Kuva: Matti Kuusela
KIRJALLISUUS | Yksi katselukirja, kaksi kuvakirjaa ja kolme hyvin erilaista nuortenromaania kamppailevat Lasten- ja nuortenkirjallisuuden Finlandia-palkinnosta, joka julkistetaan 27.11.2024. Matti Kuusela luki ehdokaskirjat, löysi oman suosikkinsa – mutta uskoo Maria Veitolan valitsevan toisin. Yllättäjäksi saattaa tosin nousta reipas ruotsinkielinen robotti.
”Ehdokkaat ovat niin eri maailmoista, että ehkä valinta pitäisi jättää tunteista piittaamattomalle tekoälylle?”
Matti Kuusela, teksti
Aivan ihana kirja – mutta riittävätkö kauniit sanat ja kuvat?
Jenni Erkintalo: Kuka ihana? Etana editions, 2024.
Idea on erinomainen: vielä syntymätön lapsii piileksi jokaisen aukeaman kuvassa. Hurmaava hapsutukka lymyilee kaupungin vilskeessä savupiippujen kiemuroissa, kurkkii niityllä kukkien ja perhosten karkeloista, loistaa taivaalta revontulien ja tähtien lomasta.
Pienokaista etsiessä tulee väistämättä mieleen Mato Matala, jota on etsitty hiki hatussa Richard Scarryn kuvista niin lasten kuin lastenlasten kanssa.
Piiloleikki toimii mainiosti myös Jenni Erkintalon kirjassa. Sitä paitsi kuvat ovat niin kauniita, värikkäitä ja runsaita, ettei yhtään harmita vaikka vauvahahmoa ei ihan heti löydäkään.
Jenni Erkinheimo on sekä kirjoittanut että kuvittanut Kuka ihana? -teoksensa, joka päättyy onnellisesti: ”Yhtäkkiä olit siinä, sinä pikkuinen, suloisista suloisin. Päästä varpaisiin, iloa ja onnea. Sinä oma ihana, sinä olet siinä.”
Kirja on omistettu ”Valo-pojalle”, joten kyseessä lienee tositarina.
Erkintalo on itse perustanut Etana editions -kustantamon kymmenen vuotta sitten Réka Királyn kanssa. Vuonna 2020 Etana sai taiteen valtionpalkinnon. Perusteluissa todettiin: Kustantamon toiminta on suomalaisen lasten kuvakirjan ja lastenkulttuurin näkökulmasta arvokasta: taiteellisesti korkeatasoisten kuvakirjojen julkaisu Suomessa sekä korkeatasoisen suomalaisen kuvakirjan kansainvälistäminen vahvistavat koko alan osaamista ja kehittymistä Suomessa.
Myös Kuka ihana? on edelläkävijä – se lienee ensimmäinen Finlandia-ehdokkuuden saanut katselukirja. Silti on vaikea uskoa, että Lasten- ja nuortenkirjallisuuden Finlandia-palkintoa voi voittaa pelkästään ihanilla kuvilla ja ihanilla sanoilla.
Äiti puhkuu vihaa uskottavasti – vaan uskaltaako sellaista palkita?
Maria Vilja: Kesän ainoa kaunis päivä. WSOY, 2024.
Jos Kuka ihana? on täynnä onnea ja kauneutta, samaa ei voi sanoa Maria Viljan kuvakirjasta Kesän ainoa kaunis päivä.
Jo nimi viittaa siihen, että pitkään odotettu kesäretki ei suju ihan siten kuin on suunniteltu. Näinhän melkein aina käy, etenkin kun ollaan liikkeellä pienten lasten kanssa, ja äitiä vähän väsyttää ennen kuin lähdetään kiireellä liikkeelle.
Maria Vilja on syntynyt vuonna 1986. Olikohan enteellistä, että samana vuonna ilmestyi Kristiina Louhen kirja Ainon äiti on vihainen. Se taisi olla Suomen ensimmäinen lastenkirja, jossa äiti on oikeasti vihainen ja näyttää rumalta.
No hyvä. Kesän ainoa kaunis päivä on kuvitusta myöten raikkaan realistinen lastenkirja ja varmasti terapeuttinen niin kirjaa lukevalle aikuiselle kuin sitä kuuntelevalle lapselle: Ei muillekaan aurinko koko aikaa paista.
Jo lautalla Aarno saa itkukohtauksen, Ellan jäätelö sulaa – ja sitten vielä hukkuu kamera! Helppo tällaiseen kesäretkeen on samastua…
Lasten kauhuksi äiti puhkeaa suuttumiskohtauksen jälkeen vielä itkuun, mutta onneksi lopussa levitetään viltti, syödään eväät, tehdään sovinto ja kamerakin löytyy.
