäli ensi kuulemalta hämmentäviä, jopa hankalia hahmottaa.

Koko tarinan laajuudella ne alkavat toimia ja kutsuvat mukaansa aukaisemaan kunkin päähenkilön arvoitusta.

Päätoimijoiksi dramaturgi on valinnut kylämaisemaa tarkkailevan Taiteilijan lisäksi Mettälän Santran ja surman uhriksi joutuvan Jukka Mettälän, surmaan sortuvan nuoren tukkilaisen Nokian eli Yrjö Salosen, Telirannan vanhan emännän, lapsensa syntymää odottavat Jalmari ja Hilja Syrjämäen, nimismiehen ja Nokian ponttoonikaverin Puolamäen.

Sivuhahmoja ovat Santraa vikittelevä Isäntä sekä rakastuva pari Helka ja Arvid sekä kyläläiset ja piiat.

Näkökulma on poislähtevien, sivustakatsojien ja ulossuljettujen. Se ei ole huono valinta. Ne, jotka eivät ole ensimmäisinä maailmaa vääntämässä sijoiltaan, ovat ehtineet jo ajatella paljon.

Libretisti Elina Snickerille oopperalibreton kirjoittaminen oli uusi ja vapauttava kokemus. Kuva: Terho Aalto

Ei lauluja laulun vuoksi

Paavo Korpijaakon partituuri ei sekään päästä kuulijaa helpolla. Vahvasti modernistinen ja pitkälti atonaalinen sävelkieli ei jätä niitä toistettavia melodioita mieleen, joita Rossini jätti Venetsian gondolieereille.

Kuulijan on oltava koko ajan valpas. Tässä teoksessa ei ole tyhjää kohtaa, laulua laulun vuoksi varsinkaan ensimmäisellä puoliajalla. Karakterisointi vaatii välillä vahvaa alleviivaamista ja hahmon maalaamista.

Se saattaisi jäädä omaksi irtonaiseksi linjakseen, mutta solistit ovat niin taitavia, että heidän ilmeikkyytensä ja äänellinen volyymi istuvat satsiin ja nousevat hyvin sen yli.

Puhaltimien cluster avaa tarinan ja lupaa, että puupuhaltimia tullaan jatkossa käyttämään runsaastikin. Niin ne ilkkuvatkin ihmispoloille tai etsiytyvät kohtiin, joissa valoisan yön samettinen hämy laskeutuu metsän ylle tai puukko välähtää ja tragedia kohoaa huippuunsa.

Kuorolle Korpijaakko säveltää lempeänkaunista satsia, milloin koraalia mukailevaa, milloin syvää äänellistä harmoniaa ja värimaailmaa testaavaa. Festiwaalikuoro on erinomainen ja pystyy ilmentämään vain yhdeksän jäsenen voimin laajan tunneskaalan ja soimaan yhtenäisesti.

Ensimmäinen puoliaika poukkoilee musiikillisesti hahmosta toiseen esitelläkseen kaikkien intentiot ja luonteen, mikä tekee siitä myös raskaamman seurattavan kuin toisesta puolesta.

Useita päätöksiä

Toisella puoliskolla lataus ja tapahtumat purkautuvat, Nokia on tuomiolla, elävä lapsi syntyy, mummu sulkee uutimensa viimeisen kerran, rakastavaiset löytävät toisensa, taiteilija rauhoittuu ja tyytyy osaansa tarkkailijana.

Tavallaan tästä syntyy jälkipuoliskon kääntyessä finaaliksi myös kolme päätöstä, Santran ilo uuden rakkauden, isännän, löytymisestä, Nokian jylhä lähtö tuomiotaan kärsimään ja mummun pitkät jäähyväiset.

Nämä kaikki ovat kukin tasavahvoja pikkufinaaleja. Kun varsinainen finaali, tonaalinen ja kauniin harmoninen koraali kuorolle koittaa, se tulee neljänneksi finaaliksi elokuvamusiikillisena vyörytyksenä. Ja viidentenä ja pisteenä kaikelle vielä taiteilijan ylistys auringolle ja uudelle päivälle.

Tämä on varmasti tietoinen valinta ja korottaa kaikkien tarinat samanarvoisiksi. Kuulija joutuu kuitenkin kohotetuksi moneen kertaan ja miettii, joko tämä loppui.

