Sattumia sarjakuvahyllystä #59: Juliana Hyrri – Päivänkakkarameri

Kuva: Ville Pirinen

Ville Pirinen, teksti
Kuvat Juliana Hyrrin sarjakuvakirjasta Päivänkakkarameri (Suuri Kurpitsa, 2022). Artikkelisarja syntyy yhteistyössä Taiteen edistämiskeskuksen kanssa.

Juliana Hyrri (s. 1989) on helsinkiläinen kuva- ja sarjakuvataiteilija sekä kuvittaja. Hänen ensimmäinen, tässäkin kirjoitussarjassa tutkisteltu sarjakuvakirjansa Satakieli joka ei laulanut (Suuri Kurpitsa, 2019) ansaitsi muun muassa Suomen arvostelijain liiton Kritiikin kannukset -palkinnon. Hyrri on piirtänyt kaksi Pauli Kallion käsikirjoittamaa, myös aikuisille hyvin sopivaa lasten sarjakuva-albumia, Kalle, pallo ja sello (Suuri Kurpitsa, 2019) sekä Kalle, Kaneli ja kipsi (Suuri Kurpitsa, 2021). Ahkera monitaiteilija on sarjakuvien lisäksi ehtinyt kuvataiteilla sekä galleriaympäristöissä että tehdä taidetta julkiseen tilaan.

Toimittaja Harri Römpötin tuoreessa, suomalaiseen nykysarjakuvaan syventyvässä haastattelukirjassa Taas päin näköä (Zum Teufel, 2022) tekijä kertoo tekemisestään näin:

”Maalaaminen ja piirtäminen ovat eri asioita. Ne tehdään eri tavalla. Mutta eri asiat yhdistyvät kaikessa. Teen sarjakuvia eri tekniikoilla ja myös maalauksissani on kerronnallisuutta. Käytän paljon viivaa myös maalauksissa ja teen niitä usein sarjoina. Piirtämistä pidetään kai yleensä helpompana kuin maalaamista ja ehkä siksi sitä väheksytään. Minusta piirtäminen on yhtä lailla taidetta. Minulle se on hitaampaa ja tavallaan työläämpää kuin maalaaminen.”

Hyrrin työskentelyä käsitellään Meeri Koutaniemen televisiosarjassa Irti kuvasta. Lapsuuden kokemusten hämmentävät aspektit ja muistojen ristiriitaisuudet ovat tekemisen keskiössä, ja lapsuuden maisemista ammentaa myös tekijän uutuuskirja Päivänkakkarameri (Suuri Kurpitsa, 2022).

Talo tarjoaa ruutujaon.

Teos alkaa herkullisen ekspressiivisellä maalausjäljellä. Maalauksellinen matka meren yli toimii muutaman aukeaman introna kirjan varsinaiselle ensimmäisellä luvulle nimeltä ”Nuori äiti”. Maalausvehkeet vaihtuvat lyijykynään, sarjakuvakerronta asettuu perinteisempään ruutukaavaan ja kuviin ilmestyy spesifiä esineistöä, arkkitehtuuria ja ajankuvaa.

Kuvakieli säilyttää silti ekspressiivisen voimansa. Hurrin piirtämät lapsi-, aikuis- ja eläinhahmot sekä heitä ympäröivät arkiset asiat pursuavat kaikki eleitä, tunteita ja tunnelmaa. Periaatteessa hillityn arkinen kertomus pikkutytön päiväkotireissusta kasaa kuvailmaisullaan ylleen maagisia lisäkerroksia.

Myös teksti-informaatio on kerroksellista. Nuoren, selvästi omaelämäkerrallisen keskushenkilön päivä etenee loogisesti preesensissä huumaavin piirroksin ja kaunokirjoituksella tekstatuin puhekuplin. Siellä täällä ruutuihin tikkukirjaimin tiputeltu selittävä teksti muistelee imperfektissä asioita, jotka eivät suoranaisesti liity kuviin piirrettyihin tapahtumiin.

Kuvitettujen muistojen ja kertojaäänen näkökulmien välinen jännite, ajoittain suoranainen ristiriita, pysyy keskeisenä metodina Päivänkakkarameren jokaisessa viidessä luvussa. Lukujen väleissä värikkäästi maalatut, runollisemmat ja lyhyemmät jaksot rytmittävät ja syventävät sanottavaa. Rinnakkaisten kerrontalinjojen vuoropuhelu tekee tarinan.

Maailmanlopun metsäreissu.

Hyrrin esikoiskirjan tavoin Päivänkakkarameri siis pöyhii lapsen kokemusmaailmaa. Debyyttiin verrattuna uutuus on yhtenäisempi, hiotumpi ja selkeämmin henkilökohtainen. Alle kouluikäisenä Virosta Suomeen muuttava, kirjassa käytetyn ilmaisun mukaan ”epävenäläinen venäläinen lapsi” kasvaa kulttuurien välissä ja sekä tuntee ulkopuolisuutta että hakee yhteenkuuluvuutta useampaan suuntaan.

Jutun yhteiskunnalliset pointit eivät nouse kertaakaan henkilökohtaisen, aidosti eletyltä tuntuvan elämän edelle, mutta siellä ne ruutujen väleissä luuraavat. Monenlaiset jaot meihin ja toisiin tulevat näkyviksi lasten kikkaillessa omiaan.

