Lukupäiväkirja 2023 – osa 5: Flarfia, sanattomia kuvakirjoja ja nuortenkirjoja

Kuva: Mikko Saari

Mikko Saari, teksti

Häviäminen (Teos, 2023) oli todella hyvä! Romaani ylittää kirkkaasti pelkän kikkailun riman: a-kirjainten kadottaminen ei ole vain turha jippo, vaan hyvinkin romaanin ytimessä. Tässä kohtaa on myös syytä olla tarkkana: nimenomaan Ville Keynäsin teksti loistaa ja soljuu. On olennaista muistaa, että suomennoksen jokainen sana on suomentajan käsialaa, ja Häviäminen on niitä teoksia, joiden kohdalla tämä on erityisen voimallisesti totta: suomennettu Häviäminen on jotain aivan muuta kuin Georges Perecin sanojen suoraa kääntämistä suomeksi. Hieno kirja ja toivon mukaan Keynäsin suoritus noteerataan palkintoja ja tunnustuksia jaettaessa.

Seuraavana kirjana aloitan Ellen Strömbergin Mehän vaan mennään siitä ohi (S&S 2022, suom. Eva Laakso). Se tarttui haaviin Onnimannin kehuvan arvostelun perusteella. Olihan tämä Lasten- ja nuortenkirjallisuuden Finlandian ehdokkaanakin ja voitti Ruotsissa August-palkinnon, eli laadukasta nuortenkirjallisuutta pitäisi siis olla odotettavissa.

Me vaan mennään siitä ohi oli aivan hurmaava. Tällaisia nuoruudenkuvauksia on mukava lukea. Kirjaan on onnistuttu vangitsemaan hyvin herkkiä hetkiä lapsuuden ja nuoruuden välimaastossa. Ysiluokan päättyminen on kynnysvaihe, jossa kohden monen nuoren elämässä tapahtuu muutoksia. Niitä Manda ja Malinkin tässä kirjassa ajavat takaa polkupyörillään. Pisteitä myös harvinaislaatuisesta representaatiosta: Mandan sisko on cp-vammainen, mikä esitetään aivan mainiosti tekemättä asiasta sen suurempaa numeroa.

* *

Kävin vierailemassa Lastenkirjainstituutissa, jossa jatkoin uusien kuvakirjojen tutkimista.

Anu-Riikka Lampisen kuvittama Kuomaseni (Enostone 2022) on kaunis sanaton kuvakirja, jossa Oletko kuullut järven? -kirjan tavoin käydään läpi vuoden kierto: kirja alkaa talven keskeltä, kulkee kesän kautta ja päättyy syksyyn. Kaunis akvarellikuvitus kuvaa metsän elämää ja pikkulinnun ja karhun odottamatonta ystävyyttä.

Malin Klingenbergin kirjoittama ja Maria Sannin kuvittama Luuranko (S&S 2022, suom. Outi Menna) oli päässyt Suomen kirjataiteen komitean Kaunis kirja -listalle. Jo kansikuva on pysäyttävä: lapsi ja luuranko mustalla taustalla, ja luurangolle on vieläpä piirretty kammottavasti, mutta realistisesti kaksi riviä hampaita (googlailkaapa kuvia lasten pääkalloista, jos uskallatte). Itse teos on vähän hätäisesti etenevä, mutta tyylikäs.

Kati Närhen Kadoksissa (Capuchina Kustannus 2022) on sekin likimain sanaton ja Kaunis kirja -listalta. En ihmettele lainkaan, että tämä on graafikkoraadille maistunut, niin selkeälinjainen ja elegantti kirja tämä on. Närhi on minulle tutumpi sarjakuvapiirtäjänä, mutta hienosti onnistuu näemmä tällainen graafisempikin tyyli. Onhan tämä huikean hieno. Tarina kertoo kaipuusta ja harmaudesta, joka maailman valtaa ystävän menetyksen myötä. Onneksi maailmaan aukeaa lopulta uutta väriä.

