Sattumia sarjakuvahyllystä #54: Marko Turunen – Kotolan mies ja Loinen

28.10.2021
Sattumia54 Turunen paakuva

Kuvat: Ville Pirinen

SARJAKUVA | Kaksi toisiinsa kietoutuvaa kirjaa yksissä kansissa. Tuhti nykysarjakuvaeepos miksailee muun muassa nykymaailmallista koiran ulkoilutusta ja Suomen sisällissodan kauhuja huumaavan voimakkaassa kuvakerronnassaan.

Ville Pirinen, teksti
Kuvat Marko Turusen sarjakuvakirjasta Kotolan mies ja Loinen (Zum Teufel, 2021). Artikkelisarja syntyy yhteistyössä Taiteen edistämiskeskuksen kanssa.

Vuonna 1973 syntynyt Marko Turunen on Kotkassa asuva sarjakuvataiteilija, kuvittaja ja kuvataiteilija. Turunen on tykitellyt mainituilla taidealoilla ahkerasti vuosituhannen taitteesta saakka, ja näkyvin osa hänen taiteilijaprofiiliaan lienee runsas sarjakuvatuotanto. Tekijän sarjakuvia on myös käännetty paljon ainakin ranskaksi, saksaksi ja italiaksi. Puupäähatun (2007) lisäksi palkintoja on tullut sarjakuvamittelöistä ainakin Kemistä ja Fumetto-festareilta Sveitsistä. Turusen kuvitusjälkeä ovat hyödyntäneet mm. Helsingin Sanomat, Image, New York Times, Viking Line ja Ektro Records.

Turusen tekemisissä arkisen henkilökohtaiset ainekset yhdistyvät fantastiseen popkulttuuriin hämmentävän luonnollisesti. Alati laajentuva sarjakuvatuotanto muodostaa ainakin löyhästi myös omaa ”Turusversumia”, ja hyvinkin erilaisia aiheita käsittelevät teokset sisältävät viitteitä tekijän aiempiin rykäisyihin. Mikäli tuotanto on yhä vierasta, kannattaa lukulistalle laittaa vaikkapa Ufoja Lahdessa -kokoelmakirja (Daada, 2015), neljäosainen ADHD-Sheikki-kirjasarja (Daada / Zum Teufel, 2016–2018), melkein debyyttiteos Pohja (Johnny Kniga, 2003) tai monipuolinen Marko Turusen elämä (Daada, 2013), ja jatkaa niistä eteenpäin kunnes kaikki Turuset tulevat luetuksi.

Juttuja yhdistää visuaalisen visionärismin lisäksi ainakin kylmänviileä tapa yhdistellä raskaita henkilökohtaisia ja inhimillisiä aiheita kuivakan toteavaan huumoriin. Jonkinlainen ulkopuolisuuden kuvaus ja kokemus on yleensä läsnä. Tekijän työskentelyä, esimerkiksi kokonaan digitaalista piirtämistä on avattu ansiokkaasti Ylen Sarjakuvaelämää-dokumenttisarjassa.

Kotolan mies ja Loinen on Kymenlaaksoon kahdenkymmenenviiden vuoden poissaolon jälkeen paluumuuttaneen taiteilijan kaksiosainen uutuuskirja. 448-sivuinen jööti asettuu kauniisti linjaan Turusen aiemman tuotannon kanssa. Nykypäivän henkilökohtaisuudet ja sadan vuoden takaisen sisällissodan käänteet kerrotaan visuaalisesti ihmeellisten hahmojen ja maagisen ajattelun avulla.

kuva1 turunen

Muukalainen maisemassa.

Juuri sellaista yhdeksänkymmentälukulaista X-Files-avaruusolentoa muistuttava hahmo ulkoiluttaa mopsia kaakkoissuomalaisessa maisemassa. Muukalainen, eli tekijän alter ego, kohtaa raajoilla ja silmillä varustettua jättiläisrusinaa muistuttavan hätääntyneen hahmon, joka paljastuu eksyneeksi muistisairaaksi naiseksi. Alien-Turunen auttaa mummon metsästä.