Santra (Johanna Rusanen) odottaa vierasta. Sahti on valmista. Kuva: Sanna-Kaisa Koivisto/PerusProductions

Luonnossa tapahtuu

Riikka Oksanen on jakanut näyttämökuvan selkeisiin tapahtumapisteisiin. Yksi on Mettälän torppa Santroineen ja lapsineen, toinen etualalla virtaava joki tukkilaisineen silloilla, kolmas Telirannan talo, jossa uutimia auotaan ja suljetaan, neljäs Syrjämäen tölli pitsiuutimineen ja viides taiteilijan tähystyspaikka katsomossa, joka muuttuu myös nimismiehen komentopaikaksi.

Niissä ja niiden välillä tapahtuu. Koska lavastusvaihtoja ei voi olla, liikutaan eri suunnista pitkin ja poikin mäkeä, kohti katsomoa ja silloilla. Etusillan kautta ydinhahmot saadaan näppärästi etualalle.

Huippukohta Mettälän surmatyö jaksottuu hyvin ärsytysosaan ja taisteluun sillalla. Nokia muuttuu ja Puolamäen ja muiden ponttoonilaisten ärsytyksestä leimahtaa ja tonk! Mies on poissa pelistä.

Mettälänä ja nimismiehenä Ilkka Hämäläinen tekee tyylikkään kaksoisroolin. Venkurana, pullolta kujeitaan kiehnäävänä juoppona Mettälä fyysistyy epävarmuuttaan uhoavaksi hölmöksi, nimismiehenä hän on kiusaaja, alistaja ja kyläläisiin ylimielisesti katsova virkavalta. Tenorille tässä on kaksi tuiki vastakkaista persoonaa tulkittavaksi.

Sopraano Päivi Nisula Telarannan mummuna herkistää koko pitkän linjan. Hänessä on tavallisuutta, mutta myös taivaita koskettavaa hartautta. Hahmollinen kirkkaus lisääntyy pohdintojen myötä ja mummulapsen huuto äidilleen on vavahduttava.

Mummu (Päivi Nisula) miettii nuoruuttaan ja mennyttä. Sanna-Kaisa Koivisto/PerusProductions

Yrjö Salosena, Nokiana, tenori Tuomas Miettola juurtuu ja jää laulamaan katsojan mieleen. Hän on se kaunis poika, vahvahiuksinen leimahtaja, jota kielletty rakkaus riipii, maailma ja tunteet heittelevät ja jolta itsesuojeluvaisto pettää.

Miettola kykenee valtaamaan juuri sillä tavoin näyttämön kuin pitää, liikkeillään ja kasvoillaan. Tenorilla on suurenmoisen kaunis ääni.

Sopraano Johanna Rusasen Santran vahvuutta on ennen kaikkea teräksinen ääni, jossa on kuitenkin hurjasti lämpöä ja vivahteita. Santra aloittaa tarinan kuluessa uuden elämän, mikä jaetaan ehkä isännän kanssa. Rakkaus tuntuu ja kuuluu.

Baritoni Waltteri Torikan pohdiskelevan Taiteilijan rooli ei ole mikään esilaulaja. Taiteilijan on pidettävä tämä paletti kasassa. Torikalla on suurten näyttämöjen eleet ja katseet, mitkä sopivat tähän, kauas metsänlaitaan tähyävään näkijaan. Torikka vie tarinaan alleviivaamatta.

Bassobaritoni Tiitus Ylipään ja sopraano Leila Saaren Syrjämäen pariskunta on sopua ja valoa tuova elementti synkähköön kesäkuvaukseen. Heidän äänensä sointuvat täydellisesti yhteen. Jalmarin hätäily hevosen pyydystämiseksi pohjustaa tämän ahdistavia muistoja.

Tenori Marko Tuupainen saa Puolamäkeen juuri sen peesaajan, joka lopulta huomaa ikäväkseen joutuvansa melkein itsekin tuomiolle.

12-henkinen Tampere Raw -orkesteri soi teoksessa nauhalta. Se on poikkeuksellinen ratkaisu, mutta toimii erittäin hyvin. Jouni Rissasen johtama orkesteri tekee huippulaatua ja on todella perehtynyt Korpijaakon librettoon. Erityiskiitos kuuluu puhaltajille ja lyömäsoittajalle.