Maija Hurmeen Kaikki löytämäni viimeiset (Etana Editions 2022) on haikeankaunis kuvakirja, johon on kerätty kaikenlaisia viimeisiä asioita. On puuttuvia, kiireettömiä, jännittäviä, viiltäviä, aikaisia ja odotettuja viimeisiä; on konkreettisia asioita ja abstrakteja asioita, iloisia ja surullisia. Ihastuttava kirja, ja miten kauniisti kuvitettu! Tämäkin teos pääsi Kaunis kirja -palkinnon listalle.

Linda Bondestamin God morgon rymden (Förlaget & Berghs 2022) on värikäs aamuinen avaruusseikkailu, joka on niin ikään Kaunis kirja -listalla. Tämän teoksen nosti listalle paitsi Bondestamin viehko kuvitus, myös kirjan erikokoiset ja reikäiset sivut, jotka tekevät kirjasta yllätyksellisen ja leikillisen. Hauska kirja!

* *

Aloitin iltalukemisena Fernanda Melchorin Paratiisin (Aula & Co 2023, suom. Emmi Ketonen). Edellinen Melchor-suomennos, Hurrikaanien aika (Aula & Co 2021, suom. Emmi Ketonen), oli kaunistelematon ja raju kertomus elämästä Meksikon syrjäseuduilla, ja meksikolaista elämänmenoa tämäkin kirja käsittelee. En myöskään usko, että kirjan nimestä huolimatta se kovinkaan paratiisimaisia oloja henkilöilleen tarjoaa.

Paratiisista oli tosiaan kauneus kaukana. Sen rujo kielenkäyttö vaati totuttelua, mutta kun muistaa millaisista oloista teoksen päähenkilö Polo tulee, sävy on ymmärrettävämpi. Melchor on edelleen kipakka, vimmainen ja raju kirjoittaja. Paratiisi on lyhyt, nopeasti luettu romaani, joka kuvaa pienen siivun elämää väkivaltaisessa ympäristössä. Nyky-Meksikon karut kasvot piirtyvät kirjasta selvästi.

Seuraavana opiskelukirjana vuorossa on taas näytelmä. Aleksis Kiven Kullervo (SKS 1864; kriittinen editio 2014) oli ensimmäinen suomenkielinen näyttämökelpoinen tragedia. Ilmeisesti yleisemmin ensimmäinen suomenkielinen näyttämökelpoinen näytelmä oli Pietari Hannikaisen Silmänkääntäjä vuodelta 1846.

Kullervo on tragedia, kuten Kalevalansa tuntevat tietävät. Tämä lukemani on ohjeiden mukaisesti kriittinen editio, mikä onkin hauska juttu, koska en ole koskaan ennen minkään teoksen kriittistä editiota lukenut.

Reilun viikon sai Kullervon parissa urakoida, mutta nyt on sekin luettu. Itse näytelmähän oli melko nopeasti luettu, mutta valtaosa tästä kriittisestä editiosta on kaikenlaista taustamateriaalia ja selostusta näytelmän syntyhistoriasta, esittämisestä ja suhteesta Kalevalaan ja muuhun kirjallisuuteen. Tulipahan perusteellisesti tutuksi! Vähän kieltämättä kiinnostaisi nyt nähdäkin näytelmä, vaikka se hivenen vanhanaikaiselta ja raskaalta vaikuttikin.

Illalla aloitin vielä Kullervon seuraksi kevyempää luettavaa, eli Terhi Tarkiaisen 1700-luvulle sijoittuvan kirjasarjan kolmannen osan Maggie, eli kuinka jano tyydytetään (Tammi 2023). Olen pitänyt kovasti sarjan aikaisemmista osista, joten tätä kohtaan on korkeat odotukset. Hauskasti kirjan kansiliepeessä on kaksi arvostelusitaattia, joista molemmat ovat minun teksteistäni. Saapa nähdä, millä tavalla terveelliset keitokset Tarkiainen on tällä kertaa keitellyt.

