Rottien pyhimys – Anneli Kannon viides historiallinen romaani on kunnianosoitus taiteilijoiden työlle

Kirjailija Anneli Kanto kotonaan Härmälässä. Kuva: Marja-Liisa Torniainen

HENKILÖ | Anneli Kannon uusin historiallinen romaani on nyt valmis. Rottien pyhimys kuvaa Hattulan Pyhän Ristin keskiaikaisen kirkon kirkkomaalareiden työtä. Vuosia työstetty romaani johdattaa lukijan kädestä pitäen niiden maalausten äärelle, jotka tekivät kirjailijaan vaikutuksen jo lapsena.

Marja-Liisa Torniainen

Rottien pyhimys (Gummerus, 2021) sijoittuu historiassa vuoteen 1513 Ruotsin Itämaassa, jossa siihen aikaan oli asukkaita noin 200 000. Suomea valtiona ei silloin vielä ollut. Turku oli Ruotsin toiseksi suurin kaupunki ja sen asukasluvun on arvioitu olleen 1 500. Uskonpuhdistus alkoi vuonna 1523.

– Aiheet teoksiini tulevat sisäsyntyisesti ja pakottavat työhön, vaikka niitä vastustaakin eikä millään viitsisi aloittaa, Anneli Kanto kertoo.

– Mietin aina hirveän kauan ennen kuin alan kirjoittamaan, se on minun tapani.

Historiallisten romaanien luomistyö vaatii paljon taustatutkimusta ja aikaa työstämiseen kuluu vuosia, joten intohimon tulinestettä tarvitaankin aiotun suunnitelman läpiviemiseen. Tämän kirjan alkusysäys tapahtui jo vuonna 2014, jolloin taidehistorioitsija Minna Polus näytti luennollaan videon Hattulan vanhasta kirkosta.

KATSO: Anneli Kanto esittelee Hattulan kirkkoa. Kuvaaja: Antti Kanto

* *

Keittiön pöydän ääressä

Istumme keittiön pöydän ääressä Härmälässä. Vieraita vihaava musta Tinke-kissa, koko nimeltään Timo-Orvokki, käy emäntänsä luona tiedusteluretkellä ja tulee vähän myöhemmin minuakin nuuhkimaan; ilmeisesti se haistaa vaatteista oman kissani Hillevi Sinisen ja istahtaakin sitten yllättäen koko loppukeskustelun ajaksi syliini.

Kissoja ei näy tässä romaanissa. Se poikkeaa muutenkin aikaisemmista. Henkilöitä on vain kuusi ja aikajana lyhyt, vuoden 1513 valoisat päivät keväästä syksyyn. Siinä ajassa maalausten oli valmistuttava. Tapahtumatkin eletään yhdellä ja samalla alueella, pääasiassa kirkossa ja Hurttalan kylässä.

Mutta ennen kaikkea se poikkeaa edeltävistä teoksista aihepiiriltään. Sisällissotaan uppoutuminen täytti vuosia kirjailijan elämästä ja vaikka hän sanojensa mukaan ei olekaan masentuvaista lajia, oli raskasta paneutua niin pitkän aikaa ihmisluonnon pahimpiin puoliin.

– Ei enää mitään sotaa, väkivaltaa ja tappamista! Jotain ihan muuta! Nyt haluan kirjoittaa ihmisen korkeammista pyrinnöistä, kaipuusta kauneuteen, hyvyyteen ja henkisyyteen, Kanto ajatteli.

– Sillä lailla tämä kirja on erilainen.

Aihe sinänsä on yhtä vaikea kuin aikaisemminkin. Sen enempää Hattulan kuin Lohjan Pyhän Laurin kirkon maalareista ei tiedetä mitään. Kirkkojen kuvastoa vertaillessa on päätelty, että sama ryhmä olisi ne toteuttanut, mutta ainuttakaan kuittia, sopimusta taikka signeerausta ei ole löytynyt. On vain maalaukset. Ja näihin kirjailija on keskittynyt, elänyt ne kuva kuvalta meille.

