Kuva: Markus Okkonen / Savonia DesignCenter

Outi Markkula, teksti

Keväällä 2025 tapahtui suomalaisen nykytanssin lähihistoriassa jotain kiinnostavaa. Koreografi Ninni Perko uudelleensovitti ja ohjasi Savonia-ammattikorkeakoulun kolmannen vuosikurssin tanssipedagogipiskelijoille version vuonna 2022 ensiesitetystä teoksestaan Silentopia.

Sivuun Ensemblen, & Espoon teatterin ja April Jazz -festivaalin suurtuotanto, taidetta ja tiedettä yhdistävä Silentopia oli aikanaan varsinainen teatteritapaus: Revontulihalliin rakennettu moniaistinen kokonaitaideteos kesti kokonaiset kaksi tuntia ja sisälsi väliajan, mikä on nykytanssiteokselle poikkeuksellista. 

Nyt Kuopion kotoisalle ITAK-näyttämölle on sovitettu Silentopia 2.0: kymmenhenkisen opiskelijaryhmän tanssima, 40-minuuttinen versio samasta teoksesta. 

Tässä siirtymässä on jotain kiehtovaa. Millaisen prosessin kautta uusi versio työstyy esiin? Paljastuuko teoksesta uusia merkityksiä, kun se sovitetaan erilaiseen ympäristöön ja toisille ihmisille? 

Mutta ennen kaikkea – millainen Silentopia 2.0 on omana itsenäisenä taideteoksenaan? En ehtinyt nähdä alkuperäisversiota, joten asetun avoimin mielin katsomon hämärään.

Silentopia 2.0

Pimeydestä nousee äänimaisema, joka valpastuttaa. Tanssijat hiipivät paikoilleen. Kun valo nousee, lähtee liike käyntiin kuin riivattuna. Joukko jännittyneitä ja yksinäisiä kehoja kamppailee ja rimpuilee, mutta liike ei johda minnekään. Voimat kuluvat.

Kun tanssijat lopulta pyrkivät toistensa luo, puuttuu kohtaamisista orgaanisuus ja yhteys. Toista lähestytään aistimatta, liian kovaa ja väärissä asennoissa. Suhteeton voima muuttaa kohtaamiset taistelun ja paon eleiksi. Tässä on jotain valtavan surullista.

Käsiohjelmatekstissä koreografi Ninni Perko kuvaa Silentopian puhuttelevan niin kehoa, ajatuksia kuin tunteita. Siinä missä teoksen hengästyttävä alkupuoli kouraisee juuri ruumiillista tasoa – jännitän itsekin katsomossa vatsaani – sallivat loppupuolen suvantokohdat levollisempaa tunteiden ja ajatusketjujen tarkastelua.

Silentopian keskeinen teesi, yhteisriippuvuus, on sen tunnustamista, että meillä on vaikutusta toisiimme ja myös ympäristö vaikuttaa meihin. Elämme maailmassa, joka voimakkaasti haastaa turvan tunnettamme: ylenpalttinen aistikuormitus, taistelun ja kriisin kuvat sekä jatkuva hermostollinen valppaus ja reaktiivisuus ovat monelle arkea. 

Silentopia 2.0 muistuttaa, kuinka paitsi toiset ihmiset, myös taide-esitys voi toimia kanssasäätelijänä. Teos jakautuu, kenties väliajallista alkuperäisversiotaan mukaillen, selkeästi alku- ja loppupuoliskoon, jotka ovat tunnelmaltaan varsin erilaiset. Kokonaisdramaturgia ohjaa katsojaa epämiellyttävästä ylivireydestä kohti levollisempaa suvantoa, josta nousee tilaa myös tunteille ja ajattelulle. 

Teos luottaa vahvoihin kuviin ja symboliikkaan. Intensiivisen alun jälkeen tanssijoiden uupuneet kehot putoavat maahan kuin muistomerkeiksi, kun sukupuuttoon kuolleiden eläinlajien nimiä lauletaan. Kulhoissa näyttämölle kannettu hiekka kasaantuu hautakummuiksi ja kulkee kämmeneltä toiselle hupenevan ajan lailla. Rytmikkäät, symmetriset haravan vedot piirtävät hiekasta esiin suuren mandalan, jonka ympärille tanssijat kerääntyvät. 