Solistit on myös mikitetty ja se on tässä ulkoilmakatsomo-ratkaisussa perusteltu valinta, miksaus kun toimii loistavasti.

Hämeenkyrön Festiwaalien oopperasatsaus on hurja, Sillanpään perinteisiä tulkintoja ravisteleva urakka, jolle olisi löytynyt katsojia varmasti näiden yhdeksän loppuunmyydyn näytöksen lisäksikin. Tuskin ensi vuodeksi uutta produktiota ehditään tehdä.

Nokia (Tuomas Miettola) tempaisee ja Mettälä (Ilkka Hämäläinen) on pian pois pelistä. Kuva: Sanna-Kaisa Koivisto/PerusProductions

Ensimmäinen oopperatyö

Näytelmäkirjailija, dramaturgi Elina Snickerille Ihmiset suviyössä -oopperaan libreton kirjoittaminen oli ensimmäinen oopperatyö uralla. Romaani oli tuttu. Juonet punoutuvat yhteen kolmen päivän aikana tietyssä maalaismaisemassa, mutta tapahtumat ovat epäkronologisia. Lauantaiaamusta hypätäänkin perjantaihin ja samaan aikaan tapahtuu toisaalla. Miten siitä voi päästä eteenpäin?

Snicker jakoi romaanin tapahtumiin, joita tuli kaikkiaan kuutisenkymmentä. Sitten piti ottaa esille pitkä paperi. Sinne hän kirjasi Sillanpään oman rakenteen ja oman kohtausjärjestyksensä. Samalla hän mietti keskeistä sisältöä ja vaihtoi ajatuksia säveltäjä Paavo Korpijaakon kanssa.

Libretto ja partituuri rakentuivat käsi kädessä, mikä ei ole oopperassa ihan tavanomainen ratkaisu. Snicker ja Korpijaakko miettivät, ketkä olisivat tämän oopperan keskeiset henkilöt.

Entä jos nostettaisiinkin talollisten sijaan framille heidät, jotka ovat syrjässä ja osattomia? Se ratkaisu innosti molempia. Snicker valitsi keskeiset tapahtumat ja alkoi miettiä tilanteita.

Mutta miten luoda draamaa kokonaisuudesta, jossa maisemassa tapahtuu koko ajan paljon samaan aikaan, mutta ihmisten tarinat etenevät eri aikatasoissa.

Snicker päätti ratkaista ongelman simultaanikohtauksilla. Säveltäjää ratkaisu ei päästänyt helpolla. Onko mahdollista solmia eri henkilöille sävelletyt teemat lomittain samanaikaisiksi? Kokeillaan, sanoi Korpijaakko.

Sävellystyö ja libreton kirjoittaminen etenivät lopulta yhtä matkaa ja aikaa ideasta valmiiseen librettoon kului pari vuotta.

Libretisti kirjoitti aina kohtausluonnoksen, johon säveltäjä teki vokaalilinjat. Libretisti sai seuraavaksi säveltäjältä nuotit ja audiotallenteen, jota pääsi kommentoimaan. Säveltäjä puolestaan kommentoi tekstiä ja pani libretistin vaikkapa pohtimaan, onko kaikki teksti tarpeellista, voisiko osan sanoa sävelin?

Isossa linjassa ensimmäisessä näytöksessä vuorottelevat soolokohtaukset ja simultaanikohtaukset, kunnes kuoro ottaa tilaa aina vain vahvemmin haltuun.

Vahvimmiksi kertojahahmoiksi nousevat Snickerin libretossa maisemassa soutava ja vaeltava Taiteilija, tuo Sillanpään alter ego, sekä Telirannan mummu, joka tekee kuolemaa ja valvoo unettomana öitä ja joka tuntee joka ikisen pihan muodon ja pääskysen pesän.

Molemmilla on myös romaanissa vahvat sisäiset monologinsa. Taiteilija kulkee auringon kanssa päivällä ja mummu kuun rinnalla yöllä. Vuoron vaihtuessa taiteilija sanookin: ”Aurinko laskee ja kuun heitän mummulle”.

Klassinen rakastava pari Helka ja Arvid ovat mukana, mutta pienessä roolissa ja lähinnä mummun ajatusten peilinä. Mummu miettii heidän kauttaan, onko häntä rakastettu ja miten hänen elämänsä on toteutunut?

