Sattumia sarjakuvahyllystä #62: Benito Jacovitti – Cocco Bill ja Bää-Bää-rosvot

16.06.2022

Kuva: Ville Pirinen

SARJAKUVA | Hysteerinen länkkäriparodia kikkailee kuvalla, kielellä ja kuvakielellä. Turboahdettu huumorisarjakuva tunkee ruudut ylitsevuotavan täyteen vitsejä. Hellittämätön, absurdi rellestys kiehtoo aikuisen sisäistä lasta.

Ville Pirinen, teksti
Kuvat Benito Jacovittin sarjakuva-albumista Cocco Bill ja Bää-Bää-rosvot (Lehtimiehet Oy, 1977). Artikkelisarja syntyy yhteistyössä
Taiteen edistämiskeskuksen kanssa.

Italialainen Benito Jacovitti (1923–1997) tykitteli sarjakuvia, kuvituksia ja pilapiirroksia kiivaaseen tahtiin lähemmäs 50 vuotta kestäneellä urallaan. Absurdia komiikkaa sykkivistä kuvista tunnettu ukkeli on palkittu alan pystien lisäksi muun muassa Italian valtion ritarikunniamerkillä vuonna 1994.

Suomessa ja varmasti maailmanlaajuisestikin tunnetuin Jacovittin luomista hahmoista on vuonna 1957 Italiassa ensiesiintymisensä tehnyt Cocco Bill, jonka nimikkoalbumeita Lehtimiehet Oy julkaisi suomeksi 1970-luvun loppupuoliskolla 10 kappaletta.

Tuoreempi kotimainen painotuote on vuodelta 2011, jolloin Zum Teufel pukkasi tosiolevaisuuteen kovakantisen kirjan Cocco Bill osa 1: Kamomillacowboy saapuu kaupunkiin. Laitos enteili nimelläänkin Jacovittin lännenparodian jatkuvampaa uutta tulemista, mutta sarjan myöhemmät osat ovat jääneet ilmeisesti jonnekin julkaisuoikeuslimboon odottamaan mahdollista myöhempää materialisoitumistaan.

2000-luvulla hahmosta on tuotettu myös animaatiosarja, joka on sekä visuaalisesti että kirjallisesti sairaan tylsä ja ankea verrattuna Jacovittin sarjakuvaan.

Vuonna 1977 ilmestynyt Bää-Bää-rosvot sisältää signeerauksista suurennuslasin avulla yytsittynä vuosina 1966 ja 1972 tehtyä matskua. Joka tapauksessa tarinat ovat ajalta, jolloin sarja oli jo löytänyt tunnusomaisen hysteerisen tyylinsä. Periaatteessa Cocco Bill on vinksahtaneesti hauska ja kepeä lasten sarjakuva, mutta älyttömyyksillä tukotettu sekoilu tarjoaa makusteltavaa myös keski-ikäiselle taiteen ongelmakäyttäjälle.

Jacovitti kuva1

Paljon kaikenlaista yhdessä kuvassa.

Tarina alkaa kuten villin lännen saagoilla on tapana: pyssymies ratsastaa kaupunkiin. Suunnilleen näin alkavat myös miltei kaikki Cocco Bill -tarinat. Ensimmäisen ruudun vasemmassa ylänurkassa selittävä tekstiboksi sanoo: ”Morjensta vaan, kaikki kaverit! Ollaan vissiin Sika-Koira Sityssä Koloradossa. Cocco Bill astahtaa kuumana päivänä saluunaan.”

Röökaavan hevosensa satulaan rakennettu vieterimekanismi lennättää coolin cowboyn ohikulkevan vanhuksen pään kautta pompaten saluunan kuistille. Cocco sytyttää oman tupakkansa peukalollaan ja lausuu: ”Ois saatava kuumat kamomillat, kautta kavion!” Kadulla lojuu salamimakkaraa, kalanruotoja ja tussi- tai myrkkypulloa muistuttava astia. Päähenkilön liikesarjan välilaskutasanteena toimivan papan lisäksi ohikulkijoina nähdään esimerkiksi kaksi puhuvaa jalkaterää, kaksijalkainen pallonmuotoinen hevonen sekä äijä, jonka stetsonissa on juomahana ja jonka nenä on satuloitu miniatyyrisella ratsastustarvikkeella. Kaiken kaikkiaan aloituskuvasta löytyy viitisentoista tarinankerronnan kannalta ”ylimääräistä” vitsiä.