Hiekkaan jää jälkiä, kun ihminen temmeltää.

Perko kirjoittaa:

”Teoksen kaaressa kuljetaan ritualistista polkua erillisyydestä ja individuaaleista tarpeista sekä oireiluista kohti keskinäiseen yhteyteen pohjautuvaa elämäntapaa, kohti yhteisriippuvuutta, yhteishaavoittuvuutta ja yhteisvoimakkuutta; symbioseenia. Olemme osa kokonaisuutta sammalten, pölyttäjien, nisäkkäiden, sienten ja muiden elonkehän asukkaiden kanssa. Ymmärrys tästä yhteydestä tuo paitsi vastuuta myös tukea.”

Teoksessa tukea ja kannattelua löydetään niin rakenteesta ja symmetriasta kuin yhteen tahdistumisesta ja yhteistyöstä. Mieleen jääneessä kohtauksessa tanssijat asettuvat rankamaiseksi jonoksi, jonka ytimestä pulppuaa päättäväinen elämän kuhina: uteliaat sormet ja rytmikkäät käsivarret tanssivat niveljalkaista tanssiaan. Jonosta purkautuneissa hyönteiskehoissa on läsnä eläinmaailman saumattomuutta ja yhteistoiminnallisuuden logiikkaa. 

Lopun piiritanssi askeltaa jatsahtavan polskan poljennossa. Ajattelen polskaa ja piirissä tanssimista yhdenlaisena ritualisoituna yhteyden perintönä, joka on ajallisesti jotain meitä vanhempaa – yksi kulttuurinen tukiranka ja kiertokulku sekin. Kun valo laskee, äänimaisema kihisee, sirisee, solisee ja pulppuaa. Elämän ihmeessä on toivoa. 

Teos on voimakas, eri kokemisen tasot lävistävä kokemus, jonka pariin tuntuu kiitolliselta palata paitsi kirjoittaen, myös lukemalla ja kuuntelemalla. Vastikään julkaistu kaksiosainen albumi Symbioscene: Silentopia (Eclipse Music, 2025) soi kuulokkeissani tätä juttua kirjoittaessani. Lisäksi luin läpi hankkeeseen keskeisesti kuuluneen, tutkijoiden kirjoittaman tiedeblogisarjan, joka seurasi näyttämöteoksen matkaa eri teemojen kautta. Osin runomuodossa kirjoitetut tekstit reunustavat teosta ja laajentavat sen näkökulmia. Monilajinen ihmettely on rikkaus taidekentälläkin.

Huomaan miettiväni, kuinka tavallista on, että nykytanssiteokset katoavat jälkiä jättämättä. Uudelleen versioiminen on kiinnostava, jopa yllättävä ele suomalaisen nykytanssin kentällä, jossa tuotetaan jatkuvasti paljon uutta. Silentopia 2.0:ssa selkeä mittaluokan ja kontekstin vaihdos tuntuvat tervetulleilta mahdollisuuksilta. Samalla kun teoksen elinkaari pitenee, laajenee myös sen vaikutuspiiri rengasmaisesti ulospäin opiskelijayhteistyön myötä. Tulevat tanssin ammattilaiset, tanssipedagogit, kantavat nyt Silentopian maisemaa kehoissaan — kuka tietää mitä kaikkea siitä vielä kantautuu?

Silentopia 2.0:n puvustus on Savonia-ammattikorkeakoulussa muotoilua opiskelevan Vera Huttusen käsialaa. Kuva: Ellen Kronberg

Monivaiheinen matka

Minulla on ilo haastatella koreografi Ninni Perkoa sekä Savonia-ammattikorkeakoulun lehtori Johanna Partiota, joka toimi Perkon työparina Silentopia 2.0 -teoksen prosessissa. 

Alkuun on kysyttävä: mistä idea sai alkunsa? 

Ajatus Silentopian uudelleenversioimisesta tuli Savonia-ammattikorkeakoulun puolelta, Ninni Perko kertoo. Perkolta tilattiin opiskelijoille teos, ja koska harjoituaikaa oli vähän, ehdotti lehtori Johanna Partio Perkolle vanhan teoksen hyödyntämistä. Perko pyöritteli mielessään useita eri vaihtoehtoja, mutta valinta tuntui vaikealta.

