Kuva: Ville Pirinen
SARJAKUVA | Menestyjät ja luuserit ovat kaikki samaa rupusakkia trendikkäiden luovan luokan skeneilijöiden sekoillessa ihmis- ja päihdesuhteissaan. Kovan linjan taidesarjakuvaa, ala-asteen puskafarssia, viiltävää aikalaiskritiikkiä ja ärsyttävästi piirrettyä sikailua yhdistelevä draamakomedia huvittaa ja hämmentää.
Ville Pirinen, teksti
Kuvat Jyrki Nissisen sarjakuvasta Exät (Zum Teufel, 2021). Artikkelisarja syntyy yhteistyössä Taiteen edistämiskeskuksen kanssa.
Vuonna 1982 syntynyt Jyrki Nissinen on ainakin sarjakuvataiteilija, kuvataiteilija ja muusikko. Vieremältä kotoisin oleva, mutta Helsingistä käsin huomattavan tuotteliaasti monitaiteita maailmaan tykittelevä tekijä on ollut esillä tässäkin kirjoitussarjassa jo kerran aiemmin, kun käsittelyssä oli vuonna 2010 julkaistu Viihdealus Dreamzone.
Internetin ihmemaa tarjoaa näppärälle googlaajalle lukuisia Jyrki Nissis -mediaosumia. YLEn Suomalaisia sarjakuvataiteilijoita -haastattelupätkä on hyvä kurkkaus tekijän ajatuksiin ja työtapoihin.
Nissisen laajasta sarjakuvatuotannosta kannattaa noukkia lukuun Dreamzonen lisäksi vaikkapa 20 numeroa Borgtron-lehteä (2006–2020), kirjat Konkurssi taivaassa (2018), Kehittymättömät Ufot (2013) tai Yli 10 000 koiran koiranäyttely (2008). Marraskuussa Helsingin sarjakuvafestivaaleilla pienenä ensipainoksena ilmestynyt Exät on kirjoittamishetkellä tekijän uusin sarjakuvallinen painotuote.
Moni asia on ”Suomipaskaa” Exät-sarjakuvassa.
Ensimmäisellä sivulla vähän rasittavasti Trolls-hahmoja muistuttava, suihkunraikas hahmo nimeltä Uroz avaa kaljan, sniffaa jauhemaista huumetta, polttaa epämääräistä sätkää ja kertoo puhelimeen saaneensa ”sen duunin”. Toisella sivulla Uroz skenettää kuvataiteilija Heli Vanhasen ”Crystal Vortex” -näyttelyn avajaisissa. Kolmannella Uroz esittelee ”koksua”, joka on oikeastaan piriä ja mämmiä sekoitettuna, mutta aine ”tavallaan jäljittelee sitä koksun spirittiä… you know?”
Urokzen säpäkkään pintaliitoon tempautuu mukaan vähän rasittavasti Smurffeja ja Hannu Pyykkösen sarjakuvahahmo Jurpoa muistuttava Bulli. Uroz mainitsee ohimennen myös exänsä, Viviansin, joka duunaa jotain upeaa musaa.
Seuraavaksi esittelyvuorossa on juurikin hahmo nimeltä Vivians, joka äänittää upeaa lauluraitaa ”I don’t wanna be alone” -kappaleeseen coolilla musastudiolla. Bulli paljastuu räppäriksi, ja lisää meneviä nuoria kaupunkilaisia sivuhahmoja liittyy tarinaan.
Sitten esitellään omissa muutaman sivun pätkissään vielä hahmot Simo ja Henna-Reetta eli Hemppe. Hekin ovat toistensa exiä, ja kaikki pyörivät samoissa, omasta mielestään urbaanisti tyylikkäissä kulttuuripiireissä.
Simo heittää diippiä läpyskää Ghost In The Shell -elokuvasta ja Michael Jacksonista.
Jatkossa kaikki esitellyt exät ja useat sivuhahmot joutuvat yhteisiin duunineuvotteluihin, julkkaribileisiin, keikalle ja kuumaan start up -pöhinäproduktioon, jota vetää hahmo nimeltä Yazzy, joka muistuttaa vähän rasittavasti Jaajo Linnonmaan ja Fido Didon sekasikiötä. Jokaista tilannetta tai jopa koko jutun tapahtumaketjua tärkeämmiksi nousevat säpisevien hahmojen epätoivoisen ajanmukainen läpänheitto ja aikalaisympäristön tarkkanäköinen kuvaus.
