Taina Saarikivi liikkuu tutkimuksessaan ja taiteellisessa työssään hiljaisuuden ja hälyn rajamailla

Äänitaiteilija ja tutkija Taina Saarikivi. Kuva: Ronya Hirsma

Mikä ääni?

Juttusarjassa kurkistellaan äänten, äänitaiteen ja äänisuunnittelun maailmaan. Kirjoittaja on saanut juttusarjan tekemiseen Suomen arvostelijain liiton myöntämän Kopiosto-apurahan.

* *

Kikka Holmberg, teksti

Ihanan hiljaista, ajattelet istahtaessasi rantakivelle. Sitten alat kuunnella: peippo visertää, tuuli suhisee, laineet liplattavat. Ja, mitä proosallisimmin, kaukaa kuuluu liikenteen tasainen humina. Äänet ympäröivät meitä näennäisen hiljaisinakin hetkinä.

Taidetta äänistä ryhdyttiin luomaan 1900-luvun alussa, jolloin säveltäjät ja avantgarde-taiteilijat alkoivat kyseenalaistaa musiikin ja melun välisiä rajoja. Ensimmäisiin äänitorviin kuului Luigi Russolo, ja edelläkävijöiden joukkoon liittyivät myös muun muassa surrealistit Tristan Tzara ja Marcel Duchamp kollegoineen sekä säveltäjä John Cage.

* *

– Äänitaide on äänillä ja äänistä tehtyä taidetta, jossa ääniä käytetään joko materiaalina tai aiheena tai molempina, määrittelee äänitaiteilija ja tutkija Taina Saarikivi.

Äänen pariin tullaan monesta suunnasta: äänitaidetta tekevät kuvataiteilijat, säveltäjät, mediataiteilijat ja monitaiteilijat. Materiaaleja ja mediumeja voi olla monta: videota, ääntä, esineitä, performanssia. Ääniteos voi olla äänitaidegalleriaan sommiteltu installaatio, mutta yhtä hyvin se voi soida luonnossa tai vaikka radiossa.

– Tein aikoinaan aika paljon Yleisradioon niin sanottuja radiofonioita eli radiossa esitettäviä teoksia, jotka koostuvat pelkästään äänestä. Teokseni ovat useimmiten koostuneet äänitetyistä äänistä, joita olen muokannut ja muovannut. Teokset voivat olla myös monimateriaalisia ja sisältää vaikkapa videokuvaa tai esineitä. Myös valaistus on olennaista, Saarikivi muistuttaa.

Miten äänitaide sitten eroaa musiikista?

– Ajattelen niin, että musiikki on kaiken äänellisen ilmiön ja olemisen marginaalinen alalaji, yksi alagenre kaikessa meitä ympäröivässä äänellisyydessä, Saarikivi luonnehtii.

– Musiikkia leimaa usein lineaarisuus: siinä edetään kerronnallisesti melodioiden, harmonioiden ja vaikkapa rytmin kautta kohti jotain. On suvantovaiheita, jännitteisiä vaiheita ja niiden purkautumista, ja sitähän taas äänitaide ei välttämättä sellaisenaan ole.

Taina Saarikiven mukaan jokainen säveltäjä voisi sanoa olevansa äänitaiteilija ja yhtä lailla jokainen äänitaiteilija voisi ajatella olevansa tietyllä tapaa säveltäjä.

– Sillä ei ole merkitystä, tulevatko äänet perinteisemmistä instrumenteista vai sävelletäänkö sillä äänimateriaalilla, joka on valikoitunut kuhunkin teokseen. Yhteistä äänitaiteelle ja musiikille on se, että ne pyrkivät kertomaan jotain äänellä tai äänillä, uuttamaan ilmaan merkityksiä, jotka herättävät mielikuvia, ajatuksia ja tuntemuksia, kertoo Saarikivi, joka on aiemmalta ammatiltaan muusikko.

