Kuva: Ville Pirinen
Tässä sarjassa Ville Pirinen lukee kirjahyllystään löytyviä sarjakuvia ja sössöttää lukukokemuksistaan. Kirjoitukset sisältävät juonipaljastuksia ja muita epäolennaisia havaintoja teoksista. Kirjoitukset eivät yritä olla kritiikkejä, ja niiden esseistiikaksi luokitteleminen lienee turhan uskaliasta. File under: sekava subjektiivinen sepustelu.
Ville Pirinen, teksti
Kuvat Jyrki Nissisen kirjasta Viihdealus DreamZone (Zum Teufel, 2010)
Artikkelisarja syntyy yhteistyössä Taiteen edistämiskeskuksen kanssa.
Vieremältä kotoisin oleva Jyrki Nissinen lienee 2000-luvulla julkaisu-uransa aloittaneista suomalaisista sarjakuvataiteilijoista tuotteliain. Painettujen sarjakuvasivujen määrä on häkellyttävän suuri. Sarjakuvien lisäksi ainakin musiikin ja kuvataiteen kentillä husaava ukkeli on luonut erittäin tunnistettavan visuaalisen tyylin, ja tavallaan kokonaan oman absurdin kerrontagenrensä.
Tuotannossa voi nähdä henkisiä yhtäläisyyksiä muun muassa Kalervo Palsan, Läjä Äijälän, Jukka Tilsan tai amerikkalaisen Paper Rad -ryhmän underground-sarjakuviin, mutta Nissisen tapa ajatella ja kertoa on selkeästi erillinen lokeronsa sarjakuvataiteen ekosysteemissä. Ilmaisussa yhdistyvät kurinalainen selkeys ja erittäin vahva ”sarjakuvassa voi tapahtua ihan mitä tahansa” -vapautuneisuus.
Myös kymmenen vuoden takainen Viihdealus DreamZone on ”jotain aivan muuta” olematta erityisen kokeellinen saati vaikealukuinen.
Netti, tuunaus, shoppailu ja biletys mainittu! Pizza maistuu.
Teoksen takakansiteksti on kuvaava: Utopistiset uhkakuvat ja arkipäivän sadismi lilluvat ympärillä viihderisteilijä DreamZonen seilatessa kohti ikäviä ”yllätyksiä”. Kovaonninen kolmikko pakenee pikaveneellä turvaan huomaten sen vain pahentavan asioita ja kiero kaksikko laatii sikamaisen suunnitelman, joka ei voi mennä pieleen. Hiki ja viina virtaavat painajaisbileissä. Viihdealus DreamZonella tupakat on loppu ja kännykät kateissa.
Tarinan ensimmäiset repliikit ovatkin tajuttomuudesta heräilevän henkilön lausumat ”öööh…” ja ”tuo viihdealus oli paskamesta!” Nämä sanat lausutaan kohtauksessa, jossa aurinkolasipäinen kissaihminen, tajuton nuori nainen ja synkeähkö röökimuija saapuvat synkästä pusikosta teollisen sähköoven kautta johonkin synkkää scifi-ilmapiiriä henkivään tilaan. Viinan juonnin ja unilääkkeiden syönnin lomassa käydään lyhyt sananvaihto siitä kuinka viihdealuksella oli tosiaan joku paskamainen kaaos, ja että lukijalle vielä tuntemattomat Ile, Ritva ja Nakke ovat ”delanneet”. Röökimuijan nimeksi paljastuu Tuire ja tajuttomuuden rajoilla häilyvän tytön nimeksi Ansku. Rock-henkinen aurinkolasikissaihminen pysyy yhä nimettömänä, mutta paljastuu että hänen kämpillään ollaan ja viinaa kyllä riittää.
Tästä eteenpäin tarinaa avataan pomppien aikatasojen väleillä. Eri hahmojen taustatarinat ja päätyminen kreisille extreme reality tv -bailuristeilylle hahmottuvat sumeahkon logiikan sanelemassa järjestyksessä, ja aina välillä seurataan alkukohtauksesta jatkuvaa ”nykyhetkeä”. Meno on armotonta sekä menneisyydessä että nykyisyydessä.
