Pensastuulikansan haltijakummi on poissa – Outi Heiskasen (1937–2022) muistolle

Outi Heiskanen, Syysjärvi 1988. Kuva: Sakari Viika

Melkein tasan vuosi sitten, lokakuussa 2021 Ateneumissa avautui näyttely Outi Heiskasen tuotannosta. Taiteilijan hyvä ystävä, Kiasman museonjohtajana 2000-luvun alussa toiminut Tuula Karjalainen oli näyttelyn kuraattori, ja lisäksi hän oli kirjoittanut kirjan, jossa hän kartoitti Outin elämää ja taidetta.

Ateneumiin syntynyt yleisöryntäys oli vahva todiste siitä, että Outi Heiskasen taide on ikuista ja koskettaa kaikkia. Samanlaista suosiota hänen ympärillään nähtiin jo vuonna 1986, kun hänet oli valittu Taidehalliin Vuoden taiteilijaksi. Nyt kaikilla oli tilaisuus jättää eräänlaiset jäähyväiset rakastetulle akateemikolle. Pakko oli uskoa, että vaikka Outi vielä tuolloin oli elossa, hän oli jo siirtynyt toisaalle, tunteiden ja muistin tuolle puolelle.

Eläinlääkäri-isän tyttärenä Outi Heiskanen kertoi päässeensä usein mukaan päivystyskeikoille. Eläimet ja ihmiset olivatkin hänen taiteessaan jollakin ihmeellisellä tunnetasolla samanarvoisia. Katselin hänen vedoksiaan vuonna 2002 Lallukan työhuoneella, ja kirjoitin näkeväni ”ihmisenkaltaisia eläimiä ja eläimenkaltaisia ihmisiä. Takkutukkia, noita muun maailman syrjäkarein katsomia lapsia”. Äitiään Outi kuvaili performaatikoksi, jolla oli jatkuva tarve muuttaa kotinsa sisustusta. Tyttö oppi siirtelemään raskaita esineitä räsymattojen avulla jo varhain.

Outi Heiskanen: Sikarottakoira nukkuu, 1989.

Outi Heiskanen kasvatti toisaalla perhettään ja toisaalla taiteellista perhettään. Hänelle oli tärkeää astua ulos perinteisen graafikon roolista. Hänen tärkeimpänä opettajanaan olikin hyvin perinteisesti grafiikkaa tekevä Pentti Kaskipuro, johon hän kertoi nuorten taideopiskelijoiden kiintyneen ”kuin rypäleet terttuun”. Intohimoisena pasianssin pelaajana Outi käsitteli grafiikanlaattojaan hyvin luovasti, kuin pelikortteja. Grafiikan ikiaikaiset säännöt joutivat romukoppaan, kun tutut hahmot ilmestyivät paitsi numeroituihin vedoksiin, aina yhä uusiin koosteisiin, joita hän kutsui kompiiseiksi.

Performanssia ja aktioita syntyi niin Bellinin akatemian kuin Record Singersin nimellä, aktiivisimpina jäseninä Outin lisäksi Mirja Airas, Hannu Väisänen ja Pekka Nevalainen. Itse en ole päässyt todistamaan ryhmän Siioninvirsien veisuuta tai edes Siirrettävän tuonelan risumajojen rakentamista, mutta onneksi joku tallensi näitä aktioita 8-milliselle filmille, ja niitä oli esillä muun muassa Ateneumin näyttelyssä.

Outi Heiskasella oli oma vaistonsa suhteessa ihmisiin. Tampereelta hän löysi Janne Laineesta paitsi omistautuvan vedostajan, myös ystävän ja kollegan, jonka omat autiot, ikiaikaiset islantilaisnäkymät saivat virtaa Outin eläimistä ja sadunomaisesta pensastuulikansasta. Outi osasi aina kehua nuorempiaan ja saada heidän itsetuntonsa ja taideilmaisunsa uudelle tasolle.

Muistan, kun hän poimi Finlaysonin pihalta nuorten TAMKin taiteilijaplanttujen ryhmästä komeaviiksisen Eero Yli-Vakkurin omaksi apulaisekseen, ja pitkään tämä suhde toimikin. Yhteys nuoriin taiteilijoihin tuotti aina vaikutteita molempiin suuntiin. Tuohon aikaan Outi jakoi aikaansa Himmelblaun grafiikanpajalla vedostamassa ja Juupajoella entisessä pappilassa, jonka hän oli hankkinut Tuula Karjalaisen kanssa. Outin toimien ansiosta nykyisellä Amorinrannan tontilla on edelleenkin punamultainen hirsisauna sekä ainakin kesäisin myös perinteinen huopajurtta.

Outi Heiskasen elämäkerran kansikuvan otti Tor Wennström. Kuva: Siltala

Moni tärkeä taiteilijakollega ehti lähteä ennen Outia, niin Pentti Kaskipuro kuin Kain Tapper, jonka kanssa Outi piti Lallukan taiteilijakodissa asuessaan paljon yhteyttä. Outi nimesi Taivaalliseksi akatemiaksi sen lallukkalaisten yhteisen piirustus- ja veistospiirin, joka kokoontui 2000-luvun puolivälissä Tapperin työhuoneelle. Tapper maalasi monta Outin muotokuvaa hiilellä ja kahvilla.

Outi Heiskasen ihanteena oli zen-tila, jossa ihminen on kaiken lukenut, kaiken unohtanut ja kaiken turhanaikaisen nipottamisen lopettanut. Hän kuvaili tätä olotilaa vuonna 2002: ”Paimen siellä Tiibetissä seisoo lampaitten kanssa päivän, ja kun tulee ilta, hän panee makuulle. Taide elää ja maapallo pyörii ilman minua.”

Tiina Nyrhinen

Lue Seppo Metson artikkeli Ateneumin näyttelystä ja Irmeli Heliön arvio Tuula Karjalaisen kirjoittamasta elämäkerrasta.

Myös nämä saattavat kiinnostaa sinua