Jos Finlandia-palkinto halutaan antaa kuvakirjalle, tässä on kelpo ehdokas. Kirjan kerronta on moniulotteista, kuvissa on sävyä, tunnetta ja vauhtia ja leperrys ja kosiskelu loistavat poissaolollaan.
Jos tekoäly saisi päättää – olisiko voittaja reipas ja hauska robotti?
Linda Bondenstam: Hopi hopi. Reippaan robotin tarina. Suomentanut Päivi Koivisto. Teos 2024.
Hopi hopi valloittaa lukijan välittömästi: juuri tätä tarvitaan juuri nyt! Surrealistisen kirjan sankari on reipas robotti, joka osaa kaiken ja tekee sen iloisesti. Sekös sopii ihmisille.
Kunnes robotti syrjäyttää tykkänään ihmiset. Ja sen jälkeen tulevat entistä tehokkaammat koneet ja jopa Hopi hopi uhkaa jäädä jalkoihin, vai pitäisikö sanoa, aivoihin?
Linda Bondestamin kirja on alun perin ilmestynyt ruotsiksi nimellä Chop chop –En tapper jordbos berättelse. Sen on suomentanut oivaltavasti Päivi Koivisto. Pohjoismaiden tunnetuimpiin kuvittajiin kuuluva Bondestam on tällä kertaa itse myös kirjoittanut tarinan, joka osuu suoraan tekoälyn hermoon.
Lukija alkaa tosissaan pohtia, onko tässä touhussa mitään järkeä. Tai mitään muuta kuin järkeä? Onko ihminen ihan itse, vapaaehtoisesti, viemässä elämästä kaiken kauniin. Siis esimerkiksi luonnon, rakkauden, työnilon…
Linda Bondestam on jo viidettä kertaa ehdolla saamaan Lasten- ja nuortenkirjallisuuden Finlandian. Sen hän ansaitsee, absolut. Mutta osuuko Hopi hopi sittenkin enemmän aikuisten maailmaan? Visainen kysymys, johon edes tekoäly ei (vielä, eihän?) osaa vastata.
Vastuu siirtyy elävälle ihmiselle, Maria Veitolalle. Siis hopi hopi päätöstä tekemään.
Ullakolla ja kellarissa tapahtuu ihmeitä – ehkä liikaakin?
Salla Simukka: Poika ullakolla, poika kellarissa. Kuvittanut JP Ahonen. Tammi, 2024.
Tamperelaisten Salla Simukan ja JP Ahosen yhteistyönä syntynyt Poika ullakolla, poika kellarissa on ehdokkaista kunnianhimoisin ja haastavin.
Simukka punoo kahden pojan ystävyyden ympärille useammankin todellisuuden ja koko maailmankaikkeutta huojuttavan mysteerin, jonka edessä ainakin aikuislukija on toveittain ymmällään.
Ytimessä on kuitenkin kahden 10-vuotiaan pojan herkästi ja uskottavasti kuvattu ystävyys. Kiitos siitä, näitä ei turhan usein vastaan tule.
Kirjan kiinnostavin ihminen taitaa sittenkin olla Alexiksen isä, unienkerääjä. Hänen teorioistaan lukisi mielellään joskus lisää. Tällaista filosofiaa:
Isä ei puhunut varsinaisesti ”enneunista”, mutta ihmisten yhteinen tietoisuus antoi joskus vihjeitä siitä, mitä saattaisi olla tapahtumassa.
Toisaalta vähän tökkii: miksi aina juuri isä on hajamielinen tiedemies ja äiti reipas leipuri? Voisiko joskus olla toisinpäin?
”JP Ahosen kuvitustyöt ovat niin pysäyttäviä, että niitä on pakko jäädä tuijottamaan pitemmäksi aikaa”, kuten Petri Hänninen jo aiemmin näillä sivuilla totesi.
Jos löisin vetoa, Poika ullakolla, poika kellarissa olisi ykkössuosikkini viemään Finlandian.
Rohkeasti ja suoraan nuorten maailmasta – ainakin papan mielestä
Päivi Lukkarila: Skutsi. Nokkahiiri, 2024.
Päivi Lukkarilan Skutsi menee suoraan asiaan eikä siltä polulta horjahtele. Neljä nuorta on pakotettu kahden vuorokauden eräretkelle – ja voitteko kuvitella, ilman älylaitteita!
Aikuisten julmuus voi olla kännyköin kuvaamatonta.
Kolme poikaa, yksi tyttö ja opas Jorma Eräjärvi lähtevät etsimään taukopaikkaa ja tietty itseään ja toisiaan. Vastaan tulee paljon sellaista, mitä lukija ei osaa odottaa. Ja hyvä niin, jännitys säilyy ja kasvaa kutkuttavasti.
