Hämeen Härkätietä, Raumlaissi jaarituksi ja rengasrikkoja: 7 päivää kulttuurimatkailua polkupyörällä, osa 3

Prunkilassa on Nostalgiamuseo. Kuvat: Juho Hakkarainen

Lue sarjan edellinen osa tästä ja seuraava osa tästä. Sarjan alkuun pääset tästä.

* *

Torstai 7.7.2022: Somero–Turku 81 km

Puhelin kilahtaa iloisesti soimaan klo 7.30, johon saakka olen nukkunut melkein yhtä kyytiä. Majatalo Myötätuulen aamiaista ryhdytään tarjoilemaan kahdeksalta, ja haluan olla kärppänä paikalla, jotta pääsen ajoissa liikkeelle. Muutkin majatalon asukkaat ovat jo heränneet: oven läpi kuulen, kuinka pyöräilijämiekkoset valittelevat vaivojaan olohuoneessa. Ovat jo virittäytyneet sinne katsomaan television aamu-uutisia.

Myötätuulen aamiainen on hyvä: puuroa mustikoilla, leipää montaa sorttia ja monenkirjavia päällysteitä, erinomaista jogurttia, vahvaa hyvää kahvia. Käy ilmi, että pyöräilijätyypit, siis kuuden hengen äijäporukka – näin he itseään nimittävät – ovat hekin lähteneet pyöräilemään Tampereelta. Kyselevät jotakin minun reissustani, muistelevat iloisesti menneitä – mitä kaikkea tuotiinkaan Suomeen olympiavuonna 1952 – ja kertovat pysähtyvänsä joka pitäjässä sankarihaudoilla.

Aamiaisen jälkeen nostelen tavarat pyörän päälle. Olla-Riitta neuvoo, että Liedosta alkaa hyvä pyörätie Turkuun, sitä kannattaa käyttää, ellei halua polkea raskaan liikenteen seassa. Hän kertoo myös, että nyt on tulossa värikkäämpiä osuuksia, jos pätkät Hämeenlinnasta Somerolle tuntuivat tylsiltä.

Pääsen lähtemään vähän ennen kymmentä, mutta sepäs osoittautuukin valelähdöksi: ehdin etenemään vain muutaman sata metriä pienen metsäsaarekkeen yli, kun äkkiä pimenee ja päälle räjähtää valtaisa sadekuuro. Palaan takaisin Myötätuuleen ja juon kupillisen sateenpitelykahvia. Olla-Riitta toteaa majatalonpitotoimiensa ohesta, että nyt sen oikein kuulee, kun vilja kasvaa.

Kirjahyllystä löydän sattumalta Pentti Saarikosken Eino Leino -kirjan: ”Istuja pitkän illan / taivaalla puolikuu / decrescens, siis crescens, kasvava. / En pääse liikkeelle”. Eilen oli Eino Leinon päivä, runon ja suven päivä.

* *

Sadekuuro menee ohi, pääsen liikkeelle. Heti tulee eläinhavaintoja kuin luontofilmissä: Hämeenojantiellä valkohäntäpeura loikkii pellossa viljan seassa. Pian luimistelee kettu Ahopellontien laidalla metsän suojiin. Saan kuulla satakielten laulua heinäsirkkojen säestämänä. Moni perhonen ylittää tien ja muutama mehiläinen otaksuu kai minun olevan kukka ja pörrää ympärilläni ei-toivottuna matkaseurana.

Pian tulee vastaan Koski Tl, jossa Tl markkeeraa Turun lääniä. Pysäytän pyörän Myllyrannassa ja käyn katsomassa Myllytuvan pihapiiriä. Opaskyltti kertoo, että tällä paikalla – Kosken ja Tuimalan kylien rajalla – Hämeen Härkätie ylittää Paimionjoen ja Härkätien kaksiholvinen silta on rakennettu vuonna 1893.

Myllyrannan maisemia.

