Hyvä tietokirja – päivittäinen tarvekalu vai ylellinen menneen maailman turhake?

Kuvat: SKS Kirjat / Wiki Commons

Väitän, että Suomessa kirjoitetaan ja julkaistaan erittäin hyviä tietokirjoja.

Niin tapahtuu, vaikka tietokirjojen kirjoittamisella ei elä, vaikka niillä on korkea arvonlisävero, vaikka tutkitun tiedon arvostus on vähentynyt maan hallitusta myöten ja vaikka tietoa löytää kiistämättömän helposti myös esimeriksi verkosta. Ehkäpä itsepintaisuus, intohimo ja rakkaus paperiseen käyttöliittymään mahdollistavat yhtälön? Miten vain, minä luen ja nautin.

Muualla on toisin. Kirjailija Satu Erra kertoo esseessään (HS 14.2.2026), että hänen nykyisessä asuinmaassaan Sveitsissä ”kirjoista maksetaan alennettua arvonlisäveroa”, sillä siellä ”kirjat on luokiteltu lääkkeiden ja keskeisten elintarvikkeiden kanssa samaan 2,6 prosentin arvonlisäveroluokkaan, johon kuuluvat ’päivittäiset tarpeet’”.

Se oli pysäyttävä uutinen. Sananmukaisesti. Luin asianomaisen virkkeen hitaasti uudelleen ja tunsin omakohtaisuutta ja lisäksi jotain, jonka voisi ehkä nimetä helpotukseksi. Kirjoja ja niiden lukemista arvostetaan kuin arvostetaankin myös päättäjien keskuudessa edelleen, ainakin keskisessä Euroopassa.

Sveitsi ei nimittäin ole yksin. Erra muistuttaa kirjoituksessaan, että Sveitsin naapurimaissa Saksassa ja Ranskassa kirjoihin sovelletaan kiinteää, kustantajien ja kauppojen sopimaa, kaikille osapuolille kohtuullista hintaa, koska ”kirjallisuus on kulttuuriperintöä eikä tavaranomainen kulutushyödyke, joka kuuluisi kilpailulainsäädännön pariin”.

* *

Miksi sitten on tärkeää, että saataville tulee nimenomaan uutta suomalaista ja suomenkielistä laadukasta tietokirjallisuutta?

Syitä on monia. Ensimmäisen niistä mainitsin jo yllä: kirjallisuus – ja tässä tapauksessa nimenomaan suomenkielinen tietokirjallisuus – on kulttuuriperintöä, elävän, vivahteikkaasti itseään ilmaisevan ja itsenäisen kieliyhteisön tunnusmerkki. Lisäksi suomalaisten kirjoittaessa suomeksi tulevat meille tärkeät näkökulmat ja painotukset paremmin huomioon otetuiksi, lukija saa enemmän ja varmemmin relevanttia vertailutietoa myös globaalien aiheiden kohdalla ja – tottakai, ainakin vielä – useimmille tai ainakin hyvin monille suomalaisille on helpompaa paneutua vaikeisiin ja syvällisiin asioihin juuri suomeksi.

Eikä siinäkään kaikki. Laadukkaat tietokirjat ovat myös osaltaan varmistamassa monen erityisalan sanastoon suomenkielisiä vaihtoehtoja. Joskus on tarpeen kehittää uusi suomenkielinen termi, mutta useimmin on kyse siitä, että käytettäisiin jo olemassa olevia äidinkielisiä vaihtoehtoja. Tällä en tietenkään tarkoita sitä, että kaikille jo myös suomen kieleen vakiintuneille vierastermeille pitäisi löytää kotikutoinen vastine. Realismi olkoon realismia vastakin ja myös juuri tässä asiassa.

Muistettakoon myös, että demokratia ja tasa-arvo nojaavat osin äidinkieliseen tietokirjallisuuteen. On tärkeää voida olettaa, että kansalaiset kykenevät seuraamaan maansa ja maailman menoa vaivatta hallitsemallaan kielellä ja antamaan sitä käyttäen oman panoksensa kotiseutunsa ja -maansa tulevaisuuden rakentamiseen.