– Kun ei mitään ole jäljellä, täytyy vain miettiä ja kuvitella. Kun maalaisjärjellä ajattelee, osuu usein oikeaan.

* *

Kävin koulua Lohjan yhteislyseossa 1960-luvulla. Lyseo sijaitsi vain kivenheiton päässä kirkosta ja syksyisin koulun alkaessa oppilaat täyttivät suuren goottilaisen hallikirkon ääriään myöten. Pyhän Laurin kirkon maalaukset restauroitiin jo 1950-luvun puolivälissä ja loput kirkosta vuosina 1966–1968.

Kuusikymmenluvulla pidettiin itsestäänselvänä, että kirkon kuvat olivat birgittalaisnunnien maalaamia. Näin ollen heitä olisi ollut työssä myös Hattulassa. Sekä kirjailija että haastattelija ovat vakuuttuneita siitä, ettei perimätietoa voi sivuuttaa; tuskin yli 450 vuotta hengissä säilynyt viesti on täysin perätön, vaikkei Wikipedia asiasta mitään kerrokaan.

Kristoforos mestataan

Kristoforoksen mestaus. Kuva: Antti Kanto

Pelliina

Kirjan päähenkilöksi nousee köyhä orpotyttö Pelliina, jonka sukujuuria yhdistellään ylhäisiin, mutta joka kyläläisille on vain syrjitty kummajainen. Hänet otti jo vauvana huostaansa Keski-Euroopasta saapunut tiilimestari Rutger, joka opetti tytölle ruotsit ja saksat ja saven käytöstavat, mutta hänkin on kuollut. Pelliina asuu romaanin alussa yksin tiilimestarilta perimässään mökissä ja ajattelee kuolevansa nälkään.

Näin kirjaan saadaan naisnäkökulma, vaikka nunnat eivät mukaan päässeetkään, ja konkretisoidaan se tosiasia, että Hattulan kirkko on tiilistä rakennettu toisin kuin muut keskiajalta näihin päiviin säilyneet kirkot, jotka ovat harmaakivikirkkoja. Poikkeuksen muodostaa Suomen arvokkaimpana rakennushistoriallisena muistomerkkinä ja kansallispyhäkkönä pidetty Turun tuomiokirkko. Lähellä Hattulaa sijaitsee myös kokonaan tiilistä muurattu Hämeen linna, jonne kirjan kirkkomaalaritkin pääsevät kestittäviksi.

Edesmennyt kuviteltu tiilimestari saa kirjassa nimiinsä myös kirkon länsipäädyssä olevat ihmiskasvot ja kirkon nurkkakoristeet. Hänen on ajateltu työskennelleen läheisellä Herniäisten tiilitehtaalla.

Muita päähenkilöitä ovat kirkkoväärti Klemetti, kirkkoherra Petrus Herckepaeus ja maalarit: mestari Martinus ja Andreas Pictor, joka on ollut ruotsalaisen, oikean historiallisesti tunnistetun Albertus Pictorin opissa, sekä oppipoika Vilppu Niilonpoika. Pojan tehtäviin kuului muun muassa värien hiertäminen, ja hän osasi outoa itämaan kieltä toisin kuin itse mestarimaalarit.

Kaikkiin henkilöihinsä Kanto suhtautuu myötätunnolla ymmärtäen heidän heikkoutensa, mutta myös jokaisen vilpittömän tahdon parempaan.

– Kirjoittaessani yritän olla olematta tämän ajan ihminen. En voi kertojana olla heitä viisaampi. Miten sen tekisi niin, että voisi osoittaa heidän olleen ihan fiksuja tyyppejä, vaikka 500 vuotta sitten ihmisillä oli toisenlainen maailmanselitys ja aivan toiset asiat olivat heille selviä kuin meille nyt.

Kun Vilppu Niilonpoika putoaa telineiltä, kirkon maalausten lahjoittajan ja maalareiden palkan maksajan, linnanherra Åke Tottin puoliso Märta Bengtsdotter suosittaa pestaamaan hänen tilalleen Pelliinan, jonka saviastioihin oli markkinoilla aiemmin ihastunut ja ostanut niitä Hämeen linnaan.