* *

Heti Myllyrannan jälkeen tulee vastaan kaunis punainen kellotapuli, johon huomio kiinnittyy. Se on rakennettu vuonna 1777 Mikael Piimäsen johdolla ja muutettu vuonna 1947 kappeliksi, johon mahtuu väkeä nelisenkymmentä henkeä.

Kellotapulin vieressä on niin ikään nätti punainen lainamakasiini vuodelta 1818. Se on toiminut siemenviljan varastona ja myöhemmin kesäkahvilana.

Kosken kappeli, alkujaan kellotapuli vuodelta 1777.

* *

Kesäkahvila ei ole auki, joten jatkan Yrjö Liipolan taidemuseoon, joka on aivan hautausmaan vieressä. Meille tamperelaisille kuvanveistäjä Uuno Yrjö Gabriel Liipola (1881–1971) on tuttu muun muassa Kurun haaksirikon muistomerkistä, joka sijaitsee Näsinpuistossa. Liipolan museossa mahtipontiset ja korkeat veistokset tekevät vaikutuksen, vaikka en varsinaisesti tämän sorttisen taiteen ystävä olekaan.

Semmoisenkin huomaan, että pienet asiat voivat vallan mahdottomasti häiritä, kun häiritä alkavat: kiinnitän suhteettoman paljon huomiota teosmerkintöihin, jotka on teipattu rumasti.

Yrjö Liipolan näkemys J.K. Paasikivestä.

Kurun haaksirikon muistomerkin kipsisuunnitelmia.

* *

Koski Tl:n jälkeen ryhtyy tie 2264 seurailemaan Paimionjokea. Pysähdyn hetkeksi Katteluksentien sillalle ja annan kovan tuulen puhallella vasten kasvoja. Pyöräillessä se tekee sen, että matkanteko tuntuu jälleen tahmealta.

Niinpä poikkean tieltä kirpputorille, jossa on myynnissä vaikka jos mitä muttereista mikroaaltouuneihin. Isäntä kulkee rollaattorilla availemaan lisää pihapiirin ovia, joiden takaa paljastuu lisää myytävää, ja myynninedistämismielessä kyhätyt opasteet, joista osa on kai kirjoitettu huulipunalla suoraan seinään, vetävät suun virneeseen.

Kirpputorin opasteita.

* *

Jatkan ajoa. Marttilan nuorisoseuran talon jälkeen pidän bussipysäkillä vissytauon. Hetken päästä tien reunalla on Marttilan taistelusta kertova opastaulu, joka opettaa, että kahina käytiin 29.8.1599, ja siinä Kaarle-herttua ruotsalaisine joukkoineen voitti kuningas Sigismundin puolesta taistelleen Aksel Kurjen johtaman suomalaisjoukon ja näin Kaarle-herttuan asema Suomessa vankistui. Tällä oli monia seurauksia: katolinen usko ei palautunut luterilaiseen Suomeen, Suomen liittäminen Viroon asti yltäneeseen Puolaan ei toteutunut ja Suomen kielen asema vahvistui.

Marttilassa poikkean lounaalla Härkätien kahvilassa. Sattuu olemaan tarjolla erinomaista karjalanpaistia, perinneruokaa, jonka historia ei liity niinkään Hämeen Härkätiehen: tuolla etuliitteellä kutsuttuna se levisi vasta 1940-luvulla evakkojen mukana koko maahan ja nousi nopeasti suureen suosioon.

Lounaskahvin nautiskelen terassilla, jossa paikalliset ukot vaihtelevat vankilakokemuksiaan. Eräskin kertoo nuorena käyneensä Kakolat, Köyliöt ja Konnunsuot. Näissä keskusteluissa ei koskaan kysytä, minkä takia tuli istuttua.

Joku miehistä toteaa, että pian alkaa ukkostaa, ”ihan näinä kesinä”, ja totta onkin, että sieltä mistä hetki sitten poljin, tunkee nyt tummaa pilveä päälle. Lähtöä tehdessäni tuuli yltyy puuskittaiseksi ja alkaa ripsiä. Kaivan sivulaukuista sadekamppeita aina kumisaappaita myöten. Onpas onni, että sattui semmoiset mukaan!

