Kuva: Aviador
KOLUMNI | 2020-luvun edetessä yhä useammat kirjailijat ovat tarttuneet eriarvoisuuteen, köyhyyteen ja huono-osaisuuteen. Niin myös Anu Kolmonen romaanissaan Paperijumalat.
”Kolmonen tietää, mistä kirjoittaa, ja havainnoi tarkasti yhteiskunnan rakenteita ja niiden vaikutuksia yksittäisen ihmisen elämään.”
Anu Kolmonen: Paperijumalat. Aviador, 2026. 298 sivua.
Kirjallisuuden teemat näyttävät maallikon silmin etenevän aaltoina. Yhteys yhteiskunnalliseen tilanteeseen ei toki ole suoraviivainen eikä yksiselitteinen, mutta se on silti havaittavissa. Esimerkiksi yksinäisyys nousi 2000-luvulla yhdeksi romaanikirjallisuuden keskeisistä aiheista. Muutamassa vuodessa ilmestyi kymmeniä sitä käsitteleviä teoksia. Jaana Huhdan kanssa bloggasimme niistä noin 70. Sen jälkeen yksinäisyys väistyi vähitellen uusien teemojen tieltä.
2020-luvun edetessä yhä useammat kirjailijat ovat tarttuneet eriarvoisuuteen, köyhyyteen ja huono-osaisuuteen. Ensimmäisiä laajaa huomiota saaneita teoksia olivat Hanna-Riikka Kuisman Kerrostalo (2019) sekä Mathias Rosenlundin Vaskivuorentie 20 (2013) ja Kuohukuja 5 (2015). Sittemmin samasta aihepiiristä on ilmestynyt runsaasti uusia romaaneja epäilemättä osin myös meneillään olevan vaalikauden (2023–2027) aikana tehtyjen sosiaaliturvaleikkausten herättämän keskustelun siivittäminä.
* *
Anu Kolmosen Paperijumalat (Aviador, 2026) liittyy tähän kirjalliseen aaltoon. Takakannen mukaan kyseessä on ”dokumentaarisfiktiivinen” teos, jossa kirjailija yhdistelee omia kokemuksiaan kuvitteelliseen tarinaan. Sen keskiössä on monisairas keski-ikäinen nainen, joka elää arkeaan työelämän ja pysyvän sosiaaliturvan, käytännössä työkyvyttömyyseläkkeen, välisessä tilassa. Samalla hän kasvattaa aikuistuvaa tytärtään ja huolehtii muistisairaasta äidistään.
Päähenkilön elämäntilanne on jatkuvassa hankauksessa sosiaaliturvajärjestelmän kanssa. Vaivoja on paljon, mutta vakuutuslääkäreiden mielestä ei riittävästi työkyvyttömyyseläkkeeseen. Kun työkyvyttömyyseläkettä (tai määräaikaista kuntoutustukea) ei myönnetä, hän joutuu tasapainoilemaan sairauspäivärahan, työttömyysturvan ja muiden etuuksien välimaastossa. Tässä selvittelyssä hän ei oikein pärjää.
Tilannetta vaikeuttaa omistusasunto, joka sulkee hänet asumis- ja toimeentulotuen ulkopuolelle, sekä vähitellen kasvanut luottokorttivelka. Periaatteessa asunto voitaisiin myydä, mutta se on huonokuntoinen, eikä päähenkilöllä ole voimavaroja hoitaa myyntiin liittyviä käytännön asioita. Kolmosen kuvaus tästä umpikujasta on kauttaaltaan uskottava. Lähinnä mieleen tulee, että kuvasta puuttuvat vielä Diakoniarahaston kerta-avustus ja Takuusäätiön järjestelylainan mahdollisuus.
Huolehdittavaa riittää myös päähenkilön äidin asioissa. Muistisairaus etenee vähitellen, eikä sähköinen asiointi ole sen paremmin äidin kuin tyttärenkään vahvuusalueita. Päähenkilön asemaa vaikeuttaa lisäksi omaishoidon sitovuus, joka kaventaa hänen mahdollisuuksiaan osallistua työelämään. Juridista velvollisuutta hoivatyöhön ei ole, mutta hänen elämänsä ei muutenkaan ole rakentunut lakikirjan kirjaimen mukaan.