Toisessa ruudussa päähenkilö tilaa sitruunalla tehostetun kamomillateen, ja viinan myyntiin tottunut baarimikko naljailee. Tämä johtaa graafishumoristiseen väkivaltaan kolmannessa ruudussa. Ensimmäisellä sivulla on yhteensä 13 ruutua, joista jokaisessa on sekä raivokkaan väkivaltaisia yksityiskohtia, kuten luotimaisella tehokkuudella silmään sylkäisty palava savuke, tai absurdeja taustatoimijoita, kuten kottikärryä raahaava ja tilannetta kommentoiva makkara sekä stetsonpäinen mato/käärme. Ympäriinsä viuhuvia vauhtiviivoja, dynaamisia äänitehosteita, paikkaa vaihtavia raajoja ja muita realistista fysiikkaa uhmaavia anatomisia kummallisuuksia yliannostellaan koko ajan.

Kieli on kekseliään koukeroista. Esimerkkejä ahtaiden puhekuplien repliikeistä:

”Tehdään hanskasta kaunis, mutta niin kuollut”

”Mikä syljeksittävä tyyppi!”

”Haluan rauhassa sekoilla kamomillateehen!”

”Kautta kapisen kaktuspyssyn!”

Alpparin suomentanut Maija Holmen-Bärlund osoittautuu tarinan suureksi sankariksi jo ensimmäisellä sivulla. En osaa italiaa, enkä ole koskaan edes nähnyt Cocco Billiä alkuperäispainoksina, mutta ainakin 1970-luvun suomipainoksissa kieli venkoilee samoille riemukkaille mutkille kuvien kanssa.

Jacovitti kuva2

Meno on yhtä aikaa koukeroista ja simppeliä. Älä yski perkele!

Toisella sivulla päästään käsiksi juoneen, kun paikallinen kapitalisti lammaspohatta palkkaa Cocco Billin suojelemaan ranchiaan lampaita varastelevan Suden rosvojoukoilta. Seuraavat noin kolmekymmentä sivua kuljetetaan monipolvista, mutta loogisesti etenevää ja helppolukuista tarinaa sujuvasti kohti loppuaan.

Missään vaiheessa ohut juoni ei pääse nousemaan yhtä tärkeäksi kuin hellittämätön kuvallinen ja kielellinen vitsailu. Cocco Bill sisältää välillä pitkiäkin tarinaa kuljettavia dialogeja, mutta sen kuvakerronta on hellittämätöntä toimintaa. Silloinkin kun ruutuun mahtuu pelkkä puhuva ihmisen tai eläimen pää, Jacovitti piirtää hikistä actionia. Vaikka kuvassa vain nukutaan, ovat humoristiset pottunokat toiminnallisia. Outo äijä kutomassa sukkaa tai makkara makaamassa lattialla ovat sähäkkää vänkäämistä.

Tärkeää on myös se, että jokaisella sivulla myös ammutaan, hakataan tai ratsastetaan villisti ja vauhdikkaasti säpisten. Kuivaksi tilastotiedoksi purettuna Cocco Bill ja Bää-Bää-rosvot onkin sumeilematonta ultraväkivaltaa. Kaikkia nisäkkäitä pahoinpidellään ja tapetaan tehokkaimpaan Rambo-tahtiin.

Ankeimmankaan moraalinvartijan on kuitenkin vaikea tuohtua siitä, kuinka lapsia houkuttelevassa lännensarjiksessa muun muassa ammutaan kasvoihin lähietäisyydeltä, koska Jacovittin piirtämät raakuudet ovat niin korostetusti hauskan näköisiä – huippuunsa hiottua sarjakuvallista slapstickiä. Yksityiskohtainen piirrosjälki on tiukasti kiinni huumorisarjakuvan perinteessä ja kenties vielä enemmän velkaa Fleischer Studiosin ja vastaavien anarkististen animaatioiden julman koomiselle kouhotukselle.