Maggie, eli kuinka jano tyydytetään on sekin kelpo keitos. Sen luonnonfilosofinen teema on tällä kertaa terveyskylvyt, jotka olivat yksi 1700-luvun lääketieteen kuumista trendeistä. Luonnollisesti tarinassa vieraillaan Bathin kaupungissakin nauttimassa vesistä. Pääosassa ovat kaksoset Maggie ja Richard, joista Richard on sairaalloinen ja Maggie touhukas. Uusi yleisönsuosikki, kylpyhoitoja tarjoava tohtori Fox, vaikuttaa lupaavalta, joten Maggie tekee kaikkensa saadakseen Richardin hoitoihin. Hoidot herättävät Maggiessakin muistoja, jotka tämä on halunnut tukahduttaa. Oikein vauhdikas, hauska ja rietas tarina tämäkin, oivaa jatkoa sarjan aikaisemmille kirjoille!

* *

Aula & Co puuttui vielä kuvastoista, joita kovasti odotin. Kun kyselin kuvaston perään, sen luvattiin ilmestyvän toukokuun alussa, ja niinhän se teki. Kuvastosta löytyy jokunen kiinnostava kirja. Vehka Kurjenmiekan Kellopelisydän oli jo Instagramin puolelta tuttu ja nousi kyllä kertaheitolla syksyn kiinnostavimpien uutuuksien listalle. Liu Cixinin Muurahaisia ja dinosauruksia on mahdollisesti kiinnostava, ja näemmä Iain M. Banks -uusintapainokset jatkuvat: Pelaaja on klassikko, jonka voisin hyvinkin lukea uudestaan. Tietokirjapuolelta nappasin kiinni Dan Eganin Fosfori: Elämän ja kuoleman alkuaine -kirjaan.

Kvalitin lasten- ja nuortenkirjalistalta Tittamari Marttisen Tähdet syntyvät sattumalta vaikuttaa kiinnostavimmalta.

* *

Reuna-kustantamon perustajan Tarja Tornaeuksen ja Piia Kleimolan Sanojen liike: Kirja uudistajalle (Reuna 2023) vaikutti kuvaston perusteella mielenkiintoiselta, mutta olikin vähän erilainen kirja, mitä odotin. Kuvastotekstistä sai käsityksen, että saatettaisiin pyöriä enemmän jossain etymologian nurkilla, mutta tämä onkin itse asiassa jonkinlainen vino bisneskirja kirja- ja kulttuurialasta.

Eipä lainkaan hullumpi tosiaan tämä Sanojen liike. Tässä on vähän kuin kaksi toisiaan likeltä liippaavaa kirjaa samoissa kansissa, sen verran eri laduilla Tornaeus ja Kleimola aiheistaan kirjoittavat. Tornaeus kirjoittaa kokemuksistaan Reuna-kustantamon perustajana ja kustannusmaailmaan vähän ulkopuolisena tulleena ennakkoluulottomana uudistajana. Tornaeuksen näkemykset kulttuuritoiminnan luomisesta ovat kiinnostavia. Kleimola kirjoittaa hänkin kulttuurista, taustanaan monenlainen yhteiskunnallinen kulttuurityö. Näkemystä kulttuurin merkityksestä ja järjestötyöstä riittää.

Illalla kirjahyllyä katsellessa Karin Niemen kaunis kansikuvitus houkuttelee nappaamaan hyllystä J. S. Meresmaan Tytär hämärän, piika pimeän -fantasiaromaanin (Myllylahti 2023).

Tässäpä kirja, jossa on paljon aineksia! Maailmanrakennus on aivan huippua. Varsinkin fantasianvieroksujille kirjassa on alkuun paljon outoja sanoja, joita ei liiemmin selitellä, mutta ajan myötä kirjan maailma avautuu pikku hiljaa ja osoittautuu todella kiehtovaksi. Tarinassakin on paljon hyviä aineksia.

