Sattumia sarjakuvahyllystä #60: Jarno Latva-Nikkola – Logistiikkakeskus 5

Kuva: Ville Pirinen

Ville Pirinen, teksti
Kuvat Jarno Latva-Nikkolan sarjakuvakirjasta Logistiikkakeskus 5 (Zum Teufel, 2022). Artikkelisarja syntyy yhteistyössä Taiteen edistämiskeskuksen kanssa.

Kurikkalaislähtöisen Jarno Latva-Nikkolan (s. 1977) edellinen pitkä teos, Ukkometsola, on käsitelty aiemmin tässä kirjoitussarjassa. Aiemmasta artikkelista näppärästi copypeistautuva tekijäesittely on yhä suunnilleen kuranttia luettavaa: Latva-Nikkola on tehnyt sarjakuvien lisäksi ainakin kuvataidetta, animaatiota ja kuvittanut levynkansia. Hänen kuvailmaisussaan on aina jokseenkin kuumeinen meno. Pikimusta, groteski huumori yhdistyy jäyhään arkisuuteen yllättävällä tavalla. Suomalaiskansallinen ankeuksien perinne ja ulkomaisen underground-taiteen räävittömyys tuntuvat tasavahvoilta vaikuttajilta. Värikkäästä tuotannosta löytyy runsaasti visioita, joista on vaikea sanoa ovatko ne ensisijaisesti hauskoja vaiko pelottavia.

Sarjakuvalliseen tuotantoon on helppo alkaa tutustua lukemalla tämän artikkelin aiheen ja Ukkometsolan (Huuda Huuda, 2013) lisäksi ainakin debyyttikokopitkä Tunteiden maisteri (Huuda Huuda, 2007) ja kokoelmakirja Jarno-Markuksen kauneimmat (Huuda Huuda, 2010). Häiritsevällä tavalla hauskaa materiaalia löytyy kaikista.

Häiritsevällä tavalla hauska hupi/kauhu-split toteutuu wanhaan malliin myös uutuuskirjan sivuilla, mutta hämmentävään vääntöön on löytynyt myös uusia tasoja.

Hankala röökitauko tuonpuoleisessa.

Logistiikkakeskus 5 (Zum Teufel, 2022) alkaa tamperelaiselle lukijalle paikalliseksoottisesti, kun ensimmäisessä kohtauksessa Jarno Latva-Nikkolan oloinen taiteilija törmää nuoriin mormonisaarnaajiin matkalla pystyttämään näyttelyä Galleria Rajatilaa muistuttavaan mestaan. Näsinneula jököttää horisontissa. Ritva Aamulehdestä tulee tekemään juttua pystytyksen keskelle, koska:

”…nyt ei tapahtunut Tampereella oikein mitään, niin ehdin tänne. Yleensä teen pikkujutun lehdistötiedotteen pohjalta, mutta sulla oli siinä niin niukat tiedot.”

Toimittajan kysyessä siitä kuinka taiteilija ei ole julkaissut mitään pitkään aikaan, outojen veistostensa ympäröimä Latva-Nikkola räjähtää synkkään monologiin:

”Maailmassa on niin paljon paskaa, ettei sitä kannata tänne kovin usein äheltää. Ja mitä minä siitä saan; niskakivut, vitutuksen, velkaa ja lopulta paskahalvauksen. Helvetti! Sinä saat palkkaa ja tuo valvoja saa jotain palkkatukea. Mä teen teokset, maksan työhuoneen ja gallerian vuokrat, ripustan ja sitten vielä kärtetään jotain vitun statementtia. Verkostoituakin pitäis… Vitun ura! Kapitalismin gigolot ja huorat valuttavat nesteitänsä voiteeksi järjestelmän rattaisiin. Mieluummin olisin töissä jossain varastossa!”

Realistinen mouhotus vaikeasta taiteilijakohtalosta päättyy tarinan kannalta olennaiseen ”haaveeseen” varastotyöstä. Latva-Nikkolan sietäisi varoa toiveitaan, sillä pian taidenäyttelyn avajaisten jälkeen hän kuolee väkivaltaisessa petankkionnettomuudessa ja päätyy viettämään tuonpuoleista iäisyyttään varastomiehenä oudossa paikassa nimeltä Logistiikkakeskus 5.

