Ella Mettänen. Kuva: Juho Uusitalo
KOLUMNI | ”Suomesta on tulossa sotahullujen maa, eikä se tiedä lehmille eikä hevosille eikä ihmisille mitään hyvää”, Matti Kuusela kirjoittaa.
Enpä ole ennen itkenyt lehmän kuolemaa. Onneksi on pimeää ja kaikki muut katsovat hievahtamatta näyttämölle eivätkä näe kyyneleitäni.
Sokkeri on lehmän nimi, tai vasikka se vasta on. Se on pudonnut lautalta ja ruhjoutuu ponttoonin ja laiturin väliin, sen lyhyt kuolinkamppailu on järkyttävää kuunneltavaa.
Nyt sen emä, Sisko-nimeltään, syöksyy mölisten vasikkansa tykö, nuolaisee Sokkerin pientä päätä ja romahtaa voimattomana vesirajaan.
Tapahtumapaikka on Tampereen Työväen Teatterin Kellari, näyttämöllä on vain yksi ihminen, Ella Mettänen, mutta hän loihtii lavalle niin lautan, lehmät kuin nuoren tytön, joka kertoo tarinaa evakkomatkasta länteen.
Esityksen nimi on Väylä: se on vuoden parasta ja tärkeintä teatteria alusta loppuun. Se perustuu Rosa Liksomin meänkielellä kirjoittamaan romaaniin, ja tältä se kuulostaa:
”Siskon silmät olit niin tuskaset, että minun sisällä leimahti tuli. Miten kaikkivaltias ja täyelisen hyvä Jumala antaa tapahtua tämmöstä? Sokkeri ei tehny koskhaan mihtään pahhaa.”
* *
No hyvä. Kulttuuritoimitus on jo julkaissut mainion arvion esityksestä, mutta minä haluan nyt esittää huoleni katsojien sukupuolijakaumasta. Tampereen Teatterikesän kauniisti päättänyt esitys oli ilahduttavasti loppuunmyyty – pakahduttavan hienoa näyttelijäntyötä seurasi 161 ihmistä.
Heistä 142 oli naisia ja 19 miehiä.
En voi mitenkään ymmärtää. Juuri miesten pitäisi tulla katsomaan tätä näytelmää, joka näyttää mitä sota aina tekee täysin viattomille poikasille, tyttösille ja eläimille.
Mutta miehet eivät tule. Eikä se ainoastaan huolestuta minua, se myös pelottaa minua. Suomesta on tulossa sotahullujen maa, eikä se tiedä lehmille eikä hevosille eikä ihmisille mitään hyvää, sepelkyyhkyistä puhumattakaan.
* *
Suomen armeijan ylipäällikkö, tasavallan presidentti, reservin yliluutnantti Alexander Stubb, saanko puhutella?
Kiitos. Voisitteko tehdä miehen työn ja lähettää Ella Mettäsen lehmineen kiertämään kaikki Suomen varuskunnat, esittämään Väylä niin jokaiselle varusmiehelle ja -naiselle kuin myös kantahenkilökunnalle, vääpeleitä ja everstejä myöten?
Se kävisi helposti, Ella ja lehmä siirtyvät vaivatta paikasta toiseen. On sitä maailmassa ihmeellisempääkin tehty kuin viety teatteria eli lehmä ja tyttö Parolan panssariprikaatiin tai Satakunnan lennostoon.
Juuri siksi se olisi niin ihmeellistä, että maailma ehkä pelastuisi.
Matti Kuusela
Myös nämä saattavat kiinnostaa sinua
Ihmisroskaa ja pullapolitiikkaa: Kiinnostaisiko pienet suuret tapahtumat?
KOLUMNI | ”Pieni tapaus voi olla yhteiskunnallisesti suuri juuri siksi, että ihmiset tunnistavat siinä jotakin itseään laajempaa”, Juho Saari kirjoittaa kolumnissaan.
Vapaus barrikadeilla – Miten Delacroix’n mestariteos puhuttelee vielä kahdensadan vuoden jälkeenkin?
ESSEE | Maalauksen hahmoissa kauneuden ihanteet yhdistyvät kapinan arkiseen todellisuuteen. Teos muistuttaa meitä siitä, miten hauraita käsitteitä ovat demokratia ja vapaus.
Voiko ajatus taiteesta olla taideteos? Pohdintaa Anish Kapoorin näyttelystä Serlachiuksella
ESSEE | Kulttuuritoimituksen Petri Hänninen purkaa esseessään Anish Kapoorin näyttelyssä syntyneitä kysymyksiä taiteesta.
Akvavitixin ovela Norma – Bellinin oopperasta kuultiin Savonlinnassa konserttiversio
KOLUMNI | Oopperajuhlat vetelee viimeistä viikkoa, bonus-viikkoa. Jos et ehtinyt alkujuhlien yleensä kotimaisin voimin tehtyihin ensi-iltoihin, heinäkuun finaali kertoo mitä muualla osataan.