Sattumia sarjakuvahyllystä #12: Juliana Hyrri – Satakieli joka ei laulanut

06.08.2020
Sattumia12 Hyrri paakuva

Kuva: Ville Pirinen

SARJAKUVA | Tänä vuonna Kritiikin Kannukset -palkinnon ansainnut esikoisteos katselee maailmaa yhtä aikaa lapsen ja aikuisen silmin. Lopputulos on poikkeuksellisen tiivis sekoitus viatonta kauneutta ja ihmeellistä julmuutta. Kuvan ja tekstin ristiriidalla leikittelevä kerronta avaa keski-ikäisellekin lukijalle polun takaisin lapsuuden sumeaan logiikkaan.

Ville Pirinen, teksti
Kuvat Juliana Hyrrin sarjakuvakirjasta Satakieli joka ei laulanut (Suuri Kurpitsa, 2019)

Artikkelisarja syntyy yhteistyössä Taiteen edistämiskeskuksen kanssa.

Juliana Hyrri (s. 1989) on kuvittaja, sarjakuva- ja kuvataiteilija, jolla on suhteellisen nuoresta virkaiästään huolimatta vyöllään Kritiikin Kannusten lisäksi jo useita palkintoja Oulun pohjoismaisesta sarjakuvakilpailusta, suuria julkisia seinämaalauksia, mielenkiintoisia kuvitustöitä ja lukuisia yksityisnäyttelyitä. Satakieli joka ei laulanut on hänen ensimmäinen oma sarjakuvakirjansa.

hyrrikuva1

Tummat vedet vesipuistossa.

Olen kuullut sanottavan, että jokainen vähänkään enemmän kirjoittava tai kuvataiteileva käsittelee jossain vaiheessa töissään omaa lapsuuttaan. Osa suoremmin, osa verhotummin. Taiteen ystävänä on helppo uskoa tämä lausahdus, sillä sen verran monta lapsuuden kokemusta syväluotavaa teosta on tullut luettua, katsottua, kuunneltua ja koettua. Vaikuttavuusskaala ylettyy äärimmäisestä hurmioitumisesta lannistavaan tylsistymiseen.

Eipä ihme, onhan lapsuus ja sen myriadit tavat loppua inhimillisesti universaali aihe jos mikä. Ajankuva, yhteiskunnalliset painotukset ja muut yksityiskohdat vaihtelevat, mutta jotain meitä kaikkia perimmäisesti yhdistävää löytyy mini-ihmisen ensimmäisistä kohtaamisista elämän rajallisuuden ja itseä tai vanhempia suurempien voimien kanssa.

Hyrrin kuudesta novellista koostuva esikoisteos pyörii siis periaatteessa taidehistorian jo varsin tasaiseksi tamppaamilla laduilla. Silti se on poikkeus sekä yleisissä lapsuuskuvauksissa että kotimaisen nykysarjakuvan kentällä.

hyrrikuva2

Lapsuus on outoa aikaa.

Kuvailmaisu ja kerrontatapa vaihtelevat ilahduttavasti novellien välillä. Tekijän tunnistaa sekunnissa kaikista, mutta valitut välineet tuntuvat valikoituneen kerrottavan viestin mukaan. Se mikä satakielessä voisi olla ”ekojen demojen” tyylillistä hötkyilyä, tuntuu vahvuutensa tuntevan kokeneen tekijän harkinnalta. Tämä juttu toimii kirkkaan pinkillä sävymaailmalla, tuo toinen vaatii tasaista harmautta. Tämä kohtaus tarvitsee kuvan ja tekstin ristiriidan, tuo toinen kulkee parhaiten sanattomalla kerronnalla. Tämä tarina hyötyy sisällöllisestä haahuilusta ja seuraavassa hypätään suoraan pointtiin.

Novellien kysymykset nivoutuvat toisiinsa, vaikka tarinoilla ole juonellista jatkuvuutta. Kaikissa tarinoissa lapset joutuvat kohtaamaan asioita joita eivät aikuisetkaan osaa käsitellä. Penskat eivät kuitenkaan ole mitään passiivisia pelinappuloita, lapsen viattomuus voi olla Hyrrin tarinoissa myös tuhoisa voima. Vaiston varassa toimivat ihmistaimet törmäävät häpeään, pelkoon, omaan ja aikuisten avuttomuuteen ja tietävät sisäsyntyisesti mikä kaikki tulee salata vanhemmilta. Mikä kaikki on liian vaikeaa käsiteltäväksi ja tulee haudata metsään ja omiin muistoihin.

Satakieli joka ei laulanut tavoittaa lapsuusluotailussaan jotain omaperäistä, herkkyytensä lisäksi lapset ovat kuin reviiriään tutkivia villieläimiä, jotka iloisesti saaliilla leikittyään kohtaavat toimintansa seuraukset hyvässä ja pahassa.

hyrrikuva3

Kai sinäkin tiesit, että silmät tulee pitää kiinni Titanicin seksikohtauksen aikana?

Spoileriallergikkoja on tässä artikkelisarjassa ennenkin varoiteltu. Varoitellaan kuitenkin taas: Tästä eteenpäin kirjoitus sisältää merkittäviä juonipaljastuksia!

