Sattumia sarjakuvahyllystä #57: Jack Kirby – OMAC: One Man Army Corps

20.01.2022
Sattumia57 Kirby paakuva

Kuva: Ville Pirinen

SARJAKUVA | Tymäkkä esimerkki klassisen supersankarisarjakuvan kuningaspiirtäjän 1970-luvun soolotuotannosta. Korkeaoktaaninen kosminen kohellus näyttäytyy jälkiviisastelevalle lukijalle yhtä aikaa läpeensä kaupallisena viihteenä ja kovan linjan kokeellisena myllytyksenä. Volyyminuppi pysyttelee kaakossa koko ajan.

Ville Pirinen, teksti

Kuvat Jack Kirbyn sarjakuvakirjasta OMAC: One Man Army Corps (DC Comics, 2021). Artikkelisarja syntyy yhteistyössä Taiteen edistämiskeskuksen kanssa.

Jack ”King” Kirby (1917–1994) on eräs sarjakuvahistorian rankimmista käppänöistä. 1930-luvulta 1980-luvulle ulottuneen aktiiviuransa aikana vähintään suurikokoisen kirjastollisen kaikenlaista suhteellisen mainstreamia sarjakuvaa piirtänyt tekijä valittiin The Will Eisner Award Hall of Fameen heti tämän sarjakuvan mainehallin perustamisvuonna 1987. Kaksi muuta ensimmäisenä Hall of Fame -vuonna legendoiksi sementoitua tekijää olivat Will Eisner ja Carl Barks.

Postuumisti Kirby on perustettu myös oma, hänen mukaansa nimetty Hall of Fame. Kyseessä on siis justiinsa ihan hemmetin legendaarinen uggels! Kirbystä löytyy elämänkertakirjoja ja ties mitä tyypistä kiinnostuneiden ihmeteltäväksi.

Suomessa satunnaisinkin sarjakuvalehtiä paperinkeräykseen kärrännyt on varmasti nähnyt ainakin Jack Kirbyn piirtämiä Ihmenelosia (nykyisin suomeksikin Fantastic Four) tai Thor-seikkailuja. Näistä Marvel-supersankaroinneista löytyy tekijän tavaramerkillistä hurjaa kuvadynamiikkaa ja pyörryttäviä kosmisia visioita. 1960-luvulla Stan Leen käsikirjoituksiin piirretyt Marvel-jutut lienevät Kirbyn tunnetuimpia ja suosituimpia tekeleitä, eikä ole perusteetonta väittää, että ne tarjoavat Kirbyn piirtäjäuran ansiokkaimpia tarinakaaria.

Kirby riitautui Leen ja Marvelin kanssa 1970-luvun alussa, ja omimmillaan ja omituisimmillaan äijä onkin DC-kustantamolle välirikon jälkeen itse kässäröimiensä ja piirtämiensä juttujen parissa. Ne olivat järjestään Marvelin megahittejä vaatimattomampia taloudellisia menestyksiä, vaikka monet Kirbyn luomista hahmoista, kuten New Gods -sarjojen hyvikset ja pahikset ovatkin jääneet tärkeiksi osiksi DC:n ”universumia”. Jotkut hahmoista taas ovat jääneet hämäriksi marginaalimerkinnöiksi super-kaanonin laitamille. OMAC edustaa tuotannon obskuurimpaa osastoa, jota on viime vuosina alettu koostaa näppäriksi kokoelmakirjoiksi.

Kirby kuva1

Aivosiirto käynnissä.

Kansi kertoo, että OMAC on ”a startling look into… THE WORLD THAT’S COMING!” Ja kyllä niin on että näin on: tulevassa maailmassa meno on aivan karseaa, ja sen toppuuttelijaksi tarvitaan isoilla lihaksilla ja älyttömällä kampauksella varustettua yhden miehen armeijaa.

Kokoelmaan on onneksi painettu Jack Kirbyn oma esipuhe vuonna 1974 ilmestyneestä ensimmäisestä OMAC-lehdestä.

