Pentti Haanpäätä kaksi euroa kirjalta

Pentti Haanpää Teokset I–X. Kuva: Arto Köykkä

En aavistanut lukiopoikana, että käsissäni ollut Pentti Haanpään Noitaympyrä olisi ajankohtainen 2020-luvun lopulla, kun kirjoissa ja näytelmissä nostettaisiin esiin Neuvostoliittoon loikanneet suomalaiset. Vuosien varrella tuli tutuksi myös vaimoni sukulaisen tarina, joka päättyi Stalinin kynsissä. Hän oli kotoisin samalta Koiviston saarelta, jota Ukraina on pommittanut drooneillaan. Ei vain Noitaympyrä vaan koko Haanpään tuotanto tuottaa ymmärrystä siihen maailmaan, jossa jotkut näkivät Neuvostoliiton mahdolliseksi elämän suunnaksi.

Ensikosketukseni jälkeen Haanpää hieman unohtui. Kirjallisuusihmiset tuntevat hänet, mutta varsinainen trendinimi hän ei ole, vaikka esimerkiksi Jukka Sipilä on tehnyt tv-elokuvan pyöräurheilija Saikansalosta. Se on kertomus urheilijasta, joka tehosti harjoitteluaan ripustamalla polkupyörän kiukaan yläpuolelle ja pyytämällä kaverinsa heittämään löylyä.

* *

Noitaympyrän jälkeen käsiini sattui Jutut, joka on paras valinta, jos aikoo lukea elämässään vain yhden haanpään. Tässä kokoelmassa näyttäytyy kirjailija, joka tuntuu lähinnä kansankieliseltä jutustelijalta.

Haanpää kertoilee metsäkämpillä tai kylillä kuulemiaan juttuja. Kellään ei ollut edes televisiota viihteenään. Niinpä illat kuluivat sattumuksia muistelemalla, ja tarinoitahan elämä oli täynnä.

Ihmiset eivät olleet hiottuja eivätkä hygieenisiä, eikä kaikkia kylähulluja ollut viety laitokseen. Maaseudulla oltiin suvaitsevaisia, koska kaikenlaisten kanssa oli tultava toimeen. Naapuriaan ei voinut valita.

Jutut jätti ajatuksen, että Haanpäätä voisi lukea lisää. Sopivaa kirjaa ei vain osunut eteen. Jostain onnistuin ostamaan Yhdeksän miehen saappaat, mutta esimerkiksi Korpisotaa väisti minua, vaikka etsin sitä paristakin divarista.

* *

Vihdoin toissa kesänä onnisti. Vammalan Vanhan kirjallisuuden päiviltä löysin Haanpään kymmenosaisen Teokset. Kirjat olivat siistejä ja hyväkuntoisia, mutta ne näyttivät epämuodikkailta. Saattoi hyvin kuvitella, että ne olivat tulleet myyntiin jonkun sotaveteraanin perikunnalta. Ei ollut kansipapereita eikä ulkoista näyttävyyttä. Kirjat olivat pelkkiä kirjoja, tekstiä täynnä.

Haanpään kymmenenosainen teossarja maksoi 20 euroa, joten yhdelle kirjalle kertyi hintaa kaksi euroa. Tunsin tehneeni elämäni parhaan kaupan, jossa hinnan ja laadun suhde oli epätasapainossa ostajan eduksi.

Kotiin päästyäni en ruvennut ahmimaan. Arvelin, että yhteen mittaan luettuina kirjat alkaisivat kyllästyttää. Päätin lukea niitä pikku hiljaa, yhden kirjan kerrallaan. Joskus meni samaan syssyyn kaksi, mutta yleensä luin vain sen yhden.

* *

Tekstit olivat monenlaisia. Oli näytelmää ja Kiinan-matkan kuvausta. Enimmäkseen oli kuitenkin niitä lyhyitä juttuja. Haanpää osasi rahastaa teksteillään, ja siksi hän käytti ideoita moneen kertaan. Joskus tämä sisältöjen toistuminen kiusasi. Joukossa oli myös yhdentekevää tekstiä.

Alkupään kirjoja lukiessa rupesi tuntumaan siltä, että Haanpää ei ollut muodon taitaja eikä romaani ollut hänen paras lajinsa. Esimerkiksi Kolmen Töräpään tarina oli kelvoton romaani.

Haanpää ei harrastanut novellitaiteelle tyypillisiä draamankaaria. Hän vain kertoi kuulemistaan tapauksista.

Haanpää kuvaa esimerkiksi ison perheen siirtolaispoikaa, joka vuosikymmenten jälkeen palasi kotimaahan ja kokosi perheensä yhteiseen tapaamiseen. Toiset tulivat, toiset eivät. Paikalle saapuneiden ihmisten välillä oli jännitteitä, mutta niistä ei seurannut henkirikoksia eikä muutakaan suurdraamaa. Niinhän se tavallisimmin menee elämässä. On jotain kitkaa, mutta lopulta jokainen menee minne menee, omiin oloihinsa.

* *

Haanpään näkökulma on kaiken aikaa yhteiskunnan vähäisissä. Kun hän lankesi kirjoittamaan mielikuvituksensa varassa, tulos oli kehno. Esimerkiksi Atomitutkija sijoittui kaupunkiin. Siinä oli fyysikon elämää ja jonkinlaista ydinaseiden vastaista kannanottoa, mutta vaikutelma on, ettei kirjailija aivan ymmärtänyt kirjoittamaansa.

Haanpää oli jätkämiesten ja heidän naistensa kuvaaja.

Nykyään niin ylistetyt lotat näkyivät alatasolta katsottuina toisin kuin upseerien silmin. Haanpää tallensi sanonnan, jota hän sanoi yleisesti tunnetuksi: ”Kun lottaa rakastaa, on kuin kunnanapua nauttisi.”

Armeijajuttuja on paljon. Kenttä ja kasarmi päätyi aikanaan julkaisukieltoon, mikä voi olla nykyihmisen silmissä kummallista. Ei sen luulisi olleen kovin vaarallinen.

Parhaimmillaan Haanpää on tarkalleen tätä aikaa. Taivalvaaran näyttelijä on kertomus identiteettivarkaudesta. Korpisotaa alkaa puolestaan analyysilla sodasta ja vallasta. Ilman taustoja sen luulisi kuvaavan Trumpin ja Putinin toimintaa, mutta teos on kirjoitettu vuonna 1940.

* *

Viimeisen osan romaani Jauhot vahvisti vähitellen kasvaneita epäilyjäni siitä, että Haanpää ei ollut välttämättä niin heikkolaatuinen pitkän tekstin tekijä kuin olin ensin ajatellut. Kirjan sisältönä on juttuja, jotka toimisivat myös irrallisina kertomuksina. Oli hallan aiheuttamat tuhot, julkisvallan tuet ja niihin liittyvät hätäaputyöt. Oli puoliksi rikollista tai ainakin epämoraalista toimintaa ja lähes viattomien kohtuuton rankaiseminen.

Kaiken tämän Haanpää kietoo taitavasti yhteen niin, että kaikki liittyy kaikkeen ja syntyy romaani. Ja kieli on kaiken aikaa nautinnollista.

Arto Köykkä

Myös nämä saattavat kiinnostaa sinua