Kirja alkaa hämäävästi, ensimmäisen novellin alkupuolisko kuvaa reippaiden ala-asteen pallopäiden mukavaa luokkaretkeä hauskasti ja kauniisti. Vesipuistossa leikitään iloisesti reilut parikymmentä sivua ennen kuin juttu muljahtaa kylmääväksi tragediaksi. Lapset löytävät altaan pohjalla liikkumatta lilluvan pikkupojan, ja uskaltavat ensin kertoa asiasta vain toisille lapsille. Ja kun apua viimein hälytetään, ”kaikki aikuiset näytti olevan vähän hukassa”, ja ”ei oo mitään hätää, aikuiset toisteli”, vaikka hätätilanne on ilmiselvä.

Tarinan alun viipyily nostalgisen miellyttävissä sävyissä korostaa hyytävästi puun takaa iskevää äkkiloppua. Erinomainen avausnovelli myös luo jonkinlaisen odotuspohjan tai jopa lukuohjeen tuleville jutuille. Vaikkei jokaiseen pätkään mitään ”matto alta” -tyyppistä käännettä olekaan kirjoitettu, pysyy lukukokemuksessa poikkeuksellisen vahva jännite. Piirroshahmojen tuntemukset hiipivät lukijan ihon alle. Hyrrin sarjakuva vie epämukavien kokemusten äärelle, mutta ei aiheuta tympeää hylkimisreaktiota. Päinvastoin, epämukavat tarinat koukuttavat ja pakottavat kääntämään sivua.

hyrrikuva4

Tarinat vievät syviin vesiin.

Tekijän elävälle kuvakielelle löytyy hengenheimolaisia, kuten kotimaiset Amanda Vähämäki, Ville Ranta, Katja Tukiainen tai belgialainen Ward Zwart. Tyyli ja tehokeinot ovat kuitenkin omia, ja Hyrrin tapauksessa kuvataiteilijuus näkyy vahvuutena sarjakuvakerronnassa. Kädenjälki on vahvaa ja voimakasta, muttei vie huomiota kerrottavilta tarinoilta. Kuvataide ei jyrää kerrontataidetta.

Kerronta on perinteistä ja selkeää. Tarina kulkee pitkälti klassisen ruutujaon mukaan, merkittäviä hetkiä korostetaan suurilla kuvilla, hikisempää tunnelmaa pakataan ahtaampaan ruudukkoon. Sanattomat jaksot esimerkiksi hämmentävästä kyläreissusta kertovassa tarinassa Yövieras onnistuvat kertomaan asioita, joita sanoilla ei voi kertoa.

Kirjan päättävässä jutussa Huoranpenikat ja simpukkarasia sanoilla kerrotaan kokonaan toinen tarina kuin kuvilla. Siinäkään ei ole mitään erityisen kokeellista kikkailua, vain kertojan ääni valottamassa painostavaa taustaa kuvien esittämälle metsäseikkailulle.

Kuvissa pikkutytöt piilottavat Teneriffalta tuotua simpukkarasiaa, ja teksti avaa öisin sekavana itkeskelevän isän synkkää mielenmaisemaa. Lennokkaan lyijykynäjäljen ja toteavan tekstin välinen tyyliero lisää tarinaan enemmän kuin kaksi erillistä kerrosta. Lasten ja aikuisten yhteinen maailma on kauhistuttavan monimutkainen paikka, mutta sen kertomiseen ei tarvita järkyttävän monimutkaisia keinoja.

hyrrikuva5

Kuvan ja tekstin yhteispeli on monimuotoista.

Satakieli joka ei laulanut toimii vahvana uudelleenlukemisena, vaikka suurimmat yllätykset voivat olla yllätyksiä vain kerran. Reilun vuoden vanha teos tuntuu yhtä tuoreelta kuin ilmestyessään, ja sen keräämä arvostus vähintäänkin ansaitulta.

Hyrrin sarjakuvan perspektiivi lapsuuteen pysynee ainutlaatuisena vaikka saisikin seuraajia. Itse uskalsin pysähtyä nautiskelemaan kuvista ja kuvakerronnasta paremmin nyt kun tarinat ovat aiemmilta lukukerroilta tuttuja. Kuvissa riittää nautiskeltavaa.

hyrrikuva6

Kiehtovaa kuvapintaa piisaa.

Värikkäisiin ja koviin kansiin sidottu kirja on esineenä mietitty, ja 144 sivua solahtavat huomaamattoman helposti lukijan aivoihin. Mitään ylimääräistä kirjasuunnittelullista kikostelua paketissa ei kuitenkaan ole, eikä tarvitse olla.

Täyteläisen lukukokemuksen jälkeen mielessä häilyy hento toive siitä, että tämä esikoisteos olisi yksi niistä jutuista, jonka äärelle löytävät myös sarjakuvaa vierastavat, mutta muista kerrontataiteista nauttivat taiteen ystävät. Satakieli on yhtä aikaa tarpeeksi tujakkaa ja sopivan iisiä porttihuumetta availemaan tajunnan ovia nykysarjakuvan mahtavaan maailmaan.

hyrrikuva7

Ensimmäisestä lukukerrasta aivoihini tatuoitunut kuva unettomasta lapsesta. Paljon puhuvaa puhumattomuutta!

Myös nämä saattavat kiinnostaa sinua

Pin It on Pinterest

Share This