Marttilassa alkoi tulla vettä niin että kasteli.

* *

Prunkilan kohdilla kurvaan Nostalgiamuseoon, jossa Aila Aumala toivottaa minut lämpöisästi tervetulleeksi. Aumala kertoo pitäneensä museota vuodesta 1999, enimmät ajat aivan itsekseen, ja kertoo sinne vuosien varrella kertyneen yli 30 000 museoesinettä.

Ja tavaraa onkin jos minkälaista ja monessa osastossa: vanhoja radioita ja televisioita, puhelimia, leluja, kauppatuotteita, liinavaatteita, traktoreita, potkukelkkoja… Vanhimmat esineet ovat 1700-luvulta, mutta suurin osa kuitenkin viime vuosisadan puolelta.

Nostalgiamuseo kätkee sisäänsä muun muassa kaksi vanhaa kyläkauppaa, ja Arabia-astioiden kokoelman kerrotaan olevan yksi Suomen suurimmista. Tavarat on jaoteltu eri osastoihin, mutta mistään ammattimaisesti kuratoidusta museosta ei todellakaan ole kyse.

Hämmentävästä Nostalgiamuseosta löytyi muun muassa vanhan ajan kyläkauppoja myyntiartikkeleineen.

* *

Hetken viivyttelen museossa siinä toivossa, että sade lakkaisi, mutta kun sitä ei tunnu tapahtuvan, lähden sen sekaan jatkamaan.

Jossakin Liedon alueella tulee vastaan pätkä sankassa umpimetsässä kulkevaa kärripolkua. Metsän sisällä on tunnelmallista kulkea, joskin paikoin tie on sen verran ajokelvotonta, että polkupyörää on työnnettävä eteenpäin.

Hämeen Härkätietä metsäisimmillään.

* *

Liedossa pysähdyn pizzeriaan, jonka suojista katselen, kuinka vettä sataa ryöppyämällä. Sateen tauottua virittelen sadevarusteet tarakalle ja lähden kevyemmissä vetimissä polkemaan kovaa kyytiä Turkuun. Jostakin lännestä päin liukuu nimittäin taivaan täydeltä tummia pilviä. Enää ei kuitenkaan pirskottele sadetta maahan asti. Matka taittuu nopeasti nopeaa pyörätietä pitkin. Ensimmäiseksi ajan Tuomiokirkon eteen: nyt on Härkätie ajettu päästä päähän ja matka ikään kuin puolivälissä.

Aurajoen rantaa pitkin pudottelen eksoottiseen yöpaikkaani, S/S Boreen, jossa minulla on hytti varattuna. Kyseessä on vanha museolaiva, joka toimii nykyisin hostellina Aurajoessa Forum Marinumin edustalla. Hostellissa on 130 hyttiä, oma baari ja kahvila, museonäyttely ja jopa kauneushoitola.

Minun hyttini on alakannella. Käytävät ovat – kuten autenttiseen laivatunnelmaan sopii – sokkeloisia ja ahtaita. Vaatteiden kuivattaminen mikroskooppisessa hytissä on haastavaa, mutta löytyypä tilaihmeestä kuitenkin oma suihku, jonka alle on luksusta päästä rankan ajopäivän päätteeksi.

Yömaja Turussa on laivahostelli S/S Bore.

* *

Illalla käyn S/S Boren yläkannella oluella ja Aurajoen rannalla kuleksimassa. Ravintolat pursuavat ihmisiä, soitto soi ja laulu raikaa. Ilta-aurinko loimottaa nätisti Wärtsilän jättimäisille nostureille. Ilmassa lentelee valossa kimaltelevia haituvia. Föri kuljettelee ihmisiä Aurajoen puolelta toiselle.

Martinsillan grilliltä hankin mahdollisimman epäterveellistä iltapalaa, jota syön samalla kun käpöttelen takaisin laivaan. Kömmin yöpuulle oman hyttini kapealle pedille ja kuvittelen ilmastoinnin hurinan laivan moottoreiden ääniksi.

Myös nämä saattavat kiinnostaa sinua