Eikä sitäkään pidä unohtaa, että tietokirjan faktat ovat useimmiten monesta lähteestä varmistettuja ja useaan kertaan tarkistettuja, ja niistä tehdyt päätelmät johdonmukaisesti argumentoituja. Riittävä sivumäärä mahdollistaa lisäksi esitellä kulloistenkin faktojen rooli ja merkitys asiakokonaisuudessa, johon ne liittyvät.

* *

Olen siis vähintään osin eri mieltä kuin toimituspäällikkö Jussi Pullinen, joka kirjoittaa kolumnissaan (HS 8.2.2026), että ”asiat saa kiteytettyä puolen minuutin videoon paremmin kuin 300-sivuiseen kirjaan”. Ei nimittäin saa, paitsi jos painotetaan hyvin voimakkaasti sanaa ”kiteyttää”. Silloin hyvin tehty puolen minuutin video esimerkiksi Gazan oloista saattaa juuri ja nimenomaan kiteyttää jotain oleellista, mitä kirjassa on vaikea ainakaan sanallisesti yhtä vaikuttavasti kuvailla. Nähdyn tulkintakehikko, tapahtumien tausta ja paikallinen tai globaali vaikutus sen sijaan aukeavat paremmin 300-sivuisessa kirjassa.

Jotta en tekisi vääryyttä Pullista kohtaan, on paikallaan kertoa, että hän provosoi tahallaan ja tyylikkäästi ja että hän on kolumnissaan ristiretkellä vähenevän lukuinnostuksen kauhistelijoita ja kaiken lyhytviestinnän turmiollisuutta saarnaavia vastaan.

Olen hänen kanssaan samaa mieltä siitä, että toisinaan mokoma typistyy silkaksi moraalipaniikiksi. Samoin siitä, että myös tiivistämisen taito – samoin kuin taitava popularisointi – palvelevat monessa tilanteessa demokratiaa. Aamukahvini oli kuitenkin mennä väärään kanavaan, kun luin Pullisen tekstistä kohdan, jonka mukaan ”Immanuel Kantin, Adam Smithin tai Sigmund Freudin onni on, ettei jakelu jäänyt vain alkuperäisten kirjoitusten varaan”.

Kantin tuotannon oleellinen ydin puolen minuutin TikTok-videossa? Ei kai sentään? Mutta jos Pullinen sittenkin tarkoitti herrojen teoksista yhä uudelleen otettuja painoksia ja niiden lukuisia käännöksiä eri kielille, silloin olen taas samaa mieltä.

* *

Vaikka olisinkin onnistunut osoittamaan, että laadukasta suomalaista ja suomenkielistä tietokirjallisuutta tarvitaan, vastausta vailla on vielä kysymys sen olemassaolosta. Epäilylle antaa aihetta esimerkiksi tuoreehko laatujulkaisu Long Playn artikkeli (20.8.2024), jossa kysytään ”mikä suomalaista tietokirjallisuutta vaivaa?”

Kyseinen artikkeli luettelee tietokirjallisuuden ongelmiksi muun muassa hutiloinnin, tietokirjojen vaipumisen sesonkituotteiksi, niiden kirjoittamisen harrasteluonteisuuden, taloudellisen alamäen luovuutta tukahduttavan vaikutuksen ja sen, että ”kukaan ei tiedä, mitä tietokirjallisuus on”.

Muutakin Long Playn (LP) listalta löytyy, mutta tuossa lienee jo kylliksi horjuttamaan tämän kirjoituksen alussa esittämääni väitettä. Kaiken lisäksi, en voi ahkeran tietokirjalukemisen jälkeen olla kuin samaa mieltä LP:n kanssa. Kaikki markkinoille puskeutuva tavara ei ansaitse tulla kutsutuksi hyväksi tietokirjallisuudeksi, eikä osa edes tietokirjallisuudeksi.

Viimeksi mainitulla viittaan samaan ilmiöön kuin LP todetessaan, ettei kukaan edes tiedä, mitä tietokirjallisuus on. LP tarkoittaa väitteellään, että markkinoilla tietokirjallisuudeksi tavataan nimittää kuta kuinkin kaikkea, mikä ei ole kaunokirjallisuutta. Siivousvinkit, värityskirjat, elämänhallintaoppaat, kaikki nämäkin tietokirjallisuutta?