Verkkaisesti yhden tai kahden ruudun sivuvauhtia liikahteleva kuvakerronta on tehokasta, ja replikointi luontevasti tiivistä. Kymmensivuinen avaustarina välittää voimakkaan tunteen tosipohjaisesta arkipäivän omaelämäkerrallisuudesta. Samaan aikaan se luo vieraannuttavan fiiliksen uuden ja oudon maailman tarkastelusta. Tämä kaksijakoinen tunnemiksaus jatkuu tarinasta toiseen. Lyhyinä irrallisina anekdootteina etenevä juttu sekä päästää lukijan lähelleen humaanilla tarinasisällöllään että pitelee tätä käsivarren matkan päässä hämmästyttävällä kuvamaailmallaan. Yhdistelmä tuntuu jokseenkin täydelliseltä tavalta kuvata oudoksi muuttuneeseen kotikaupunkiin palaavan ulkopuolisuuden tunteita.

kuva2 turunen

Kuumat kotibileet Kotkassa.

Turusen kuvakerronta on erittäin selkeää, kuten myös hänen ohut ja vähäeleinen viivansa. Kirja on täynnä taitavia sommitelmia; kuvat ovat järjestään täynnä latautunutta dynamiikkaa. Riippumatta siitä kuvataanko sähäkkää liikettä vai suolapatsaana pönöttelyä, piirroksissa on voimaa. Hahmojen muotokieli voi olla lainattu huvittavilta smurffeilta, dramaattiselta brutalistiselta arkkitehtuurilta, söpöiltä halinalleilta tai yläasteen sikailusarjisukkeleilta – kaikissa on sama selittämätön lataus. Voimallinen viivapiirros ja tummina hehkuvat kaksiväripinnat tekevät hillityn verkkaisesta sarjakuvakerronnasta hemmetin intensiivistä.

Kotolan mies ja Loinen saavuttaa samanlaisia tehoja kuin Jack Kirbyn 1970-luvun älyttömät Fourth World -tieteismyllytykset, joissa suunnilleen jokaisessa ruudussa mystiset jumalsoturit ja ällistyttävät demonirobotit ottavat mittaa räjähdysten keskellä ja jokaisessa puhekuplassa on vähintään viisi huutomerkkiä. Dynaamisesti sommiteltua, turboahdettua kuvallista tehokkuutta.

Turusen sarjakuvassa tämä voi tarkoittaa vaikkapa arkisen mitätöntä, sanatonta tapahtumasarjaa koirien uimarannalla. Juuri mitään ei tapahdu, ja irtoviivoiksi purettuna kokonaiselle aukeamalle ei välttämättä ole piirretty paljoakaan, mutta kuvakieli hyppii silti silmille. Jokin yksittäinen ruutu hellyttävästä mopsin katseesta voi myös säteillä selittämätöntä kosmista uhkaa. Tekijä on hullun taitava piirtäjä ja mestari kertomaan kuvilla. Mad skillz!

kuva3 turunen

Vahvaa tunnelmaa vähillä viivoilla.

Kirjalla on kaksiosainen nimi, ja se sisältääkin kaksi sinänsä aivan erillistä tarinaa. Alkupuoliskon Kotolan mies seuraa Muukalaisen ja Kotkasta löytyvän puolison elämää nykyajassa. Puolessa välissä yllättävä kirje presidentin kansliasta nyrjäyttää tarinan suunnilleen samoille seuduille sata vuotta aiemmin.

Kirjan loppupuoliskon täyttävä Loinen kertoo Muukalais-Turusen esi-isän tarinan Suomen valtion synnytyskomplikaatioiden aikaan. Loppupuolisko on ihan oma erillinen kokonaisuutensa, ja asiaa alleviivataan eri painovärillä. Nykyaika hehkuu tumman violettina, menneisyys vihertää synkeästi.