”The technology machine is working at full blast. We’re too human to stop it. And we’re too human not to abuse it. The ingredients to blow up a major city could someday be stuffed into a Cracker Jack box and fall into the hands of a klutz or a criminal.”

”The point is that men, in general, are unpredictable in groups, irresponsible as individuals, and defenseless against a dawning super-age.”

OMAC käsittelee siis tulevaisuuden kauhuja ja ihmisyyden olemusta jotenkin lannistuneesta filosofisesta näkökulmasta.

Kirby kuva2

Tuhoa ja laahustusta.

Käytännössä tämä tarkoittaa kahdeksaa 20 tai 18 sarjakuvasivun tarinaa ja lehteä, joissa ei jää aikaa viipyilevälle filosofoinnille. Teknologia menee liian pitkälle, ihmiset ovat huijareiden vietävissä, superrikkaat sikailevat lain yläpuolella, diktaattorit alistavat kansoja, lääketiedettä käytetään rikollisiin tarkoituksiin ja ällistyttävät megapahikset kuivaavat maailman meriä silmänräpäyksessä.

Kaikkea tätä vastaan taistelemaan Global Peace Agency lähettää OMACin, joka on itse asiassa oikeamielinen rivikansalainen Buddy Blank, jonka avaruudessa lilluva supertietokonesatelliitti Brother Eye muuttaa ylivoimaiseksi superveijariksi kauko-ohjatulla avaruushormonikirurgialla. Veli Silmä säteilyttää kiertoradalta OMACin kehoon ja mieleen aina uusia superkykyjä kulloisenkin tarpeen mukaan. Jokaiseen keissiin liittyy valtavia hirviöitä, jännittäviä erikoislaitteita, leuhkoja superaseita, jatkuvaa lähitaisteluja ja valtavia räjähdyksiä.

Toisin sanoen hommassa on varsin vähän ns. aikuisten oikeaa järkeä, ja juuri niin sen kuuluu ollakin. Objektiivinen sarjakuvahistoria voi nostaa Stan Lee -yhteistöiden paria astetta harkitumman tarinankerronnan Kirby-pyramidin huipulle, mutta omassa sydämessäni paras Kirby on mahdollisimman hellittämätöntä, dramaturgisia suvantoja väistelevää järjenköyhää koohotusta. Ensimmäinen One Man Army Corps alkaa suoraan tarinan loppuhuipennuksesta, ja paahtaa menemään kaasu lattiaan naulattuna loppuhuutomerkkiin saakka. Sama ”koko ajan sata lasissa” -kaava toistuu jokaisessa numerossa.

Kirby kuva3

Häiritsevä visio.

Tarinakäänteitä tärkeämpi rooli OMACin tykittelyfiiliksessä on Jack Kirbyn piirrosjäljellä ja visioilla. Jokainen ruutu osuu juuri siihen mihin Roy Lichtensteinin sarjakuvailmaisua jäljentävät pop-taidemaalaukset tähtäävät.

Kuvat ovat räjähtävän dynaamisia silloinkin, kun kuvassa ei ole räjähdystä, ja jokin konkreettinen visuaalinen räjähdys löytyy suunnilleen jokaiselta aukeamalta. Sommittelu ja muotokieli ovat jatkuvasti jäntevää ja rytmikästä rytinää. Jopa iisi keskustelullinen jakso, jossa kaksi satunnaista vanhusta muuttaa OMACin kämpille hänen ”testivanhemmikseen” jotta avaruushormoneilla transformoitu yhden miehen armeija ”oppisi tuntemaan ihmisyyden”, täyttyy säkenöivästä kuvallisesta voimasta.