Yksi iso vika tässä on: juoni jää todella kipeästi kesken. Tytär hämärän, piika pimeän ei ole ihan kokonainen romaani itsessään, vaan kaipaa ehdottomasti seurakseen jatko-osaa. Sellainen on tulossa, toivottavasti ennemmin kuin myöhemmin, sillä tähän maailmaan haluan ehdottomasti palata.

Kirjastosta sain pitkään odottamani Nina Rintalan Merenalaiset hulmuavat osat -runokokoelman (Basam 2023). Merellinen aihe tuo mieleen Helena Sinervon Merirequiemin, mutta tässä on kyllä suoraviivaisempi ote. Tämä on kiinnostava kokoelma, jossa on myös hauskoja kuvallisia elementtejä, leikkisyyttä ja kokeilevuutta. Haastattelin Rintalaa Kirjavinkkeihin.

Leena Paasion Bengtskär itä kahdeksan (WSOY 2023) vie päätökseen Harmaja luode seitsemän -kirjassa (WSOY 2022) aloitetun purjehdusmaailmaan sijoittuvan nuortentrilleritarinan. Olenkin tätä jo odotellut.

Bengtskär itä kahdeksan oli hyvä jatko aikaisemmalle tarinalle. Näkökulmahenkilön vaihto piristää tarinaa. Omahyväiseltä rikkaalta pennulta vaikuttanut Rasmus saa syvyyttä. Jännärijuoni jatkuu hyvin ja asiat selviävät, ja mukana on rakkautta, sukupolvien välistä tilintekoa ja mukavan reipas pikkusisko. Oikein kelpo nuortenkirjapari siis, varma valinta purjehdus- ja Itämeri-aiheesta kiinnostuneille ja muillekin, jos ei purjehdussanaston tulvaa säiky. Haastattelin Leena Paasiotakin.

* *

Lastenkirjainstituutin Kirjakorin parissa taas!

Marika Maijalan kirjoittama ja kuvittama Taikurinkukka (Etana Editions, 2022) pääsi Suomen kirjataiteen komitean Kaunis kirja -palkinnon listalle. Se onkin kaunis teos: monien palkintolautakuntien arvostama Marika Maijala on tehnyt kirjaan upean kuvituksen. Itse tarinakin on viehättävä kertomus siitä, miten kukin kasvaa tavallaan.

Natalia Salmelan ja Jasmin Hamidin Raha: Missä se kasvaa ja mihin se katoaa (WSOY, 2022) on lapsille suunnattu tietokirja rahasta. Se käsittelee rahaa, palkkaa, työntekoa, veroja ja sen sellaista lapsille sopivalla tasolla. Kirjan viehättävä kuvitus on Anna Salmisalon käsialaa. Tekijät pitävät Mamma Betalar -podcastia ja tässä onkin näppärästi äiti se työssäkäyvä vanhempi ja isä hoitaa kotona taaperoa.

Anu Kaaja on suosikkikirjailijoitani. Florian & Griselda (S&S, 2022) on Kaajan lorun muotoon riimittelemä lastensatu, jonka kuvituksesta vastaa nukketeatteritaiteilija Lee Lahikainen. Lopputulos on omintakeinen, hurmaava ja sekopäinen peikkosatu, jossa sattuu ja tapahtuu ja kaikki selostetaan notkein riimein.

* *

Seuraavana opiskelukirjana sitten jotain tuntuvasti pienempää ja joutuisampaa, eli Aino Kallaksen Sudenmorsian (Otava 1928/2007). Tämä on sellainen klassikkokirja, johon tutustun oikein mielelläni.