Kerronnan sävyt, tarinan rytmi ja suuret moraaliset kysymykset ihmisistä selviytymässä oman aikansa suurempien virtausten vietävinä kuitenkin yhdistävät kaksi tarinaa yhdeksi, ja kumpikin tarina olisi jotenkin orpo ilman toista. Kummastakin tulee puhuttelevampi kirjan ristivedon takia. Yhteiskunnalliset kuohut muuttavat muotoaan tai ainakin verisyysastettaan sadassa vuodessa, mutta ihminen (tai alien) pysyy ihmisenä (tai alienina).

Alkupuoliskon novelleja rytmittävät Turusen koiralenkeillä ottamat kuvat Lihis-nimisestä mopsista vaikuttavissa kotkalaisissa ympäristöissä ja sisällissotaosiota luvuiksi jakavat arkistovalokuvat muodostavat myös kiinnostavan kerrontaparin.

Kirja, jonka jokainen sivu jollain tapaa hyödyntää muodon ja sisällön kaksijakoisuutta, hyödyntää sitä myös kertomalla kaksi ajan yli kohti toisiaan kurkottelevaa tarinaa.

kuva4 turunen

Hahmot olivat erikoisia myös menneisyydessä.

Kirjakolossista löytyy runsas lähdeluettelo ja käytettyjen arkistokuvien tarkemmat tiedot. Onkin selvää, että dokumentoituun menneisyyteen sijoittuva Loinen hyödyntää laajaa taustatutkimustyötä. Sarjakuva sisältää tavallaan muun muassa laajahkon kirja-arvostelun Marxin Pääomasta (alkuperäisjulkaisu 1867), kun päähenkilön esi-isämuukalainen punnertaa kirjan läpi ja raportoi lukijalle lukemastaan. Tarkkaan yytsäillyt historialliset faktat eivät kuitenkaan rajoita taiteellista vapautta sen enempää kuin hyvin tunnistettavasti piirretyt kotkalaismaisemat Kotolan mies -puoliskossa. Arvaan, että myös omaelämäkerrallisina välittyvissä aineksissa on hyödynnetty taiteilijan oikeutta editoida, muunnella ja kokonaan keksiä todellisuutta.

Se onkin teoksen keskeinen supervoima. Turusen sarjakuva tuntuu dokumentaariselta ja avoimelta, vaikka se on jatkuvasti huikentelevaista ja mahdotonta visuaalista fantasiaa. Se on yhdistelmä suurimpien tieteiseeposten pyörryttävää sense of wonderia ja yksityisimpien sarjisblogien punastuttavaa tunnustuksellisuutta.

Kotolan mies ja Loisen sivuilla huomaa tuijottavansa täysin tosikkona, kun räikeän humoristisella pallopääsarjispallopäällä varustettu sotaherra teloittaa satunnaisia sotavankeja, tai lukevansa sujuvasti arkista raporttia seksikkään nunnan ja kaksiulotteisen leijuvan liperisilmän työpäivästä. Epäonnistuneelta rullanenäiseltä Muppet Show -hahmolta näyttävällä vartijalla on kädessään kaksi vankileirillä telotetuilta naisilta vietyä kelloa, ja primitiivistä veistosta muistuttava tumma hahmo rapsuttelee mopsia niskasta kiellosta huolimatta, kun punkkilääke tekee koiran niskasta hetkellisesti myrkyllisen.

Kotolan mies ja Loinen on täynnä räikeitä ristiriitoja tapahtumien ja niiden kuvallisten ilmentymien välillä, mutta ne eivät tunnu lukiessa lainkaan ristiriitaisilta. Päinvastoin, kirjan kummallinen todellisuus tuntuu luonnolliselta ja aidolta ja monin tavoin tarkemmalta tavalta kuvata maailmaa kuin mikään valokuvarealismi.

Turusen sarjakuvan erikoisuus ei ole mitään kikkailevaa erikoisuudentavoittelua, se vain on. Kylmänviileästi ja selittelemättä oma outo itsensä. Tämä tekee kummallisesta koskettavaa.

kuva5 turunen

Sakeaa saarnausta.