Pelliina osoittautuu lahjakkaaksi ja kehityskelpoiseksi ja tiilimestarin opettamasta kielitaidostakin on nyt hyötyä.

Suuri tragedia kuitenkin murskaa tytön elämänhalun ja halun viedä työt loppuun, likaa maalausten värit. Andreas Pictor hoitaa häntä kuntoon ja kannustaa ylös alhosta ja eteenpäin jakaen tietojaan ja kokemustaan:

”Työtä aloittaessaan maalari ei saa epäillä itseään. Sinun pitää olla kova ja lujatahtoinen. Katso ympärillesi. Katso kirkkoa. Tällaista työtä ei voi suunnitella ja tehdä, jollei ole korskeutta, sen sinulle sanon. Pitää uskoa itseensä ja taitoihinsa ja siihen, että kaikki onnistuu. Muuten ei ole uskallusta ja voimaa aloittaa.

Mistä minä sen usko otan? Pelliina kysyi.

Andreas ei kuunnellut, vaan jatkoi saarnaansa.

– Kun on työnsä tehnyt, on nöyrtymisen paikka. Silloin näkee, että tuollainen siitä tuli. Se pitää hyväksyä ja omakseen tunnustaa. Mutta vasta silloin saa päästää nöyryyden sydämeensä, ei ennen. Nyt kiipeät tuonne ylös ja maalaat yhtä hyvin kuin Martinus.

Kun Pelliina laskeutui alas ja antoi siveltimet Andreakselle, hän antoi ne tytölle takaisin juhlallisesti ja arvokkaasti.

– Siveltimet ovat nyt sinun. Sinä olet Pelliina Pictor.”

Anneli Kanto on kirjoittanut romaanissaan Rottien pyhimyksen Kakukyllan Pelliinan omaksikuvaksi. Pelliinan tarinassa henkilöityy taiteilijan opintie.

– Vasta kun taiteilija itse on saanut tarpeeksi kokemusta menetyksistä, surusta ja nöyryytyksistä, hän osaa kirjoittaa niistä niin, että lukija tunnistaa tekstistä omat kipunsa.

Tämä pätee kaikkiin taiteen lajeihin. Kirja on kunnianosoitus niin taiteelle kuin taiteilijoillekin, joiden tehtävä aikakaudesta riippumatta on keskittyä löytämään, hahmottamaan ja välittämään itseään suurempaa todellisuutta ja kasvamaan sen myötä.

Neitsyt ja ilvelijä

Neitsyt ja ilveilijä. Erikoinen kuva-aihe, joka löytyy myös Lohjan Pyhän Laurin kirkosta, mutta ei mistään muualta. Kuva: Antti Kanto

Taustatutkimus

Lukijana kiinnitin huomiota siihen, kuinka tarkkaan kaikesta on otettu selvää lähtien esimerkiksi siitä, mitä materiaaleja käytettiin ikkunalasin sijasta, kuinka katolilaiset papit rakensivat saarnansa ja millaisia pappien, kansan ja ylhäisön puvut olivat, mitä syötiin ja mistä syötiin. Kaikki on hyvin käsinkosketeltavan tuntuista, konkreettista ja maanläheistä. Kirjoittaja opastaa ikään kuin kädestä pitäen kylään askel askeleelta ja tutustuttaa sen asukkaisiin, tapoihin ja uusiin outoihin tulijoihin, maalareihin, nousematta kenenkään yläpuolelle.

Kirjailija sanoo olevansa kiitollisuudenvelassa tutkijoille.

Jos pitäisi arkistoista kaivaa kaikki esiin alusta saakka, aika ei moneen kirjaan riittäisi, mutta Suomessa on tutkittu paljon ja tutkimusten alaviitteistä on suuri apu. Niiden perusteella voi tehdä täsmähakua. Tutkijat ovat hyvin avuliaita. Tässäkin Tuula Hockman oli tosi ihana. Hän on nyt eläkkeellä, mutta toiminut Tampereen yliopistossa keskiajan tutkijana ja tehnyt gradunsa Hattulan kirkosta. Sain häneltä paljon apua.