Sudenmorsian oli oikein joutuisaa luettavaa; pieniä sivuja on alle sata, kyse on siis hyvinkin pienoisromaanimittaisesta teoksesta. Vanhahtava 1600-luvun tyyliä jäljittelevä kirjoitusasu hidastaa toki jonkin verran lukemista, mutta siitä sai nopeasti kiinni. Tarina on kiehtova ja siihen voi sitten lukea haluamansa määrän kirjoitusajankohdan eli 1920-luvun feminismiä ja naisasiaa.

Illalla aloitan vielä vapaa-ajanlukemisena Mia Myllymäen Huomistarhurin (Gummerus 2023). Myllymäki on kirjailijana tuttu parin vuoden takaisesta Kirosielu, rajanhaltia -kirjastaan (Osuuskumma 2020). Tämä paksu scifikirja on sitten jonkinlaista ekoscifiä, tulevaisuudenkuvausta romahduksenjälkeisestä maailmasta.

Näin Instagramissa Henriika Tulivirran saaneen Sammakolta Liv Strömquistin uuden Peilisalissa-sarjakuvan (Sammakko 2023, suom. Helena Kulmala). Mitä mitä! Uutta Liv Strömquistia! Pitipä käydä vilkaisemassa Sammakon sivuilla, mitä tulossa on, ja kevään kirjoista löytyi muutama, jotka piti oitis laittaa kirjastosta varaukseen.

Peilisalissa-sarjakuvan lisäksi Liv Strömquistilta tulee Liv Strömquistin astrologia. Lisäksi kiinnostaa Raisa Porrasmaan suomentama Yu Mirin Uenon asema ja Pirkko Arstilan Uusi teen ystävän kirja, päivitys aikaisemmasta aiheen perusteoksesta.

Sami Tissarin Krysa palautui kirjastoon lukematta. Varattua kirjaa ei saanut uusittua, enkä millään ehtinyt sitä lukea kaiken muun luettavan keskellä. Vaikka kirja on aiheeltaan kiinnostava, Finlandia-ehdokas ja sitä minulle suositeltiin, se oli sen verran ulkoa tullut, ettei se päässyt lukulistallani riittävän korkealle.

Huomistarhuri tuli illalla päätökseensä. Kestipä tämän kanssa tovi, kun oli kaikenlaista kiirettä lukemisen edellä. Paksu kirja tuntui muutenkin vähän tarpeettoman pitkältä, etenkin alussa tarinan käyntiin lähteminen tuntui ottavan aikansa. Ei ihan huippukirja, mutta lämpenin kuitenkin tarinalle ja sen päähenkilölle kirjan edetessä, alussa fiilikseni kirjasta oli selvästi pykälää synkeämpi. Huomistarhurin maailmanlopun jälkeisen maiseman toiveikkuutta ja epätoivoa sekoittavat kuviot tarjoavat ajatuksia herättäviä tulevaisuudennäkymiä.

Seuraavana opiskelukirjana luen Juhani Ahon klassisen kolmoisdraaman Juha (Otava 1911; SKS 1994). Aholta en olekaan muistaakseni lukenut mitään, ehkä jotain satunnaisia lastuja, joten tässähän taas sivistyy.

Vaimoni ehti lukea ennen minua Jenny Kangasvuon polyamorisia romanssikuvioita käsittelevän Hiukset takussa -kirjan (Teos 2023) ja kehui siihen malliin, ettei seuraavaksi lukemaani kirjaa tarvinnut miettiä sen pidempään. Sukellus oululaisiin polykuvioihin, siis!

Hiukset takussa oli erinomainen. Tällaisia kirjoja saisi olla enemmänkin. Perinteiset parisuhdesäädöt tuntuvat monisuhteisuuden rinnalla aika köykäisiltä! Kangasvuo on onnistunut kirjoittamaan kirjaansa ihanan sekavan ihmissuhdesotkun, joka toimii siinä sivussa johdatuksena polyamoriaan ja moniin muihin nykyaikaisiin ihmissuhdekuvioihin, olematta kuitenkaan liian opettavainen.