Suuren osan ajasta kuvissa on kuitenkin heiluvia nyrkkejä, kreisejä ihmevimpaimia, tuijottavia silmiä, huutavia suita, massiivisia hirviöitä tai taistelurobotteja, valtavia äänitehosteita, sähäköitä vauhtiviivoja ja tekijän tavaramerkkituotetta eli todellisuuden rakennetta repivää kosmista mustaa kohinaa, Kirby Kracklea.

Kuvien osatekijät ovat tavallaan tuttuja muidenkin aikalaispiirtäjien ja ainakin myöhempien jäljittelijöiden avaruudellisista supersankarisarjakuvista, mutta Jack Kirbyn vahvistin vääntyy yhdelletoista siinä missä muut yltävät äänekkäimmilläänkin pelkkään kymppiin.

Lisäksi silloin tällöin kuvavirtaan livahtaa jokin aidosti häiritsevän kummallinen visio. OMACissa tällaisia ovat ainakin build-a-friend-pseudoihmisten rakennussarjalaatikot, Peace Agencyn kasvottomat työntekijät, ikäloppujen kriminaalien aivoja nuoriin kehoihin vaihtava vehje ja metallisena jättiläisdonitsina avaruudessa kieppuva kaikennäkevä silmä, Brother Eye.

Ei ihme, että esimerkiksi kosmista avaruusheviä jyystävä Monster Magnet -yhtye lainailee sanoituksissaan Kirbyn varsin psykedeelisiksi äityviä konsepteja. Kirbystä ei selvästi ole hipiksi, mutta aivoistaan on paperille valunut varsin huumeista jytää.

Kirby kuva4

ZZOOOSH!

OMAC on monin tavoin varsin kaukana tässä kirjoitussarjassa aiemmin esillä olleista, aikuistuneen sävykkäästi muotoa ja sisältöä pyörittelevistä metamoderneista nykysarjakuvista. Jack Kirby tuskin on tavoitellut on sellaisia tuntemuksia, joita vaikkapa Tiitu Takalon, Simon Hanselmannin, Alexis Beauclairin, Lisa Hanawaltin, Roope Erosen, Hanneriina Moisseisen tai Olivier Schrauwenin teokset lukijassaan herättelevät. Teollisen kiivasta tahtia sarjakuvalehtiä markkinoille puskenut tekijä ja muun muassa Teräsmies-sarjakuvien kustantajana tunnettu DC eivät todennäköisesti ole lähteneet 1970-luvun kokeiluillaan uudistamaan koko taidemuotoa, vaan pyrkineet myymään lisää trikooveijareita trikooveijareita ostavalle nuorisolle.

Selkeää kuitenkin on, että kaupallisen formaatin puitteissa Jack Kirbylle, alan silloiselle huipputekijälle, on annettu hänen omien hahmojensa lehdissä vapaat kädet. Vapaat kädet ovat vääntäneet nopealla sykkeellä tuotetuista tarinoista hengästyttävää toimintatiivistettä.

Tämän takia vuosien 1971–1975 Jack Kirby -jutut, kuten laaja Fourth World -kokonaisuus, tai käsillä oleva, kahdeksan lehden ajan olemassa ollut OMAC, tuntuvat nykyvinkkelistä tiirailtuna vähintään post-postmodernilta sarjakuvalta. Sarjakuva on kaikin tavoin yhtä huutomerkkiä. Jokainen selittävä tekstiboksi tai repliikki on pömpöösi huudahdus huutomerkkien määrästä välittämättä, ja jokainen kuva huutaa yhtä aikaa yksinkertaista ja yksityiskohtaista tehokkuutta.

Wikipedia tietää kertoa Kirbyn työskentelymetodeista seuraavaa:

”Unlike many of his contemporaries, Kirby did not use preliminary sketches, rough work or layouts. He would instead start with the blank board and draw the story onto the page from top to bottom, start to finish. Many artists, including Carmine Infantino, Gil Kane and Jim Steranko have remarked on the unusual nature of his method. Kirby would rarely erase while working; the art, and therefore the story, would flow from him almost fully formed.”