Äänisuunnittelu puolestaan eroaa äänitaiteesta ainakin siten, että sitä lähdetään tekemään tiettyyn tarpeeseen. Elokuviin tai teatteriin tehtävässä äänisuunnittelussa on pohjana elokuvan tai näytelmän tarina, mutta äänisuunnittelua voidaan tehdä vaikkapa myös johonkin julkiseen tilaan. Äänitaidetta tehdessä taiteilijalla ei välttämättä ole funktionaalista tarkoitusta, vaan jokin idea, jota hän haluaa tutkia äänellä.

* *

Aalto-yliopiston metroaseman roskiksesta löytynyt vesiputki päätyi Taina Saarikiven (oik.) soittimeksi live-esitykseen. Kuvassa vasemmalla Koray Tahiroglu. Kuva: Sibelius-Akatemia

Saarikiven mukaan äänitaidetta ei tarvitse erityisesti yrittää ymmärtää.

– Mitä tahansa taidetta voi mielestäni kokea niin, että lähestyy sitä avoimin mielin ja miettii, onko siinä jotain sellaista, mikä puhuttelee tai ei. Olemme koko ajan äänten ympäröiminä emmekä voi sulkea ruumistamme niiltä, kuten voimme sulkea silmät, jos emme halua nähdä jotain kuvaa tai ympäristöä. Ei riitä, vaikka laittaisi kuinka hyvät korvatulpat, sillä äänet tulevat meihin koko ajan lihasten ja kudosten kautta. Kuuloaistin lisäksi otamme äänen vastaan myös tuntoaistilla. Siksi ääni on jatkuvasti läsnä oleva asia ja siltä on vaikea suojautua.

Saarikivi kertoo aloittaneensa äänitaiteen tekemisen itseoppineesti.

– Aloin äänittää arkielämän ja arkiympäristöjen ääniä, kuten metrojen ja raitiovaunujen ääniä, ja opettelin käyttämään äänenmuokkausohjelmia. Minua viehättävät tasaiset konekohinat. Kun niitä äänittää ja muokkaa vaikkapa venyttämällä, niistä voi saada aika hauskoja ääniä.

– Alussa minulla oli tapana ajaa sessioon kauhea määrä ääniä, saattoi olla kymmenenkin raitaa, joista aloin karsia. Nykyisin minulla on paljon pelkistetympi tapa. Ei siinä tarvitse olla kuin yksi ääni, joka miellyttää itseä. Sitä voi muokata ja käyttää.

* *

Äänitaiteilija äänittää käsivartensa tatuointia. Suomalaisten erityinen luontosuhde -installaatiossa oli mukana myös savea Talvivaaran alueen järvien pohjasta. Kuvat: Antti-Sakari Saario / Taina Saarikivi

Omista teoksistaan Saarikivi mainitsee radiofonian nimeltä Hiljaiset kodit (2018) sekä installaation nimeltä Suomalaisten erityinen luontosuhde. Radiofoniassaan hän käsittelee hiljaisuuksia ääninä. Teostaan varten Saarikivi kävi yksin asuvien ihmisten kodeissa äänittämässä.

– Äänitin muun muassa astianpesukoneen ja ompelukoneen ääntä sekä tiskaamista. Sen lisäksi oltiin ihan hiljaa yhdessä siinä asunnossa ja kuunneltiin niitä ääniä, joita asunnon sisä- ja ulkopuolelta tulee.

Saarikiven ääni-installaatio Suomalaisten erityinen luontosuhde oli esillä Petri Kuljuntaustan Akusmata-äänigalleriassa vuonna 2016. Teoksen otsikko viittaa Juha Sipilän pitämään puheeseen, jossa hän mainitsi, että suomalaisilla on erityinen luontosuhde.