* *
Kaiken tämän keskellä päähenkilö sinnittelee päivästä toiseen ja, kuten romaanissa todetaan, ”kertaa ihmisyyden alkeita”. Hän nousee aamuisin ylös, pitää kotinsa moitteettomassa kunnossa, laskee rahansa, täyttää hakemuksia, käyttää erilaisia sähköisiä palveluja, hakee avustuksia, tekee valituksia ja huolehtii äidistään. Ystäviltä ei voi enää lainata rahaa, koska takaisinmaksuun ei ole mahdollisuuksia, ja jatkuva rahapula ajaa lopulta näpistelemään.
Valoa elämään tuo yksinhuoltajana kasvatettu tytär, joka vaikeista lähtökohdista huolimatta on päässyt yliopistoon opiskelemaan. Toisaalta tyttären poismuutto tekee asunnosta päähenkilölle liian kalliin ylläpitää.
Päähenkilö on sitkeä sissi, mutta pelkkä sitkeys ei riitä. Mielialaa eivät kohenna hallituksen ministereiden leikkauspuheet, ja elämä kutistuu vähitellen. Sosiaaliset suhteet hiipuvat, ja lopulta jäljelle jää vain viimeinen yhteinen irtiotto äidin kanssa. Sen sisällön selvittämisen jätän lukijan tehtäväksi.
* *
En ole oikea henkilö arvioimaan romaanin kirjallisia ansioita. Viihdyin sen parissa kuitenkin enimmäkseen hyvin.
Kaiken kaikkiaan Kolmonen on kirjoittanut uskottavan romaanin huono-osaisuudesta 2020-luvun Suomessa. Hän tietää, mistä kirjoittaa, ja havainnoi tarkasti yhteiskunnan rakenteita ja niiden vaikutuksia yksittäisen ihmisen elämään. Liikkumavaraa on vähän, mutta kannettavaa enemmän kuin kohtuullisesti.
Päähenkilöä tuskin lohduttaa ajatus siitä, että tilanne aikanaan ratkeaa työkyvyttömyyseläkkeen, eläkkeensaajan asumistuen, asunnon myynnin ja äidin elämän väistämättömän päättymisen myötä. Siihen asti on vain selvittävä, kun vaihtoehtoja ei ole.
Juho Saari
Myös nämä saattavat kiinnostaa sinua
Saako prosessiajattelusta ja luovuuden mystiikasta työkaluja tavoitteelliseen kirjoittamiseen?
KOLUMNI | ”Luovuus on toisinaan kuin jumala ja saatana samassa sadussa”, Niina Juutilainen kirjoittaa kolumnissaan Kimmo Svinhufvudin kirjoittamisen oppaasta.
Ihmisroskaa ja pullapolitiikkaa: Kiinnostaisiko pienet suuret tapahtumat?
KOLUMNI | ”Pieni tapaus voi olla yhteiskunnallisesti suuri juuri siksi, että ihmiset tunnistavat siinä jotakin itseään laajempaa”, Juho Saari kirjoittaa kolumnissaan.
Vapaus barrikadeilla – Miten Delacroix’n mestariteos puhuttelee vielä kahdensadan vuoden jälkeenkin?
ESSEE | Maalauksen hahmoissa kauneuden ihanteet yhdistyvät kapinan arkiseen todellisuuteen. Teos muistuttaa meitä siitä, miten hauraita käsitteitä ovat demokratia ja vapaus.
Voiko ajatus taiteesta olla taideteos? Pohdintaa Anish Kapoorin näyttelystä Serlachiuksella
ESSEE | Kulttuuritoimituksen Petri Hänninen purkaa esseessään Anish Kapoorin näyttelyssä syntyneitä kysymyksiä taiteesta.