Lasten kikkailuun tekijällä on yhä poikkeuksellinen ote. Maailma näyttäytyy yhtä aikaa satumaisen kiehtovana ja kammottavana, eivätkä lapsihahmot ole mitään viattomia sivustakatsojia. Pienen mielen akuuttiin huolestumiseen löytyy aina aihe, joko arkisen realistinen tai selittämätön yliluonnollinen uhka.

Hyrrin kuvakerronta esittää hienostuneesti lapsen hämmentävän monisävyisen tunnerekisterin. Lasten toiminta on samaan aikaan ihailtavan kirkasotsaista ja itsekeskeistä julmurointia. Sarjakuva näyttää penskojen arjen kokemukset kauhistuttavan kiehtovina. Päivänkakkarameren kuvissa niin metsät kuin pienkerrostaloalueet väreilevät outoa voimaa.

Viiva elää.

Koskettava kertomus on loppupeleissä suhteellisen hillitty pohdiskelu varhaisista kasvukivuista, eikä se sisällä oikeita trilleriaineksia tai edes mitään erityisen raastavaa inhimillistä draamaa tai keskivertoa karmeampia ihmiskohtaloita.

Lämmöllä kuvattu, tavallisen päämäärättömänä kulkeva elämä ja toisistaan sinänsä irrallisten kohtausten tapahtumaketjut eivät ole mitään dekkaria, mutta Päivänkakkarameren lukeminen muistuttaa koukuttavajuonisen jännärin yytsäilyä. Tarinallinen jännite pysyy vahvana, ja päällekkäiset kerrontatavat tuovat juttuun terävää arvaamattomuutta.

Lyyrinen aukeama kohtaamisesta merellä ja pallomeressä.

Omakohtaisuutta taiteilijan kirjaan tuo myös lapsesta asti asioiden käsittelyyn soveltuneen piirtelyn läsnäolo tarinassa. Pieni (kirjassa nimeämätön) Juliana suhraa lukolliseen päiväkirjaan ja laatikon pohjan alle piilotettaviin papereihin kuvia, joiden sisäsyntyisesti tietää sisältävän aikuisilta salattavaa materiaalia.

Taitavasti piirretyillä sivuilla, jotka kuvaavat lapsen piirrosprosessin kömpelyyttä, on hauska metasarjakuvallinen viba ilman alleviivaa metasarjakuvallista nokkeluutta.

Joka tapauksessa tarinassa kohdataan piirtämällä hankalia asioita, ja se tuntuu hyvältä kehykseltä koko teokselle. Takakansiteksti promoaa kirjan olevan muun muassa ”ajatus eräänlaisesta jälleennäkemisestä lapsuuden kanssa, dialogista, ehkä hyväksymisestäkin”. Sellaiselta se tuntuu: kirjoittaen ja piirtäen kohdataan ja käsitellään suuria pieniä kysymyksiä.

Samastuakseen ei varmastikaan tarvitse olla itse kirjoittaja tai piirtäjä. Päivänkakkarameri tuntuu kuitenkin kertovan tarinansa ohella myös siitä, kuinka taiteilu on tosi hyvä ja turvallinen keino ”käsitellä juttuja”, jos ja kun sellaisia on käsiteltäväksi. Ulkopuolisuuden kuvaus puhuttelee myös ihan eri vuosikymmenellä ihan erilaisen lapsuuden elänyttä lukijaa.

Piirtäminen on ajattelua.

Hyrrin sarjakuvien ja kuvien hengenheimolaisiksi voi yhä mainita ainakin Katja Tukiaisen ja Amanda Vähämäen. Hengenheimolaisia, kyllä, mutta jokainen heistä tekee omaperäistä jälkeä. Vähämäen ja Hyrrin juttuja yhdistää myös tapa luoda uskottavaa maailmaa pienillä yksityiskohdilla.

Päivänkakkarameren esineistö, kuten Spice Girls -paita tai pandareppu, ovat juuri tietynlaisia. Limsapullot, karkkipaperit, lenkkarit, telkkarit, kynät, päiväkirjat tai hammasharjat ovat ekspressiivisiä, mutta silti tarkkoja replikoita oikeista esineistä. Maailman- ja ajankuva tarkentuu.

Pieniä, mutta tärkeitä yksityiskohtia, jotka saavat kuvat tuntumaan paria pykälää enemmän oikeilta muistoilta.

Dolly-karkkien rankat visuaalit.

160-sivuinen kovakantinen kirja on kaunis painotuote, ja kannen leuhka glitter-kohopainatus tuo läystäkkeeseen jopa suuren maailman luksustuotteen meininkiä. Kirjasuunnittelu on kohillaan ja painojälki näyttää hyvältä sekä nelivärimaalatuilla aukeamilla että herkässä lyijärimatskussa.

Fyysisiä ominaisuuksia tärkeämpiä ovat tietysti metafyysiset. Uunituoreen kirjan sisältö tuntuu parin lukukierroksen jälkeen siinä määrin puhuttelevalta, että tarinan pariin täytyy hakeutua myöhemmin uudestaan.

Tv-mainosten ikuisesti hämmentävä maailma.

Myös nämä saattavat kiinnostaa sinua