Fiilikset Jarno Latva-Nikkolan taidenäyttelyn avajaisissa Galleria Rajatilassa.

Teoksen nimi tuntuisi nyökkäävän Kurt Vonnegutin kirjalliseen klassikkoon Teurastamo 5, ja juttuja yhdistävätkin ainakin ajassa ja aineessa sinne tänne kimpoileva tarina, luonteva törkeyksien ja arkisuuden yhdistely sekä metakerronnalliset elementit. Logistiikkakeskus 5:sta on Vonnegutia vaikeampi kaivaa selkeää pasifistista sanomaa, koska se ei ole Teurastamon tavoin millään tavalla sotaan sijoittuva teos, mutta ihmiskunnan suuria kysymyksiä Latva-Nikkolakin pyörittelee.

Logistiikkakeskuksen maailmassa pyörii Latva-Nikkolan omakuvan, toimittajien ja sekakäyttävien pikkurikollisten ohella ihmistä suurempia taivaallisia, helvetillisiä ja vaikeammin kristilliseen eskatologiaan sijoitettavia voimia. Järjestään kaikkien hahmojen tekemiset näyttäytyvät rienaavan inhimillisenä tunarointina. Asiat eivät tunnu olevan kenenkään hallussa, kohtalo riepottelee kirjan henkilöitä kuin näkymättömiä naruja kännissä solmuille sohlaava nukketeatteriohjaaja. Tyypit ovat vangittuina ikuisesti aukkoiseen sarjakuvatarinaan. Hereillä, unessa, elävänä tai kuolleena –painajainen jatkuu.

How to draw comics.

Sarjakuvapuolelta Latva-Nikkolan hengenheimolaisia ovat yhä muun muassa Kalervo Palsa ja aikalaiset Lauri Mäkimurto ja Jyrki Nissinen. Nissisen uusimmassa Exät-jutussa sivutaan jopa samankaltaisia tiedostavan nykytaidemaailman uusimpien tuulien ja varhaiskeski-ikäistyvän taiteilijan väistämättömän kärryiltä putoamisen välisiä ristiriitoja. Latva-Nikkolan sarjakuvat ovat kuitenkin ihan oma tyylilajinsa. Suomalaiskansallisen apeat erityispiirteet kohtaavat kansainvälisen underground-revittelyn ainutlaatuisella tavalla.

Elokuvaversio Logistiikkakeskuksesta voisi olla jonkinlainen kirkuvissa väreissä hehkuva Matti Ijäs on acid ja pervitin -tykitys. Piisamit syömässä, ei ainoastaan Aake Kallialan, vaan itse Kikkelis Kokkelis -miehen laituria.

Piirrosjälki on yhä ekonomista. Yksityiskohtia ja ihmeellisyyksiä riittää, mutta maailma rakentuu suhteellisen selkein ja vähin viivoin. Tekijällä on poikkeuksellinen kyky piirtää yhtä aikaa huvittavan ja iljettävän näköisiä hahmoja ja tilanteita. Visiot ovat useimmiten liian hämäriä ollakseen pelkkää kepeää huumoria, mutta aina myös tarpeeksi hauskoja ettei homma mene väsyttävän synkeäksi saastaksi.

Pinkeä värimaailma nostaa sivujen kuumemittarilukemaa. Oli kuva-aiheena pirstoutuva sielu, hekumallinen suklaapatukan imeskely, petankkikuulien nuoleskelu, pahvilaatikko liukuhihnalla tai puukotus kasvoihin, Latva-Nikkolan piirros sähköistää sekä hekottelu- että ällötyssynapsit. Mikäli hämmentävällä tunnerekisterillä pelaavaan ilmaisuun on kerran tykästynyt, vastaavaa kokemusta ei tarjoa mikään muu taide tässä todellisuudessa.

Suomalaisen sarjakuvan rasavilli ja undergroundin mahtimies.

Kirjan monitahoinen, mutta ei vaikeaselkoinen juoni sisältää siis rinnakkaisia todellisuuksia ja tarinoita. Välillä tarinalinjoilta pompataan vähintään metatason metatasolle, kun tarinan hahmot kritisoivat omia roolejaan, monologit levittäytyvät skitsofreenisesti useamman hahmon lausuttaviksi tai iäisyydessäänkin sarjakuvapiirtäjäksi ajautuva Jarno Latva-Nikkola ei pääse pelaamaan petankkia kun pitää saada tylsä logistiikkakeskuksen työyhteisöstä kertova sarjis tehdyksi.