Jacovitti kuva3

Villiä väkivaltaista liikettä.

Jacovitti tuottaa villisti virtaavaa kuvavyöryä. Vanhakantaisen simppeliin ruutujakoon syntyy tiivis syke, ja ilmaa halkovat vauhtiviivat ohjaavat lukijan silmää osumasta kolmanteen luontevasti. Bää-Bää-rosvojen pysähtyneet piirrokset ovat täynnä sykkivää liikettä. Cowboy-parodia venyy, kieppuu ja paukkuu psykedeelisesti. Cocco Billin ruudut on toki ikuisesti pausetettu paperille painettuihin hetkiin, mutta onnistuvat silti sisältämään määrättömästi villiä sähellystä. Vähän kuin jokaisen kuvaan olisi saatu taltioitua kokonainen kohtaus alkuaikojen Mikki- tai Aku-animaatioiden rytmikästä säntäilyä.

Tämä on olennaista sarjakuvan käyttöliittymän hyväksikäyttöä. Lukijalla on mahdollisuus pysähtyä ihmettelemään monimutkaista liikesarjaa niin kauaksi aikaa kun tahtoa riittää. Liikkuvassa kuvassa sähläys suhisee silmien ohitse ohjaajan/animaattorin sanelemaa tahtia, ja se oli sitten siinä.

Tarkka kynänjälki, yksityiskohtaiset varjostukset, villit ideat ja kuvailmaisun jatkuva tehokkuus rinnastaa Cocco Billin sähläyksen myös underground-sarjakuvien vastakulttuurisempaan myllytykseen. Vaikkapa Gilbert Sheltonin Freak Brothers -sarjakuvien huumeinen tohellus pelaa visuaalisesti jokseenkin yhteneväisillä säännöillä. Erikoinen lasten tai nuorten hupisarjis tarjoaa siis virikkeitä myös aikuisempaan taidesarjakuvaan mielistyneelle.

Oma kokemukseni on, että Jacovittin sarjisten remellys puhutteli jo ala-asteella, kun sitä ei vielä tietoisesti asettanut mihinkään kontekstiin. Jälki jatkoi puhuttelua epävarmoina taidelukiovuosina jonkinlaisena Joakim Pirisen sarjakuvien tai Daniil Harmsin novellien absurdismin etäisenä hengenheimolaisena ja antaa näköjään 48-vuotiaan yhä löytää itsestään uusia syitä kiinnostua omalaatuisesta meiningistään osana kirjahyllyn ”vaikeasti selitettävät jännät hommat” -segmenttiä.

Kyse on tietysti osittain ”sarjis-pappa horisee” -nostalgiasta, muttei läheskään kokonaan. Uusia referenssejäkin löytyy. Cocco Billiin kuvavirtaan syventyessä fiilis on kuin kuuntelisi Miki Liukkosen tekstiä vähän liian nopeilla äänikirja-asetuksilla. Hiostuttavan tiivistä, hypnoottista menoa.

Jacovitti kuva4

Hengästyttävää rytmiikkaa.

Väitän lukeneeni aikain saatossa kaikki 1970-luvulla suomennetut Cocco Bill -albumit, mutten osaa nopeasti sijoittaa Bää-Bää-rosvoja tarkasti sarjan sisäiselle laatujanalle. Mikään albumi ei siis ole tehnyt tarinallaan unohtumatonta vaikutusta, mutta aivopoimuissa väijyy tasalaatuisen vaikuttavia, älyttömiä yksityiskohtia todennäköisesti jokaisesta.

Heitän hatusta villin, mutta valistuneen arvauksen: Cocco Billit toistavat itseään riemukkaasti, ja kaikissa jutuissa ns. juonta tärkeämpää on jatkuva visuaalisten vitsien ja kielellisen leikin maksimalisointi. Kävelevät makkarat, ”Lue Rattoa” -kyltit ja peukkua imeskelevät ruumiit ohittavat kulloisenkin tarinakaaren. Sekoilu käy sanomasta; kuvien taustahäly on vähintään yhtä tärkeää kuin käsikirjoitusta toteuttava pintakerros. Silloinkin kun suhteellisen samana toistuva sketsi ei naurata, on helppo vaikuttua pieteetistä, jolla toisto on toteutettu.