– Hattulan kirkon opas, nuori mies Vilppu Vuori, on intohimoinen keskiaikaharrastaja. Hänen kanssaan arvuuteltiin, käveltiin kirkossa ja ihmeteltiin kuinkahan ne tehtiin ne sabluunat. Mitä ainetta ne olivat? Ehdotin tuohta, mutta Vilppu sanoi ettei se käy; tuohi liuskoittuu. Sitten me päädyttiin siihen, että siannahka se on varmaan ollut. Se on kuitenkin taipuisa ja sitä saa hyvin leikattua. Se on vahvaa ja kestää.

* *

Kysyessään tuttavaltaan, kuvataiteilija ja runoilija Tiina Poutaselta, kuka kenties osaisi kertoa al secco -tekniikasta, jolla maalaukset on tehty, vastaus olikin yllättävä. Poutanen on itse tehnyt proseminaarityönsä Suomen keskiaikaisten kivikirkkojen kalkkimaalauksista. Tämä tuntui siunaavan hyvältä enteeltä työhön.

Toinen maalaustekniikkaa valottanut taho oli 1300-luvulla ilmestynyt Cennino Cenninin pieni kirja Maalaustaiteesta. Sieltä ovat tiedot esimerkiksi koverretusta viivoittimesta ja siitä, kuinka hiilipiirrosta voidaan ”sipsuttaa” kanansiivellä. Yksityiskohtaisesti Cennini kertoo, kuinka värejä hierretään ja sekoitetaan ja neuvoo, että kalliit siveltimet pitää kastaa savivelliin siksi aikaa kun ei maalaa, etteivät syöpäläiset syö niistä karvoja. Löytyypä sieltä jopa piirustushiilien poltto-ohje.

* *

Keskiajan suomen kieleen kirjailijaa opasti Turun yliopiston tutkija Veli Pekka Toropainen, johon hän tutustui jo Pyöveli-kirjan (Gummerus, 2015) puitteissa. Häneltä Kanto sai listan keskiaikaisia haukkumanimiä.

– Etsin niitä keskiaikaisia sanoja, ja milloin saatoin, niin viljelin niitä, koska ne on niin ihanasti haukkuneet toisiaan! Luin myös innokkaasti Mikko K. Heikkilän kirjaa Keskiajan suomen kielen dokumentoitu sanasto ensiesiintymävuosineen. Siihen on pikkutarkasti kerätty kaiken näköisistä keskiaikaisista dokumenteista ne suomenkieliset sanat, mitä sieltä löytyy. Ihan hämmästyttävääkin, en olisi ikinä luullut, että öykkäri on keskiaikainen sana. Henrik Öykkäri! Taikka hiippari!

Tärkeintä romaanissa on kuitenkin taiteen ja taiteen tekijöiden tarina, mikä linkittyy pääosaa esittävään maalaussarjaan, jonka toteuttajien henkilökohtaiset elämän käänteet ja kohtalot antavat kuville ne oikeat tunteet, jotka pystyvät katsojaa liikuttamaan vielä viidenkin sadan vuoden kuluttua, vaikka emme tekijöistä edes heidän nimiään tiedä.

Maalari putoaa kuva Antti Kanto

Maalari putoaa. Tämä teos apunaan Andreas Pictor opetti Pelliinalle, kuinka kuvassa pitää olla monta tasoa. Kuva: Antti Kanto

* *

Rottien pyhimys ilmestyy kirjana, e-kirjana ja äänikirjana perjantaina 12.3.2021. Keskiviikkona 7.4.2021 kello 17 Anneli Kanto keskustelee Anna Kortelaisen kanssa kirjasta Gummeruksen Youtube-kanavalla. Linkki tulee löytymään Gummeruksen etusivulta. Keskustelusta jää tallenne, jonka voi katsoa myöhemminkin.

Myös nämä saattavat kiinnostaa sinua