Otetaan pari esimerkkiä. Vivians ja Remina keskustelevat trendikkäässä baarikahvilassa Bullin loukkaavasta räppibiisistä nimeltä Huorat. Vivians: ”Sehän tosin twiittasi olleensa ihan superkännissä koko biisintekoprosessin ajan ja siten ikään kuin syyntakeeton, mut mene ja tiedä! Nykyisinhän Bulli on tosi sober curious. Ei vois kuulemma kuvitellakaan vetävänsä persekännejä arkiviikolla.”
Erittäin epäasiallinen lopputyönohjaaja Gulliver arvioi Hemppen maalauksia: ”Sä käsittelet näissä duuneissa naiseutta cyber metal -estetiikan viitekehyksessä… Eiks se oo jo ihan vitun nähty setti?”
Kaikki tyypit rimpuilevat surkeasti woke-aikakauden tyylikkäiden ideaalien ja eläimellisten viettiensä ristiaallokossa. Pahimpia uuvatteja ovat äijäisät sivuhahmot. Keskushahmoista miesoletetut ovat kaikista tyhmimpiä, muttei muissakaan sukupuolissa ole kehumista. Urbaani taideskene näyttäytyy inhorealistisen inhimillisenä räpellyksenä. Tukkalaitteet ja taideteosten tematiikka voivat olla vimpan päälle tämän päivän street poetrya, mutta tyyppien tupelointi pohjimmiltaan kekkosslovakialaista puskafarssia.
Nissisen sarjakuva sijoittuu tavallaan samaan maailmaan kuin Aikuiset-telkkusarja tai Ulla Donnerin luovan luokan konstailulle naljailevat sarjakuvat, mutta Exät on vetänyt selvästi kovempia huumeita, ehkäpä tarinassa suuren roolin saavaa uutta kovaa kamaa nimeltä Psyko. Tilannekomedialliset tarina-ainekset voisivat periaatteessa vääntyä kepeäksi svengailuksi, mutta jatkuva, luontevasti epäkorrekti rienaavuus pitää Exät vihaisena hardcorena. Naurattaa, mutta kurjuus on aitoa kurjuutta.
Karu miksaaja aloittaa jutun klassiseen tyyliin.
Sarjakuvatarinan sävy tulee tietysti vähintään puoliksi kuvallisesta ilmaisusta. Nissisen voimakas tussijälki on aina vaappunut jossain vakavan taidegrafiikan ja pelleilevän pottunenäsarjakuvittamisen välisellä tulilangalla. Yksityiskohtaisempi raapustus sijoittuu helposti ”hyvin piirretyn” underground-sarjakuvan laariin, ja huolettomampi kuvahäsellys kuuluu ”tahallaan huonosti piirrettyjen” juttujen alakulttuuriin. Kaikki hyvä–huono-janalla tuntuu taiteellisesti perustellulta.
Exät vie tätä ajattelua vielä entistäkin pidemmälle. Kaikki koululehtien klassisimmat pilakuva-ainekset liian verestävistä pallosilmistä naurettavien hupihampaiden, kummallisten kullinenien ja liian rajujen tikkiarpien kautta ihan liian jäykkään liikkeen kuvaukseen ovat käytössä. Exät tunkee lukijan silmiin kaikenpuolista järjenköyhää kuvasikailua.
Vasurilla piirretty Simpsons-tyyli ei kuitenkaan tunnu päälleliimatulta ironialta tai väkinäiseltä kokeelliselta neppailulta. Paksulla viivalla piirretyt ylipöljät naamat ja megatönköt kampaukset täyttävät kuva-alaa myös traagisimmilla hetkillä. Nissiselle ala-asteen tyylikeinot ovat vain tyylikeinoja siinä missä muutkin.
Exät hyödyntää ”sarjakuva voi olla mitä vain” -ajattelua hyvin konkreettisesti. Kun tujakalla tussiviivalla piirretty, vähän rasittavan näköinen pallopää sanoo jonkin hermostuttavalla tavalla hysteerisen hauskan repliikin, tunnelma on vahvasti eri kuin vaikkapa herkillä lyijykynäsävyillä piirretyn, realismia tavoittelevan hahmon sanoessa saman asian.
Töpselinenäinen pallopää hiffaa Conanin.
Exät vaikuttaakin yhtä aikaa sekä olevansa hyvin tietoinen sarjakuvamaisuudestaan että olevan onnellisesti vapaa kaikista sarjakuvaperinteiden kahleista. Ensivilkaisulla käppäisehkö tyylilaji myös täyttyy aina tarvittaessa uskottavista yksityiskohdista. Tapahtumapaikkoina toimivien gallerioiden, nukketeatterikeskusten ja firmojen nimet, julisteet seinillä, sisustustaide, pää- ja sivuhahmojen vaatevalinnat, esineistö ja kaupunkiympäristöt luovat yllättävän realistisen maailman. Juuri tuollaista siellä Helsingin taidepiireissä varmaan täytyy olla!