Meno: armoton.
Apea pilvipää Ile on ihastunut mallin urasta haaveilevaan pissikseen, Annukka ”Ansku” Päkkilään. Anskun pomo Timo ”Tiksu” tai ”Nakke” Nahkamaa ja mallilafka Top-Moden bosslady Ritva ”Ritu” Lustander järkkäävät Anskulle pääsyn viihdealus DreamZonen avajaisristeilyn yhteydessä järjestettävään extreme-kauneuskilpailuun. Ile joudutaan ottamaan mukaan, ja Naken ja Ritvan motiivit Anskunkin auttamiselle ovat umpikieroutuneita.
Risteilyllä tapahtuu muun muassa karmea terrori-isku, ja kaaoksen keskeltä pakoon liukenevat sadistinen tv-juontajatar Tuire, pissismissi Ansku ja kissapäinen risteilyhahmo Dr. Alleycat. Dr. Alleycat riisuu kyllä myöhemmin rokkikissa-asunsa, ja paljastuu eksentriseksi bisnesenkeliksi nimeltä Jori Lipsanen.
Lipsasella on vampyristisia taipumuksia, ja hän haluaa tulla kutsutuksi jollain seuraavista teemaan sopivista nimistä: Vampyro, Bloodie Luster, Jori, Kyrpävamppyyri tai Mario Netti. Hänen hulppea ökytalonsa on rakennettu rakettimoottoreiden päälle, sillä maailmanloppu on tulossa. ”Kuu luhistaa maan” törmäämällä määrätietoisesti päin planeettaamme. Teoksen maailmassa vallitsee siis vahvasti ns. ”erikoismeno”.
Meno: erikoinen.
Tutustumme lukuisiin sivuhahmoihin Timo Nahkamaan uusioperhehelvetistä Anskun ja Ilen rasittavien hevibilepissis-kavereiden kautta Ritva Lustanderin luona jonkinlaisena vankina riutuvaan Sariin, joka näyttää zombielta.
Tarinan hahmot ovat kautta linjan joko selkeästi itsekkäitä kieroilijoita tai sitten jollain tapaa järjenköyhää, noloa ja surullista jengiä. Kaikkien väliset suhteet sisältävät jonkinlaista hyväksikäyttöä, katkeruutta, vihaa, väkivaltaa ja lievimmilläänkin rampauttavaa epävarmuutta. Koko Viihdealus Dreamzone, ja sen yliampuva kreisibailausmentaliteetti ”pähkähulluine raiskauskisoineen” on piinallista ajateltavaa. Tässä tarinassa ei ole voittajia.
Kamaluuksissa kimpoillaan arkisesta painostavuudesta kafkalaiseen kauhuun. Timo Nahkamaan alkoholisoitunut vaimo ja Limingan taidekoulussa opiskeleva yksinäinen tytär tuntuvat erittäin todellisilta. Uutislähetys, jossa viihdealuksen hampurilaisparatiisiyrittäjä esittelee mainoshenkisesti uhrien ruumiiden päälle aseteltuja hampurilaisaterioita vaikuttaa armeliaasti fiktiolta.
Takaraivossa kuitenkin tykyttävät kysymykset meitä ympäröivästä mediasfääristä. Onko tämä sittenkään kovin kaukana joka tuutista tunkevien reality-sarjojen ”todellisuudesta”? Onko ympäröivä yhteiskuntajärjestys merkittävästi teoksen maailmaa armeliaampi? Tarjoaako kirja sittenkään mitään yhtään oudompaa kuin päivittäinen somesyötteeni? Syvennyn tähän tarinaan, ja tunnen itseni oudon levottomaksi.
Surullista rimpuilua Nahkamaan uusioperheessä.