130-sivuinen tarinajötkäle sisältää paljon nokkelia kerronnallisia jippoja ja omalaatuisia rytmityksellisiä ratkaisuja. Juuri kun Pertti ”Spede” Pasasta muistuttava hahmo katoaa iäisyyden logistiikkakeskuksesta ja tilanne kiihtyy scifi-jännärimäiseksi toiminnaksi, keskitytäänkin näyttämään sivutolkulla Pätkiksen syömistä lähikuvissa. Suuria tunnelmakuvia ja hiljaisia hetkiä annostellaan yllättävästi tiheätempoisen sekoilun keskelle. Nokkela metatasoilu ja yllättävät käänteet eivät tunnu missään kohtaa ylimääräiseltä erikoisuudentavoittelulta. Logistiikkakeskus 5:n ei tarvitse tavoitella mitään, se on luonnostaan erikoinen.

Lopussa kirjan fiktio kohtaa kirjan ulkopuolisen todellisuuden. Outoon nuuttipukkinaamariin koko saagan ajan sonnustautunut, yleisöä loukkaava performanssitaiteilija ja syntetisaattorivaras sekäkäyttäjä nousee Räjä Elektrik Millenium -levyä äänittämään matkaavan Räjäyttäjät-yhtyeen avoauton kyytiin, jostain iäisyyteen kulkevan metsätien ojasta. Teos ajelee aidosti oudoissa maisemissa.

Aukeamallinen Pätkis-patukasta nautiskelua.

Logistiikkakeskus 5 asettuu hienosti linjaan tekijän edellisen kirjan eli Ukkometsolan kanssa. Molemmissa etenkin miesroolit ovat varsin hirveitä, surullisia ja/tai karseita kavereita. Sarjakuvan pinnalla velloo sopimattomien ylilyöntien ja typeryyksien sontakerros, mutta paskalammen pohjalla hohtaa empatian, idealismin ja monimielisen ymmärryksen helmiä. Ennallaan on myös Latva-Nikkolan kielellinen terävyys. Tiiviitä ässärepliikkejä piisaa.

Uusiakin vaihteita löytyy; Logistiikkakeskus 5 osaa ottaa aiempia teoksia iisimmin, ja kaikesta metailveilystä huolimatta se tuntuu henkilökohtaisemmalta ja tapahtumiinsa nähden hiukan paradoksaalisesti myös henkistyneemmältä. Elämän rajallisuutta ja kuoleman rajattomuutta pohdiskellaan vinosti, mutta pohdiskellaan kumminkin. Shitti on diippii for realz.

Vaikka kirjan maailmassa kenelläkään ei tunnu olevan varsinaista vapaata tahtoa tai edes kykyä sellaisen tavoitteluun, teos ei masenna lukijaa, vaan rohkaisee juhlimaan vapaasti assosioivan ihmismielen mahdollisuuksia. Mistään ihanasta nami nami -voimaannuttavuudesta ei toki ole kysymys, ennemminkin Logistiikkakeskus 5 on sellainen herättävän märän rätin iskeytyminen kasvoihin. Katoppa vaan, tämmöstäkin on joku keksinyt. Hyvä sitten niin!

Piirroksen tulee olla selkeää.

Koviin, miedosti psykedeelisiin kansiin pakattu kirja näyttää ja tuntuu hyvältä, siinä määrin missä tällainen sisältö voi tuntua hyvältä.

Yhä painomusteelta tuoksuva teos on hyllyssä vielä upouusi. Olen ehtinyt lukea sen läpi vasta kerran ns. ajatuksella suorittaen, ja sitten toisen kerran ns. tunteella nautiskellen. Tuntemukset ovat yhä sekavat, mutta tämän- ja tuonpuoleisissa maailmoissa mellastaminen koukutti kerrasta. Tulen jatkossakin äimistelemään näitä oudosti tuttuja maisemia.

Missä vietät iäisyytesi?

Myös nämä saattavat kiinnostaa sinua