* *

Minulle jää lopulta vain yksi toimiva todistelukeino: kerron pari esimerkkiä hyvistä tietokirjoista. Silloin väitteeni oikeutus on helppoa tarkistaa. Ja koska puhuin yllä paljon suomen kielestä ja sen elävänä ja käyttökelpoisena säilymisen merkityksestä, nostan esille Kirsi-Maria Nummilan teoksen Kirjoitetun suomen historia (SKS, 2025) ja Topias Haikalan Kielet ennen meitä (SKS, 2025).

Nummilan teoksen nimi kertoo hyvin, mistä sen sadoilla sivuilla on kysymys. Lukija pääsee pitkälle matkalle Agricolan ajoista aina Suomen suuriruhtinaskunnan alkuvuosiin. Aikamatka alkaa suomen kirjakielen historian syntyhetkistä, varhaisimmista tunnetuista suomenkielisistä käsikirjoitusfragmenteista ja lähes samanikäisistä Mikael Agricolan painetuista teoksista, eli Abc-kirjasta (1543) ja Rukouskirjasta (1544). Suomen kieli siis lakkasi olemasta vain puhuttu kieli jo lähes 500 vuotta sitten.

Haikalan teos puolestaan kurottaa keskiajasta taaksepäin kielihistorian hämärään. Siinä missä Nummila aloittaa Agricolasta, on Haikalan lähtöpiste viimeisen jääkauden sulamisvesien varrella 9 000 vuotta ajanlaskun alun tuolla puolen. Saamme tietää esimerkiksi, mitä kieliä Suomessa, tai paremminkin nykyisen Suomen alueella, on muinoin puhuttu, miten ne tänne saapuivat ja miksi lopulta katosivat.

Erityisen mielenkiintoista on myös lukea, miten vuosituhansia sitten kadonneita kieliä ylipäätään voidaan tutkia.

Haikala kertoo heti kirjansa alussa, ettei hän itse ole kielitieteilijä, ”vaan kieliä ja historiaa rakastava toimittaja”. Ja se on mielestäni yksi kirjan vahvuus.

Laajasti teoksessaan asiantuntijoita jututtava Haikala onnistuu luomaan haastatteluista rennohkon, keskustelullisen ja tarinallisen kokonaisuuden. Näin kirja on helppolukuinen siitä huolimatta, että Haikala käyttää paljon kielitieteessä tavallisia erikoismerkkejä ja maalaa lukijan eteen varsin monimutkaista ja -kerroksista – joiltain osin kiistanalaista – kokonaiskuvaa Suomen, Pohjolan ja Euroopan (muinais)kielistä.

Nummilan tekstijälki on hiukkasen Haikalan jälkeä muodollisempaa, mutta helposti luettavaa ja ymmärrettävää, ja teoksen sisältö asiasta piukea. Teemoittelun ja aiheryhmittelyiden sekä paikoitellen kronologian tarjoaman nojan turvin kirjan rakentama yleisnäkymä suomen kirjakielen ensimmäisiin vuosisatoihin aukeaa kuitenkin melkoisen detaljiviidakonkin keskeltä.

* *

Molemmat kirjat sopivat hyvän tietokirjallisuuden mannekiineiksi, eikä niistä juuri löydy LP:n luettelemia tietokirjojen ongelmia. Olisin esimerkiksi utelias näkemään, miten LP:n ongelma numero kuutta yritettäisiin soveltaa Nummilan ja Haikalan tuotoksiin. Ongelma kuuluu: ”Media tekee tietokirjoista laiskaa lifestylea.”

Ainoa ”ongelma”, joka näitä monisivuisia kirjoja näkyvästi koskee, on niiden ilmestyminen paperille(kin) painettuna. Senkin kun osa meistä näkee pulmallisena, eli kaiketi turhana. Toisaalta ainakin Nummilan kirja on myös verkosta ilmaiseksi ladattavissa.

Kari Heino

Myös nämä saattavat kiinnostaa sinua