Jutun kertomiseen kuluu palttiarallaa 170 sarjakuvasivua, ja eräs kirjan nautinnollisimpia puolia on sen vaihteleva rytmi. Tarinan arkisimmat tilanteet liikkuvat isosta ruudusta ja sivulta toiseen välillä jopa madellen. Ilen kämpän interiöörin, tapahtumapaikkojen välisen ja tapahtumaköyhän siirtymän tai toimiston kahvitarjoilujen esittelyyn käytetään suhteettoman paljon sivutilaa ja yksityiskohtia. Tieteisseikkailullisemmat toimintajaksot tikataan läpi kiihkeästi pienemmissä ruuduissa. Nissinen annostelee kuviin ja tarinaan kiinnostavasti yksityiskohtaista informaatiota ja tilallista tyhjäkäyntiä.
Siirtymät aikatasojen välillä tulevat lukijan eteen herkullisesti ilman selityksiä, ja kirja sisältääkin useita omituisia cliffhangereita kun jokin kerrontalinja jää ”jännään paikkaan” fokuksen pomppiessa hahmojen välillä.
Aukeamallinen asiallista ajan kulumisen kuvausta ja tarinakerronnallista ajankäyttöä.
Teoksen maailmankuvasta kertoo paljon se, että pahin pääpahis on kirjaimellisesti verenimijäksi paljastuva liikemies ja ”bisnesenkeli” joka omien sanojensa mukaan saa ”rahaa joka tapauksessa aivan helvetisti”. Elämyksellinen innovaatiobisnes, huikea konsulttitsemppipuhe ja mainoshelppoheikkeily ovat ehkä sivulauseita suuressa saagassa, mutta valtava epäluulo niitä kohtaan välittyy kirjan sivuilta.
Osittain samoja teemoja pyörittelee esim. Ulla Donner sarjakuvissaan (esim. Sontaa, Kustantamo S&S 2019), mutta Viihdealus DreamZone vaikuttaa huomattavasti masentuneemmalta. Jälkiviisaana uudelleenlukukokemuksena tämä oranssikantinen pläjäys näyttäytyy Jyrki Nissisen tuotannossakin poikkeuksellisen mustalla sapella piirretyltä. Tuntuu että tekijän muissa kirjoissa jokin ”hupsutteluprosentti” on korkeampi, vaikkei mikään niistä tarjoa erityisen ruusuista kuvaa ihmisyydestä.
Viihdealus DreamZonen maailma on julma.
Kirjan jämerä neliömalli nasahtaa käteen miellyttävästi ja lukukokemus on muutenkin messevä. Tarina on päättömyydessään päämäärätietoisen terävä, ja visuaalinen ilme varsin optimaalinen yhdistelmä tarkkaa nyhräystä ja luonnosmaista lennokkuutta. Kauhea juttu, mutta kyllä kannattaa lukea.
Kirjan viesti ei ole kymmenessä vuodessa vanhentunut, päinvastoin. Nostetaan vielä lopuksi yhä erittäin ajankohtaiselta tuntuva yksityiskohta kirjassa vilahtavan ”suomi-skaban” lajiluettelosta. Mukana muun muassa ”tottelevaisuudella ylpeily”!
Rankka skaba. Pelon & vihan lietsontaa ja perunan syöntiä!
Myös nämä saattavat kiinnostaa sinua
Ronkainen, Riionheimo, Hukkanen ja monta muuta – joensuulaisen sarjakuvainnostuksen jäljillä
SARJAKUVA | Pirkanmaalta vuonna 1994 Joensuuhun muuttanut Kirsi Jaatinen päätti leikkiä salapoliisia ja ryhtyi selvittämään yhden paikallisen kulttuuri-ilmiön, sarjakuvan piirtämisen, suosiota.
Tampereelle saapuva Howard Chaykin ennustaa tekoälyn tuhoavan sarjakuvan sellaisena kuin sen tunnemme
SARJAKUVAN MESTARIT | Toukokuun Heroes Comic Con Finland -tapahtumaan saapuvalla Howard Chaykinilla on maine kulmikkaana persoonana. Kulttuuritoimituksen Petri Hänninenkin sai tuta sen nahoissaan.