Nissinen tekee täysin omalakista sarjakuvaa, ja sitten vielä rikkoo omia lakejaan aina kun sattuu huvittamaan. Tuloksena on yhä raikkaalta tuntuvaa, ja alati uudistuvaa sarjismyllytystä, vaikka tekijältä onkin ilmestynyt kymmenittäin niteitä viimeisen kahdenkymmenen vuoden sisällä. Tyyli on äärimmäisen tunnistettava, ja jutuilta on jo tottunut odottamaan yllättävää vapaata rönsyilyä. Silti vapaa rönsyily onnistuu jälleen yllättämään. Jonkin elämäntyöpalkinnon arvoinen homma jo sinällään.
Belnagroupin Yazzy on leukapartainen bisneskusettaja.
Täysin vakavien ja totaalisen dorkien asioiden samanaikaisuus toistuu teoksen sisällössä ja muodossa. Exät pyörittelee ihan oikeita aikuisten kysymyksiä nopeatempoisen hupailunsa avulla. Vaikutus on suunnilleen sama kuin jos Pulttibois olisi pintansa alla viiltävän tarkkanäköinen, yhteiskunnallisia trendejä pöyhivä aikalaissatiiri. Hämmentävä kokemus siis.
50-sivuinen sarjakuva kulkee helposti luettavalla ja perinteisellä ruutujaolla. Rytmi pysyy tiukkana, Exät ei sisällä pitkiä siirtymiä tai tunnelmallista haahuilua. Vitsitiheys on korkea, joku huvittavan karsean repliikin ja älyttömän kuvan yhdistelmä löytyy jokaiselta sivulta. Herkullisen hirveät hahmot tekevät ja sanovat herkullisen hirveitä asioita. Suhteellisen nopealukuisen saagan lopussa on pieni hiki otsalla, Exät on intensiivinen pieni näytelmä.
”Ace Of Basen Cruel Summer oli floppi.”
Sattumahyllyyn päätynyt kappale on teoksen rajatusta 50 kappaleen ensipainoksesta. Ainakin tämä versio on hyvinkin konstailematon digipainoläystäke. Painojälki on ihan just hyvää ja liimasidontakin pysyy kasassa. Kansi on sisältöön nähden turhankin ankea. Exät ei pröystäile kirjasuunnittelullisilla yksityiskohdilla, eikä ole toki tarpeenkaan. Sisältö on kunnossa.
Se on kuitenkin jotain muutakin kuin tiivistunnelmainen tarinansa. Varsinaisen sarjakuvan lisäksi lopussa on mukava kuvaliite tarinan fiktiivisten taiteilijoiden, Heli Vanhasen ja Henna-Reetta Zografosin ”teoksista” ja yksi suttuinen näyte Nissisen muistikirjasta. Nasevaa kuvista kaikki tyynni.
Juttu on tullut luettua läpi jo useampaan kertaan, ja veikkaan, että palailen näiden ärsyttävien pallinaamojen äärelle kyllä jatkossakin.
Ei muuta kuin sopparibisselle Chapliniin!
Myös nämä saattavat kiinnostaa sinua
Sattumia sarjakuvahyllystä #65: Noah Van Sciver – As a Cartoonist
SARJAKUVA | Amerikkalaisen indie-sarjakuvan nuori veteraani sekoittelee itseironista omaelämäkertaa huikentelevaiseen historialliseen fiktioon.
Sattumia sarjakuvahyllystä #64: Jack T. Chick – Tehtävä
SARJAKUVA | Kiehtovan kummallinen vanhoillis-uskonnollinen sarjakuva tarjoaa kankeaa kerrontaa ja käppäistä piirrosjälkeä. Huumori- ja kauhusarjakuvan keinoja lainaava lohduton novelli herättää ristiriitaisia ajatuksia.
Sattumia sarjakuvahyllystä #63: Altan – Kolumbus: Erään haahuilijan tragedia
SARJAKUVA | Mustalla sapella piirretty historiallinen satiiri tarjoilee teräviä sivalluksia ja hahmotonta haahuilua. Matalaotsainen meininki tuntuu kohottavalta.
Sattumia sarjakuvahyllystä #62: Benito Jacovitti – Cocco Bill ja Bää-Bää-rosvot
SARJAKUVA | Hysteerinen länkkäriparodia kikkailee kuvalla, kielellä ja kuvakielellä. Turboahdettu huumorisarjakuva tunkee ruudut ylitsevuotavan täyteen vitsejä. Hellittämätön, absurdi rellestys kiehtoo aikuisen sisäistä lasta.