– Teen tanssiteatteria, joka sisältää paljon draamallisia elementtejä, ja roolitus on niissä tosi tarkkaa. Johanna oli kiinnostunut siitä, että tehtäisiin juuri Silentopiaa, Perko kertoo. 

– Kun sitten keväällä aloin keskittyä produktioon, sanoin ystävilleni, että olin seinähullu, kun lupauduin tähän. Eihän sitä suurteosta ole mahdollista tehdä tällaisena versiona! Siellä on ollut täyslavastettu luontokappeli, valtavat valosysteemit, tutkijat ja bändi lavalla… Mietin, millä ihmeellä väsään sen kymmenelle tanssijalle, jotka vielä opiskelevat. Ajattelin, että tästä ei tule mitään, tämä ei ole mahdollista tässä ajassa.

– Mutta sitten kun olin ohjaamassa heitä, ihania nuoria, niin tästä tulikin ihan uusi teos. Jätin monta kokonaista kohtausta pois ja jouduin lisäämään toisia. Koska uudessa versiossa ei ollut väliaikaa, jouduin tekemään uuden kohtauksen, joissa tanssijat tuovat hiekkaa lavalle. Oli tosi kiva, että teoksesta ei tullut vain tiivistelmä tai raapaisu vanhoista kohtauksista, vaan oma teoksensa.

Perko kertoo valmistautuneensa lyhyeen harjoituprosessiin huolella ja tehneensä teoksen käytännössä valmiiksi ennakkoon. 

– Työskentelen yleensä aina esiintyjien kanssa ja rakennan teosta yhdessä monitaiteisen työryhmän kanssa, ja nyt tuntui oudolta, että mukana ei ollut suunnittelijoita.

Samalla kyse oli surutyöprosessista:

– Ensin minun piti muistaa teos uudelleen, ja sen jälkeen luopua rakkaista asioista, joita siellä oli. Se oli tosi vaikeaa, Perko kuvaa.

Silentopian alkuperäisversion työryhmä koostui tutkijoista, kolmesta muusikosta, neljästä tanssijasta ja näyttämösuunnittelijoista. Uusintaversiossa puolestaan tanssi kymmenhenkinen opiskelijaryhmä. Siirtymä mietitytti Perkoa.

– Alkuperäisversion tanssijat ovat 45–55-vuotiaita. Heillä on täysin erilainen energia, kokemus kehonkäytöstä sekä erilainen suhde työhön. Nuoret opiskelijat puolestaan tulevat hyvin toisenlaisesta maailmasta, taidekäsityksestä ja kokemuspohjasta. Mietin, kuinka tanssijat suhteutuvat teokseen – miten he ymmärtävät sitä, ja miten työskentely onnistuu.

– Mutta kun opiskelijat solahtivat sisälle teoksen maailmaan ja ymmärsivät, mitä työskentelyssä haetaan, tajuntani räjähti. Yhtäkkiä prosessissa olikin kymmenen nuorta, vitaalia, energistä ja nälkäistä tanssijaa, jotka imivät tietoa sienen lailla. Se energia ja intensiteetti, jolla opiskelijat työskentelivät lavalla – sellaista en ollut nähnyt ennen tässä teoksessa.

Uusi versio on Perkon mukaan alkuperäisversiota selkeämmin tanssiteos. 

– Alkuperäisversiossa korostuivat enemmän lavastukselliset elementit – tilassa oli tuoksuja ja kokonaisia puita, se oli kokonaistaideteos. Nyt siinä korostui tanssi ja tanssijuus, tanssijantyö.

Tarttumapintoja ammattikentälle

Savonia-ammattikorkeakoulun lehtori Johanna Partio pitää tärkeänä, että tanssipedagogiikan opiskelijat pääsevät koulutuksen aikana työskentelemään vierailevien taiteilijoiden kanssa. Produktiot avaavat ikkunoita tanssitaiteen praktiikoiden ja taiteellisen ajattelun moninaisuuteen sekä päästävät esiintyjäntyöllisten kysymysten äärelle, mikä opettajankoulutuksessa ei muuten paljon korostu.