Silja Kejosen Äiti ja sylikoira (Gummerus 2023) oli poiminta Gummeruksen kuvastosta, runokirja tekijältä, jolta en ole aikaisemmin lukenut mitään. Tästä kelpasi aloittaa, sillä olihan Äiti ja sylikoira oikein mainio teos. Äidin ja koiran lisäksi tässä on paljon puhetta noin teini-ikäisestä tyttärestä, joka on irtautumassa kodin piiristä. Se puhutteli, jos koira-asiat eivät niin puhutelleetkaan. Ihan tekstillisten piirteidensä puolesta tämä oli joka tapauksessa hyvin kiehtova runokokoelma.

* *

Oivallisia kirjoja kirjoittaneen Satu Taskisen uusin teos Luomistyö (Teos 2023) on kansiltaan kaunis kirja. Sisältönsä puolesta odotukset ovat korkealla, Taskinen on sen verran ovela kirjoittaja. Saapa nähdä, millaisia syvyyksiä tämän pienen kirjan kellarista oikein löytyy.

Luomistyö oli valitettavasti pieni pettymys. Taskisen kirjat ovat olleet vaikeita ja vaativia, mutta kiinnostavia. Luomistyö on edelleen vaativa, mutta nyt romaanimuodon hajottaminen on edennyt niin pitkälle, että lukijana putosin kyydistä. Liian paljon jäi sanomatta ja lopputulos tuntuu liikaa hajanaisten ajatelmien kokoelmalta. Esimerkiksi Täydellinen paisti käsitteli samaa ulkopuolisuuden tunnetta kuin tämäkin, mutta siinä oli selkeämpi rakenne ja jopa tarina. Tässä tarina murenee käsiin tavalla, joka jättää vähän haljun olon.

Hervé Le Tellier’n Poikkeama (WSOY 2023, suom. Lotta Toivanen) vaikutti mielenkiintoiselta, mutta valitettavasti joudun palauttamaan sen lukematta. En ehtinyt lukea ja kirjaan on varauksia, joten en saa uusittua. Täytyy laittaa kirjaan uusi varaus.

Sain luettua Juhan loppuun. Kolmiodraama sai hurjan päätöksensä. Näissä kolmiodraamoissa on nykyään se hauska puoli, että useimmat latistuvat aika lailla, kun ajattelee monisuhteisesti: miksi valita kahden miehen väliltä, kun voisi olla molemmat? No, aika oli toinen silloin joskus 1600-luvulla tai minne tämä tarina sijoittuukaan, mutta jos Marja olisi voinut pitää kepeän hupinsa Shemeikan kanssa, niin ehkä sitten olisi yhteiselo Juhan kanssa sujunut sopuisammin? Ihan kelpo kirja yhä, mutta ei nyt samalla lailla vaikutusta tehnyt kuin Tulitikkuja lainaamassa.

Seuraavaksi klassikko-osastolta sitten Maria Jotunin novelleja tuplakokoelmasta Kun on tunteet / Tyttö ruusutarhassa.

* *

Kirjagramin kesäkisan lukuhaasteen tehtävälistalla on lukea sanaton kuvakirja. Olen lukenut hiljattain muutaman, joten minun piti löytää joku uusi. Pikainen googlailu nosti esiin Eveliina Netin kirjan Pinnalla pinnan alla (Mini Kustannus 2019). Olin käymässä Messukylän kirjastossa, jossa kirja oli sattumoisin hyllyssä. Mikäpä tässä: oikein kaunis sanaton kuvakirja tämä onkin. Kirjan kuvitus on kaunista ja tarina selkeä ja helposti seurattava.