Kirjan ruutujako pysyttelee järkähtämättömästi yksi tai kaksi kuvaa per sivu -järjestelmässä. Tasapalkit mahdollistavat kuitenkin monenlaisia kerronnallisia rytmejä. Tekstin määrä, vaihteleva valon ja pimeyden suhde tai silkka kuva-alan yksityiskohtaisuuden harkittu anniskelu ohjaa lukijaa rautaisella kädellä. Joku kohtaus harppoo eteenpäin pikakelauksella, tarvittaessa kahlataan liimassa. Yleisfiilis on levollinen, jopa harras. Kuvien äärelle haluaa pysähtyä ja hengittää syvään.

Paksuun kirjaan mahtuu monenlaisia asioita kutiavista peräaukoista ja rasistien katupartioista aika-avaruuden taivuttelun ja työläisten oikeuksien kautta sisällissodan osapuolien terroritaktiikoihin ja Kekkosen kaljuuntumiseen. On kepeää huumoria, raastavia kauheuksia, noloja sattumuksia, jyrkkää taidefilosofiaa, kirkasotsaista humanismia, lohdutonta ihmiskuvaa, henkilökohtaista, poliittista, yksityistä ja yleistä. Kaikkeen keskitytään samalla pieteetillä.

kuva6 turunen

Ainekset: monenlaiset.

Tuore kirja on tullut luettua kannesta kanteen ennen kirjoitushetkeä kolme kertaa ja henk. koht. uskallan luvata palaavani pysäyttävän kuvavirran ääreen vielä kauan ilmestymisvuoden jälkeen. Samalla on tullut palattua ”Turusversumin” aiempien ilmentymien äärelle. Aikaa kestävää ihmeteltävää riittää toistuvaan kulutukseen.

Painotuotteena tymäkkä kovakantinen kirja toimii. Kaksiväritekniikan ”pimeys” vaikuttaa pimeimmissä jaksoissa turhankin tukkoiselta, kun jonkin siluetin irrottaminen taustasta vaatii kovia ponnistuksia ainakin keski-ikäisin näköelimin. Hemmetin hieno tunnelma noissakin kohtauksissa on, joten en lähtisi siitäkään liiemmin valittamaan.

Laitetaan tähän loppuun vielä lainaus kirjan takakannessa pasteeraavalta Suomen ensimmäiseltä suurmieheltä, J.L. Runebergilta:

”Jopa ulkonäkö muuttuu väestössä Kymijoen yli mentäessä. Eikä suinkaan parempaan suuntaan. Naiset ovat rumempia Kymijoen itäpuolella. Kaikkialla on kolkkoa ja kurjuutta kurjuuden päällä.

Länsipuolella kylät ovat puhtaita ja kauniita ja pellot täynnä tuulessa sulosti aaltoilevaa viljaa. Väki on siistiä, uutteraa ja iloista. Asukkaiden kasvoista loistaa raittius, vireys ja tyytyväisyys.”

Nyt Kotka-Hamina-seudun aluebrändityöryhmät tarkkana ja tästä kuumia kärkisloganeita matkailuviestintään!

kuva7 turunen

Tylyä menoa.

Myös nämä saattavat kiinnostaa sinua

Sattumia sarjakuvahyllystä #55: Jyrki Nissinen – Exät

Sattumia sarjakuvahyllystä #55: Jyrki Nissinen – Exät

SARJAKUVA | Menestyjät ja luuserit ovat kaikki samaa rupusakkia trendikkäiden luovan luokan skeneilijöiden sekoillessa ihmis- ja päihdesuhteissaan. Kovan linjan taidesarjakuvaa, ala-asteen puskafarssia, viiltävää aikalaiskritiikkiä ja ärsyttävästi piirrettyä sikailua yhdistelevä draamakomedia huvittaa ja hämmentää.

lue lisää