OMAC tuntuukin sarjakuvamuotoon raapustetulta kuumeiselta automaattikirjoitukselta. Jatkuvien toiminnallisten maksimitehojen ja älyttömänä poukkoilevan pseudojuonensa takia se on hillitöntä ja uuvuttavaa lukemista. Ei tunnu niin tärkeältä mitä tapahtuu, kunhan koko ajan tapahtuu aivan helvetisti. Supersankarisarjakuva, joka on kuin jokin riemullisesti sekava ja pakkomielteinen uskonnollis-poliittinen pamfletti; suuri henki puhuu ja taiteilija ”vain” tallettaa viestin.

OMAC on niin kovaa kamaa, että se on parasta lukea alkuperäisissä 20-sivun pätkissä. Isompi kerta-annos pakahduttaa pömpöösillä pullistelullaan. Moni aikalainen underground-sarjakuva ja myöhempi kokeellinen nykysarjis on velkaa Kirbyn tavalle tykittää täysillä koko ajan.

Kirby kuva5

Hapokasta menoa.

OMACia on hankalahko suositella niille nykysarjakuvan ystäville, jotka ovat löytäneet lajin lähinnä omaelämäkerrallisen, arkisiin havaintoihin ja henkilökohtaisen kautta kohti yhteiskunnallista viestejä pyrkivien tarinoiden ja tekijöiden kautta. Sen sijaan niille, joita puhuttelevat nykysarjakuvan kuvataiteelliset tendenssit, 1970-luvun Kirby on lähes loppumaton suo, johon kannattaa upottautua.

Veikkaan, etten ole läheskään ainoa nykysarjisfani, joka nauttii yhtä lailla molemmista. Siksi OMACin erikoismeno tuntuu myös jännittävältä kurkistusreiältä henkilökohtaiseen. Mistä nämä ideat kumpuavat? Tällaistako oli Jack Kirbyn pään sisässä? No huh-huh ja extra HUH kolmella huutomerkillä!!!

Kirby kuva6

Murderous bombardment.

Sattumahyllyyn on vuosien saatossa kertynyt lukuisia niteitä ja sidontoja Jack Kirbyn piirtämää sarjakuvaa. Periaatteessa ne toistavat teemojaan ja kuvatyyppejään niin voimallisesti, että muutamalla pärjäisi aivan hyvin. Toisaalta tekijä pystyy varioimaan omalla kosmisesti rätisevällä sektorillaan niin suvereenisti, että koukuttuneen on pakko hankkia aina yksi uusi älyttömyys lisää.

Painotuotteena OMAC edustaa DC:n uusien uudelleenjulkaisujen sujuvaa peruslaatua. Hyvä painojälki, nätisti kirkuva, originaalia kunnioittava väritys, ja asiallinen perusmeno taitossa. Mukana pientä bonussisältöä eli lopussa muutama lyijärisivu äimisteltävänä. Lyijykynäpiirrokset todistavat Kirbyn kuvailmaisun voimasta. On potkuisaa tilan haltuunottoa myös harmaammalla piirtimellä.

Ammoisten teollisten sarjakuvien ihmeellisyyksiinhän kuuluu se, että piirtäjä (penciller) on harvoin tussannut kuvat lopulliseen muotoon. Sen on tehnyt tietenkin tussaaja (inker), ja puhekuplat on tekstannut tekstaaja (letterer). OMACin tapauksessa tussi- ja tekstaustontit hoitavat Bruce Berry ja Mike Royer, jotka molemmat osaavat toistaa visionäärin visiot moitteettomasti. Hyvä jätkät!

Suositellaan kaikille, jotka aika ajoin kaipaavat jotain arkiolemisen tasoilta jonnekin muualle kohottavia kokemuksia. Itse tarvitsen fiksini tämänkaltaisesta matskusta vähintään kolmena päivänä viikossa.

Kirby kuva7

Kuva humahtaa aivoihin.

Myös nämä saattavat kiinnostaa sinua