Toinen haastekohta oli lukea joku kirja kokonaan kirjastossa. Tuon kuvakirjankin itse asiassa luin kirjastossa, mutta kun samaa kirjaa ei voi kahteen kohtaan laskea, piti lukea joku toinenkin. Onneksi repusta löytyi pian eräpäivänsä saava Mikko Rädyn Borealia-runokokoelma (Tammi 2022). Tässä kohtaa kirjasto oli tosin jo vaihtunut: tätä istahdin lukemaan Sampolassa. En muista enää, miksi Borealiaan tartuin, mutta joidenkin kehujen perusteella kirjan varasin. Oikein mainio runokokoelmahan tämä on. Rädyn kieli on kaunista ja säkeet soljuvat hyvin. Kaikkien kehujen arvoinen, kannattaa lukea.

Brit Bennett jäi mieleen Mikä meidät erottaa -teoksellaan. Uutta kirjaa hän ei ole vielä ehtinyt kirjoittaa, mutta kustantamon onneksi on esikoisteos Äidit (Tammi 2023, suom. Maria Lyytinen), joka sekin oli jo huikea menestys. Seuraavaksi siis siihen, ja rohkenen odottaa Luomistyötä selkeämpää tekstiä.

Esikoisteos on aivan kypsää tavaraa ja oikein mainio kirja. Jonkunlainen kolmiodraama tämäkin, joskaan ihan Juhan kaltaiseen tragediaan ei tässä ylletä. Yksi kesä ja silloin tehdyt valinnat heijastelevat kolmen nuoren ihmisen elämässä pitkään. Teoksen keskiössä on abortin tekeminen, mikä tekee kirjasta varsin ajankohtaisen. Onnistunut kirja, kyllä Bennett on alusta pitäen ollut taitava kirjoittaja.

Seuraavaksi luettavan kirjan sanelee kirjaston eräpäivä: Minna Eväsojan Sensei (Gummerus 2023) vanhenee hyvin pian. Itse asiassa niin pian, että joutunen maksamaan vähän myöhästymissakkoja. En silti palauta tätä ajoissa, Eväsojan opinnot Japanissa ovat kiinnostava aihe, ja Eväsoja osaa tunnetusti kirjoittaa japanilaisesta kulttuurista tyylikkäästi.

Eväsojan kirja myöhästyy eräpäivästään vain hetken. Oikein mainio kirja tämäkin on. Eväsoja muistelee vaiheitaan Japanissa ja erityisesti Senseitä, yliopisto-opettajaansa, jonka oppiin pääsi monien vaiheiden kautta. Sensein opissa Eväsoja pääsi sitten kokemaan kaikenlaista, mikä länsimaisilta ihmisiltä – ja monilta japanilaisiltakin – helposti jää näkemättä. Lyhyet luvut ovat tunnelmapaloja sieltä täältä. Aivan erityisesti pidin Eväsojan läksiäisteeseremonian kuvauksesta. Sensei kuvaa maailmaa, joka on jo oikeastaan mennyttä, ja kauniisti kuvaakin.

Liv Strömquistin feministiset sarjakuvat ovat maistuneet, joten kun Sammakolta tarjottiin uutta Peilisalissa-albumia luettavaksi, tartuin tarjoukseen. Peilisalissa oli tyyliltään hyvin tuttua Liv Strömquistia: paljon tekstiä, paljon puhuvia päitä, purevaa huumoria ja feminististä vyörytystä. Aiheena on tällä kertaa kauneus: miksi kauneudesta on tullut sellainen pakkomielle kuin se on ja miksi tärkeää on juuri se, miltä näytämme kuvissa? Strömquist on kaivellut filosofiaa ja sosiologiaa löytääkseen selityksiä. Hyviä selityksiä onkin ja mainioita historiallisia anekdoottejakin. Nykyvalossa Strömquist näyttäytyy kuitenkin hitusen valkoisena, keski-ikäisenä ja keskiluokkaisena, mutta eipä se asian purevuutta poista. Toisaalta Peilisalissa ei potkinut ihan yhtä lujaa kuin Strömquistin aikaisemmat teokset; tuntui jo vähän siltä, että onhan näitä nyt nähty.