Lukkarila ottaa melkoisen riskin ja panee jokaisen nuoren kertomaan itse, omalla äänellä. Aikuisen ”viisaus” ei pääsee tätä puhetta pilaamaan. Skutsi onkin ehdokkaista ainoa, jossa nuoria ei katsella kaikkitietävästi ylhäältä, vaan he antavat palaa ihan omista korkeuksistaan.
Kun ei oo niitä puhelimia, me katsellaan vittu taivaalla liukuvia poutapilviä!
Uppoaako tämä sitten teineihin? En osaa sanoa, koska olen kohta 70-vuotias pappa. Mutta sen verran olen kuunnellut kahta 11–16-vuotiasta, että voin kuvitella. Ja Päivi Lukkarila on paitsi kirjailija myös äiti ja opettaja, joten eiköhän nuorten maailma ja heidän kielensä ole tuttuja.
Toivon, että Skutsi voittaa. Valinta menee silloin ihanasti metsään.
Hukkumista, rakkautta, huumoria, suuria tunteita – onko tässä voittaja?
Leena Paasio: Meren koskettamat. WSOY, 2024.
Vajosin kuin kivi. Jäätävä vesi kalttasi ajatukseni enkä pelännyt enää. Tältäkö kuolema tuntui? Aistin syvää rauhaa, mutta kuin tahtomattani jalkani alkoivat taistella kangistumista vastaan ja potkia.
Paljon rajummin ja vetävämmin nuortenkirja ei voi enää alkaa – ollaan vuodessa 1994 ja uppoavassa Estoniassa. Vielä äsken baarissa rasittaville miehille olutta myynyt Milla taistelee elämästään jäätävässä aallokossa.
Milla selviää, kuin ihmeen kaupalla. Mutta tästä seikkailu vasta alkaa.
Äidinkielen ja kirjallisuuden opettajana työskentelevän Leena Paasion Meren koskettamat vie lukijan ensin rauhalliselle Utön saarelle. Siellä tapaamme yläkoulua käyvän Lounan, tarinan sympaattisen päähenkilön.
Louna alkaa selvittää isänsä ja äitinsä arvoitusta, jättää tutun ja turvallisen pikkusaaren, muuttaa lukioon Helsinkiin ja pääsee kokemaan suurkaupunkia ja suuria tunteita. Paljon tapahtuu, myös sitä itseään.
Hannes suuteli minua kiihkeästi, paljon ahnaammin kuin olin osannut villeimmissä unelmissanikaan toivoa. Hän veti minut syliinsä, rutisti, silitteli selkääni, poskiani ja hiuksiani, kuljetti huuliaan pitkin kaulaani, kunnes ne päätyivät taas suulleni. En saanut tarpeekseni hänen käsivarsistaan, hartioistaan ja huulistaan, jotka herättivät minussa niin syvän läheisyyden tarpeen ja himon, että se melkein pelotti.
Peräti 301-sivuiseksi kasvava Meren saartamat on runsaalla, hauskalla ja modernilla tavalla perinteinen nuortenromaani. Voi hyvinkin olla, että ihmissuhdeasiantuntija Maria Veitola päätyy onnellisen lopun kyynelet kuivattuaan siihen.
Lasten- ja nuortenkirjallisuuden Finlandia-palkinto julkistetaan 27.11.2024.
Kuva: Matti Kuusela
Myös nämä saattavat kiinnostaa sinua
Mikko Hautalan analyysi maailmasta on omaa luokkaansa sillä hän tuntee historian ja nykyhetken – arviossa Sotaa ja rauhaa
KIRJAT | Niin Washingtonissa, Moskovassa kuin Ukrainassakin palvelleen diplomaatin teos on suositeltavaa luettavaa jokaiselle maailmanpoliitiikkaa seuraavalle.
”Ihanan maksimaalinen” – Harri Henttisestä kasvoi Vesilahden kirkkoherra ja nyt jo puolen Suomen tuntema KirkkoHarri
KIRJAT | Miia Siistonen näyttää, miten julkkiselämäkerta kirjoitetaan oikein: vetävästi, humoristisesti, kohdetta silottelematta mutta häntä kunnioittaen ja avaten ajattelun rajoja.
Niilo Teerijoki muistelee kansakoulunopettajan uraansa Aunuksen Karjalassa – arviossa Uskon ja toivon aikoja
KIRJAT | Kotiseutuneuvoksen puolen vuosisadan takaisissa käsikirjoituksissa kuvataan kolmea kouluvuotta Itä-Karjalan kylissä loppusyksystä 1941 kesään 1944.
Sotiminen Israelissa vaikuttaa siltä kuin sen pitäisi kuulua päivittäiseen uutisannokseen – arviossa Hannu Juusolan Israelin historia
KIRJAT | Maailmanyhteisö on neuvoton, kun ne, joilla on aseita ja voimaa takanaan, tekevät mitä lystäävät. Siksi Hannu Juusolan tuntevat kaikki ajankohtaislähetyksiä seuraavat tv-katsojat.