– Vierailijoiden kanssa on lisäksi mahdollista tulla nähdyksi uusin silmin ja olla hetki irrallaan siitä juonteesta, joka omalle koulupolulle muodostuu.

Partio kertoo Silentopian haastaneen opiskelijoita liikkeellisesti ja esiintyjäntyöllisesti hyvin eri tavalla kuin mitä he olivat aiemmin tehneet.

– Liikkeellisyys haettiin aika abstrakteista ja osin tunneperäisistä tehtävistä. Ninni puhui vaikkapa ympäristötunteista. Vaikka score oli tarkka, sai liikkeellisyyttä etsiä sisältä käsin. Ainakin ulkopuolelta katsottuna tämä näyttäytyi tärkeänä ja arvokkaana työvaiheena. Oman liikemateriaalin luomisessa oli monta uskaltamisen vaihetta: sitä avattiin ensin työryhmälle, sitten Ninnille ja lopuksi vielä yleisölle, Partio kuvaa.

Partio mainitsee Silentopian keskeisten ajatusten – symbioseenin, yhteisriippuvuuden ja yhteisvoimakkuuden – näkyneen prosessissa myös työtapojen tasolla:

– Opiskelijat tekivät myös itsenäisesti töitä, mikä sopi teoksen maailmaan. Prosessissa puhuttiin paljon siitä, miten me kannattelemme teoksen maailmaa ja olemme siitä vastuussa yhdessä.

Perko jatkaa ajatusta:

– Silentopia on tanssijantyöllisesti vaativa teos ja tanssijat kannattelevat sitä paljon. Kukaan ei voi päästää irti tai tehdä vähemmän, kun materiaali tulee koko ajan itsestä. Oli upeaa nähdä, miten tanssijat alkoivat ottaa vastuuta, kun he ymmärsivät teoksen idean ja väittämän.

Vanhasta uutta

Ninni Perko nostaa esiin, että vanhan teoksen pohjalta työskentely ei ole nykytanssikoreografille jokapäiväistä.

– Koreografi luo usein kaiken alusta, nollasta. Oli ihanaa, että pystyin tässä prosessissa nojaamaan alkuperäisversioon. Minulla oli ikään kuin käsikirjoitus olemassa, ja musiikit valmiina, mikä teki työskentelystä helpompaa, Perko kuvailee.

Toisinaan teokset synnyttävät sisältä käsin itse lisää versoja, kuten Silentopian kohdalla on käynyt.

– Heti esityskauden jälkeen Silentopiasta tilattiin Tieteen ja toivon taloon installaatio, jonka livemateriaalien pohjalta syntyi vielä erillinen kiertueteos Ihminen ihmettelee. Lisäksi Silentopian musiikit on julkaistu albumina, Perko kertoo.

Myös Savonia-ammattikorkeakoulussa on aiemmin tehty vanhasta uutta esimerkiksi niin, että vieraileva koreografi käyttää osia olemassa olevasta teoksestaan uuden työn pohjana. Myös niin sanotulla repertuaarikurssilla opiskelijat harjoittelevat vanhoja teoksia videotallenteiden pohjalta. 

– Mutta siitä puuttuu se oleellinen linkki, joka on nimenomaan vuorovaikutus taiteilijan kanssa, Partio huomauttaa.

Myös Silentopian prosessissa opiskelijat ovat katsoneet alkuperäiskokoonpanoa tallenteelta.

– Osa on katsonut videolta Katri Soinia ja osa on ollut Kaisa Niemi. Ja nyt sitten Katri Soini tulee pitämään Kuopio tanssii ja soille nykytanssin aamutunteja. Opiskelijoiden voi olla hauska mennä sinne. Sitä tavallaan saa jonkun tarttumapinnan – niitähän me tarvitaan, että me kiinnitytään. Kiinnitytään toisiimme ja tanssin kenttään. Tarvitaan kaikenlaisia erilaisia tarttumapintoja, Partio pohtii.

Myös Perko näkee mahdollisuuksia olemassa olevan teoksen opettelussa. 