Maria Jotunin tuplanovellikokoelma Kun on tunteet / Tyttö ruusutarhassa (SKS 1999) taisi nyt jäädä viimeiseksi kurssikirjaksi, jonka ehdin ennen tenttiä lukea. Pahoittelut Teuvo Pakkalalle! Onneksi Seitsemän veljestä ja Södergranin runot ovat jollakin tasolla tuttuja. Jotunin novelleissa oli vallan juonikasta naisellista vallankäyttöä ja naimakauppojen kanssa säätämistä. Joukossa oli monia oikein mainioita novelleja, mutta kokonaisuutena tämä tuplakokoelma oli vähän puuduttava; tässä olisi hyötynyt, jos näitä olisi lukenut vähän pienemmissä annoksissa. Tenttilukeminen ei ollut tälle nyt aivan eduksi.

* *

Käsiin tarttui hyllyssäni pitkään roikkunut Harry Salmenniemen Texas, sakset (Otava 2010). Motivaationa tarttumiseen oli tarve kuitata Kirjagramin kesäkisan lukuhaasteen kohta ”Flarf-runous”; sitähän tämä edustaa. Ajatus internetin syövereistä haalitun materiaalin veistämisestä runoiksi on kiehtova.

Texas, sakset oli myös mielenkiintoista luettavaa. Olin aiemmin nähnyt siitä pieniä pätkiä kirjallisuuden analyysin kurssilla, mutta olihan tämä kokonaisuudessa vielä aika lailla villimpi ja kummallisempi. Yli 200 sivua aivan kummallista ja sekalaista tavaraa, raavittu kokoon ties mistä. Tällä olisi paljon mahdollisuuksia olla kamala ja olen ymmärtänyt, että vastaanotto olikin aika ristiriitaista. Minulle toimi, Texas, sakset on innostava ja omaa kirjoittamista inspiroiva teos.

Mieleni teki runojen ohella vaihteeksi helppoa lohtulukemista, joten valinta oli helppo: Louise Pennyn Three Pines -sarjan yhdeksäs osa, Särö pimeydessä (Bazar 2023, suom. Timo Korppi). No, helppoa ja lohdullista; sarjaa seuranneet tietävät, että Armand Gamache ui jo hyvin syvissä vesissä ja kirja käsittelee kovin raskaita aiheita. Three Pinesiin on silti mukava palata. Jotain samaahan tässä on kuin Jo Nesbøn Harry Holeissa – korruptoituneet poliisit valta-asemissa on teema, joka yhdistää näitä sarjoja – mutta siinä missä Hole on kammottava alkoholistimörkö, Armand Gamache on edelleen elegantti herrasmies ja poliisina selvästi enemmän minun makuuni.

Särö pimeydessä menikin taas kuin ahmien. Tarina oli vetävä ja pidemmän aikavälin taustajuonikin eteni todella reippaasti. Hetken jo mietin, mihin sarja voi tästä enää jatkaa, mutta nyt jäi hyvin lämmin mielenkiinto jatkoa kohtaan. Jälleen kerran erinomainen dekkari.

Iain M. Banksin kirjat olen lukenut aikoinaan perusteellisesti, suomeksi kaikki ilmestyneet ja englanniksi loput. Pidin niistä kovasti, joten on oikein iloinen asia, että Aula on ottanut asiakseen julkaista kirjoista uudet painokset, nyt vieläpä komeina kovakantisina kirjoina aikaisempien Loki-kirjojen hieman nuhjuisten pokkarien sijasta. Sen kunniaksi otan seuraavaksi luettavaksi Muista Flebasta (Aula & Co 2023, suom. Ville Keynäs), jonka juonesta en hirveästi muistakaan, olen viimeksi lukenut sen vuonna 2006.

Myös nämä saattavat kiinnostaa sinua