Henkilöihin liittyvät motiiveina milloin harakat, milloin pääskyset. Näistä Snicker kehräsi dialogin alkuja. Snicker kirjoitti librettoon paljon myös aivan omaa tekstiä. ”Valkoiset perhoset mudassa ilakoi, oi”, laulaa taiteilija kuolemaa ennakoiden.

Nokia (Tuomas Miettola) muistelee rakastaan Ilmaria (Joonas-Ville Hietaniemi). Kuva: Sanna-Kaisa Koivisto/PerusProductions

Oopperan pääroolissa ei kovin usein nähdä homoseksuaalia henkilöä. Snicker päätyi ratkaisuun oopperatuotannosta vastaavien ehdotuksesta ja omasta kiinnostuksestaan. Varsinkin tässä poliittisessa ilmapiirissä ja ajassa tuntui tärkeältä nostaa esiin osattomat ja poikkeusyksilöt. Tukkilaiset, joiden joukkoon Nokia kuuluu, ovat tulleet kylään kuin muukalaiset.

Sillanpää oli 1930-luvulla tarinaa kirjoittaessaan huikean moderni. Ihmisiä ei nähdä vain maalaisympäristönsä muovaamina työn sankareina, vaan he kukin koettavat ymmärtää osaansa ajassaan ja katsovat tunteitaan ulkoapäin, vaikka suostuvat olemaan osa luonnon kiertokulkua.

Snicker löysi tuotannon aikana Sillanpäästä uusi puolia. Kirjailijan lempeä katse kuvailemiinsa ihmisiin, empaattisuus, humanismi ja demokratia tuntuivat hyvin nykyaikaisilta. Taiteilija pohtiikin omaa merkitystään maalaisyhteisössä, jossa eletään luonnon kiertokulussa ja sukupolvesta toiseen maata vaalien. Mikä on hänen paikkansa tässä kaikessa, jos hän ei tee maan hyväksi mitään?

Luonnon kiertoon antautuminen ja kuoleman hyväksyminen ihmisen osana tuntui Snickeristä Sillanpään sanoman lohdullisimmalta annilta.

Luonto on myös musiikkidramaturgisesti mukana Myllykolun esityspaikalla. Paitsi tuulen huminana ja lehtien suhinana, äänimaisemassa kuuluu myös virtaavan joen solina. Joki jää näyttämön ja katsomon väliin.

Paavo Korpijaakko itse hämeenkyröläisenä piti huolta, että joella on näyttämötoteutuksessa oma roolinsa. Muu toiminta vaikenee välillä joen puhuessa.

Snickeriä kiinnostaisi jatkaa oopperan ja Sillanpään tiellä. Librettoja ei kuitenkaan kirjoitella pöytälaatikkoon, vaan uudesta oopperatuotannosta pitää olla selkeä tuotantosuunnitelma ja sille rahoitus. Ihmiset suviyössä -oopperan perustamiskustannukset saatiin pitkälti Suomen Kulttuurirahaston kärkihanke -rahoituksena ja Suomen Säveltäjäin Sibelius–rahastolta. Valtava määrä talkootyötä, huippusolistien palapeli ja katsojien kiinnostus veivät tuotannon maaliin.

Ihmiset suviyössä –oopperaa esitettiin Hämeenkyrön Myllykolussa 14.–30.7.2023.

Ihmiset suviyössä -ooppera Myllykolussa sai loppuunmyydyt katsomot. Kuva: Anne Välinoro

* *

Ihmiset suviyössä

• Musiikki Paavo Korpijaakko
• Libretto F.E. Sillanpään romaanin pohjalta Elina Snicker
• Ohjaus Riikka Oksanen
• Kapellimestari Jouni Rissanen ja Kaapo Ijäs
• Puku- ja lavastussuunnittelu Vilma Mattila
• Äänisuunnittelu Tomi Pietilä
• Maskisuunnittelija Kati Räsänen
• Graafinen suunnittelu Petri Aarnio
• Rooleissa Johanna Rusanen, Waltteri Torikka, Tuomas Miettola, Päivi Nisula, Ilkka Hämäläinen, Jani Laaksonen, Tiitus Ylipää, Leila Saari, Niina Ahola, Marko Tuupainen
• Tuotanto Hämeenkyrön Festiwaalit

Myös nämä saattavat kiinnostaa sinua