Eli: Cocco Bill ja Bää-Bää-rosvot lienee justiinsa yhtä hyvä entry point Jacovittin länkkäriuniversumiin kuin mikä tahansa muukin antikvariaatista löytyvä Cocco Bill -läystäke.

Bää-Bää-rosvot on tyypillinen 1970-luvun sarjisjulkaisu, kämäiselle rusehtavalle paperille turautettu, hienosti käännetty, mutta hätäisesti tekstattu halpis. Sattumahyllyn koko kokoon koottu Cocco-kokoelma on hankittu joskus ennen millenniumia valmiiksi divarien halpislaatikkojen helminä eli valmiiksi rapakuntoisina laitoksina. Kyseinen albumi pysyy yhä kasassa, ja vaikka paperivalinta/painojälki ei salettiin tee optimaalista kunniaa Jacovittin äärimmäisen tarkalle käsityölle, eivät tekijän vahvuudet huku painotekniikan höttöisyyteen.

Jacovitti kuva5

Uskomaton, mutta ihana verilöyly.

50-sivuinen albumi sisältää päätarinansa lisäksi pari bonuslyhäriä: sinänsä Cocco Billiin liittymättömän nelisivuisen Zorro-parodian Zorry Kid, ja tuplasti pidemmän Cocco Bill -novellin. Ne ovat luonnollisesti ihan sitä samaa täyteen tungettua kuvallis-kielellistä humoristisen väkivallan balettia. Vähän kuin kahviövereissä tavallistakin touhukkaampana tärisevä Richard Scarryn touhukas maailma, johon uppoutumiseen kannattaa aikuisenkin käyttää ainutkertaista aikaansa.

Lyhärit ovatkin ehkä järkevämpi kerta-annos ”jacovittuilua”. Visuaalinen toimintatiiviste alkaa puuduttaa herkempiä katsojia romaanimitassa, mutta muutaman aukeaman läpikotainen tutkiskelu per lukusessio virkistää itseäni poikkeuksetta.

Siksi vuosikymmeniä mukana roikkuneet Cocco Billit yhä tarttuvat käteen tasaisin väliajoin. Ei voi rehellisesti puhua siitä, että lukisin alppareita uudelleen ja uudelleen, mutta lueskelen niitä sieltä täältä toistuvasti. Aina löytyy joku uusi himmeä visuaalinen vitsi, joka on aiemmin jäänyt arvostamatta. Tämä pätee myös tätä kirjoitusta varten käteen päätyneeseen Bää-Bää-rosvoiluun.

Kylläpä on siinä tyhmä ilme lampaalla. Luuranko näyttää siistiä devil horns -hevikäsimerkkiä vuosikymmeniä ennen Lordia ja Matti Vanhasta. Upeasti lävistää lentävä luoti käärmeen. Hienosti laukkaa makkara siinä niin. Katoppa kun vääntyy kuoleva äijä hienolle käkkyrälle tossa.

Tartun albumiin vastakin. Jacovittin Cocco Billiä vastaavaa kamaa ei ole tullut vastaan aikalaistuotannossa eikä myöhemmissäkään metamoderneissa sarjakuvatuttavuuksissa.

Jacovitti kuva6

Päätöntä kamaa.

Jälleen kerran, tämä sarjakuva ei välttämättä ole kaikkia heitä varten, jotka ovat ihastuneet Tiitu Takalon, Hanneriina Moisseisen, Adrian Tominen, Liv Strömquistin, Pentti Otsamon tai Aino Louhen loistaviin, lähinnä ns. aikuisten oikeita tuntemuksia lukijassa nostattaviin sarjakuviin. Silti kannattaa yrittää vilkaista, vaikkei olisikaan pottunenähuumorisarjistohtori.

Itse katselen Jacovittia aika lailla samojen rillien läpi kuin vakavaa nykysarjista, ja homma toimii.

Jacovitti kuva7

Toisenlaista slice of lifea.

Myös nämä saattavat kiinnostaa sinua