– Nykytanssi on niin hetkessä ja pohjautuu tällä hetkellä paljon siihen, että tanssija tarjoaa materiaalia, jota käytetään. Miten erilaista on tanssijantyöllisesti se, että et olekaan luomassa alusta ihan kaikkea; että asetut johonkin toiseen, myös jonkun toisen tanssijan kehoon. Miten he tekee tämän? Se vaatii toisenlaisen mindsetin – miten sä olet siinä, ja myös suostut siihen.

Lopuksi on todettava, että ainakin itselleni nykytanssin jonkinlainen historiattomuus on tuntunut toisinaan hankalalta. Tanssiopinnoissa tehty repertuaarityöskentely on ollut tärkeä konkreettinen ja ruumiillinen silta jonkin aiemmin tapahtuneen sekä oman kehoni ja nykyhetken välillä. Esimerkiksi Hollannissa opiskellessani tanssijankoulutukseen kuului keskeisesti tunnettujen ryhmien, kuten vaikkapa Anne Teresa de Keersmaekerin Rosas-ryhmän repertuaarin opettelu ja esittäminen. Se kulkee kehossani edelleen mukana tärkeänä jälkenä.

Repertuaarityöskentely voi myös tehdä näkyväksi käynnissä olevia muutoksia taiteen tekemisen käytännöissä. Siinä, missä vanhempia teoksia opetellaan askel askeleelta, ollaan Silentopian äärellä jo toisella tapaa: paljolti tehtävä-, mielikuva- ja scorepohjaisessa työskentelyssä. Tämä heijastaa laajempaa tanssijantyön painopisteen muutosta. 

– Se on osa isompaa yksilövallan pirstaloitumisen trendiä taidekentällä, Ninni Perko sanoo.

– Ei ole enää niin, että minä koreografina päätän ja määrään; että täällä on se Martha Graham, jonka kaikki tanssijat näyttää samalta kuin hän ja sä et erota heitä, kun he tekee samalla lailla. Tanssijan valta on tällä hetkellä iso. Tanssija vaikuttaa teokseen ja heidät myös kreditoidaan siitä. Tässä versiossa halusin, että alkuperäistanssijat mainitaan, koska he ovat olleet luomassa tätä teosta ja materiaalia kanssani.

Kirjoittajan työskentelyä tukee Suomen Kulttuurirahaston Pohjois-Savon rahasto.

* *

Silentopia 2.0

• Koreografia, ohjaus ja dramaturgia: Ninni Perko
• Liikemateriaali: Perko, alkuperäisteoksen esiintyjät ja esiintyvät opiskelijat
• Koreografin assistentti ja opintojakson vastuuopettaja: Johanna Partio (Savonian tanssin lehtori)
• Tanssi: Katri Arokivi, Venla Aspinen, Aino Kiiskinen, Nea Kupiainen, Maiju Naskali, Anniina Neuvonen, Sohvi Niskanen, Elina Ojala, Sonja Pesola, Ruusu Pistool (Savonian tanssipedagogiikan opiskelijoita)
• Musiikin ja äänisuunnittelun sovitus Silentopia 2.0: Jarmo Saari
• Puvustus: Vera Huttunen (Savonian muotoilun opiskelija)
• Valot: Anssi Pöyhönen (tekninen mestari, Itä-Suomen tanssin aluekeskus)
• Tuotanto: Savonia-ammattikorkeakoulu ja Sivuun Ensemble
• Alkuperäismusiikki: Anni Elif Egecioglu, Jarmo Saari, Pauli Lyytinen ja Paavo Malmberg (Symbioscene)
• Alkuperäisteoksen lavastukselliset osat: Alisha Davidow
• Alkuperäisteoksen tanssijat: Katri Soini, Jukka Tarvainen, Tiia Hämäläinen ja Kaisa Niemi
• Alkuperäisteoksen tutkijatyöryhmä: Panu Pihkala (dosentti), Unni Pulliainen (muurahaistutkija), Jaakko Kaartinen (arvotutkija) ja Marja Mesimäki (ympäristösosiologi)
• Alkuperäisteokseen liittyvät tiedeblogit ovat luettavissa: silentopia.fi, sivuun.net

Myös nämä saattavat kiinnostaa sinua