– Tarkastelin teoksessa kriittisesti sekä yksittäisen ihmisen luontosuhdetta että valtiollista suhdetta Suomen luontoon. Olin kerännyt teokseen liikenteen ääniä jostain vilkkaasta risteyksestä ja veden solinoita puroista. Installaatiossa oli myös syksyn lehtiä ja niiden seassa olevia roskia, jotka levitin galleriaan jätesäkkien päälle. Ihminen, joka meni installaatiotilaan, joutui kahlaamaan roskien ja puolimaatuneiden lehtien seassa ja sekin muodosti ääntä. Teoksessa oli myös Sipilän puhetta äänitettynä. Halusin teoksellani osoittaa, että se luontosuhde ei ole yksiselitteisesti luontoa vaaliva tai suojeleva, vaan päinvastoin, luontoa myös roskataan ja tuhotaan.

Talvivaaran kaivoksen ääniä Saarikivi ei saanut lupaa äänittää, mutta teoksessa oli mukana alueen järvien pohjasavea. Järvien isot kalakannat olivat tuhoutuneet ja ammattikalastajat menettäneet elinkeinonsa.

– Tutustuin biologiin, joka oli tutkinut Nuasjärven ja Jormasjärven tilannetta ja selvittänyt, millaisia ei-toivottuja aineita niiden pohjasta löytyy. Savimötiköitä oli tallessa biologin omalla parvekkeella Espoossa. Laitoin niitäkin installaatioon ja lisäsin mukaan tarkat luettelot kaikista niistä raskasmetalleista ja muista aineista, mitä ne sisälsivät.

* *

Vuosina 2020–2023 Saarikivi teki Lampinsaaren entisessä kaivoskylässä tutkimuksen siitä, miten kylän äänimaisema on muuttunut sen jälkeen, kun siellä sijainnut Outokummun sinkkikaivos 1990-luvulla lakkautettiin.

– Kylän väkimäärä oli 1960-luvulla parhaimmillaan 1 200 asukasta, ja nyt asukkaita on alle 300. Heistä suurin osa on eläkeläisiä. Haastattelin vanhoja kaivoksen työntekijöitä ja heidän perheenjäseniään ja he puhuivat paljon siitä, miten ääniympäristö oli muuttunut täysin. Kaikki kaivoksen äänet: tehtaanpilli, räjäytysäänet ja junarata, jota pitkin kulki sinkkimalmia, kaikki tämä päättyi. Aiemmin elävä ja vilkas paikka oli nyt hyvin hiljainen.

– Tein siellä paljon äänikävelyitä, kuljin ympäriinsä ja kuuntelin. Siellä ei kuulunut semmoista taustahumua, mikä kaupungeissa usein kuuluu, ja yksittäiset äänet erottuivat hyvin.

Kirjassaan Lihan värinä – Esseitä äänestä, surusta ja himosta (Vastapaino, 2024) Saarikivi luonnehtii Lampinsaaren hiljaisuutta erityisen tiheänä soivaksi.

* *

Tällä hetkellä Saarikivi työskentelee taiteilija-apurahalla ja liikkuu tutkimuksessaan ja taiteellisessa työssään hiljaisuuden ja hälyn rajalla.

– Ideana on se, että äänittäisin eri puolilla Suomea hiljaisuuksia ja hälyjä: mikä on hiljaisuuden ja hälyn raja ja milloin esimerkiksi häly muuttuu hiljaisuudeksi ja päinvastoin. Mielestäni hiljaisuudetkin tulevat tilassa takaisin jonkinlaisina heijastuksina. Kun hiljaisuutta malttaa ja uskaltaa pysähtyä kuuntelemaan, saattaa tuntua sellaiselta, että se tihenee. Siitä voi tulla raskaan, tiheän ja painavankin tuntuinen samaan tapaan kuin kangas voi olla tekstuuriltaan tiheää ja raskasta. Hiljaisuudet eivät ole äänen puuttumista, vaan myös ääntä ja äänellisyyttä, Saarikivi tähdentää.

Myös nämä saattavat kiinnostaa sinua