Jukka Leisti jää eläkkeelle – mutta ei hätää, tiedossa on rooleja Tampereen Teatterin syyskaudelle

Jukka Leisti. Kuva: Arto Jalonen

Päivi Vasara, teksti
Arto Jalonen, kuvat

Tapaamiseen Tampereen Teatterin edessä juuri eläköitynyt Jukka Leisti tulee Keskustorin poikki. Kello on 11, ja tätä ennen hän on ehtinyt sauvakävellä 19 kilometriä keskustasta Niihamaan saakka.

Leisti on kuulunut Tampereen Teatterin näyttelijäkuntaan 40 vuotta. Tämä hänen mielestään riittää jo kokopäivätyöstä, ja on aika siirtyä puolipäivätyöhön.

Eläköityminen ei hänen kohdallaan merkitse äkkipysähdystä, sillä syksyn näytelmistä hän on mukana Niskavuoren nuoressa emännässä ja Sarjahurmaajissa.

Konkarinäyttelijä käyttää urastaan ilmausta ”olen ollut mukana näytelmissä, mutta en välttämättä ymmärtänyt aina mitään, mutta innolla mukana”. Kaikkea mitä Leisti sanoo, ei tarvitse tietenkään uskoa.

– Olen ollut vain mukana. Sitkeästi kuin peräpukama, hän sanoo.

– Pitää vain toivoa, että jaksaa, etten ala väsyä teatterityöhön, enpä usko.

Välillä hiihtolenkille

Näyttelijäuransa kondiittori-leipuriksi valmistunut Leisti aloitti Riihimäen Teatterissa vuonna 1981. Sieltä hän siirtyi Hämeenlinnan Kaupungin Teatteriin, josta hänet pyydettiin Tampereen Teatteriin vuonna 1985.

– Ensimmäisenä päivänä myöhästyin viisi minuuttia avajaisista, ja silloin yksi vanhempi kollega, stara, huomautti, että nuori näyttelijäkin suvaitsi saapua. Siihen aikaan oli Tampereen Teatterissa oikeita hienoja tähtinäyttelijöitä, joita arvostivat ja kunnioittivat sekä katsojat että nuoremmat näyttelijät.

Sittemmin hän ei ole myöhästynyt. Nuorena näyttelijänä oli joskus rooleja, joissa oltiin näyttämöllä ihan näytelmän alussa ja sitten oli kaksi tuntia taukoa ennen kuin hän nousi näyttämölle uudestaan. Tässä välissä hän kävi hiihtämässä Niihamassa.

– Aikamoista. Entä jos hiihtolenkillä olisi jotakin sattunut.

Sitä se on nuoruus ja suruttomuus.

Jukka Leisti jää eläkkeelle, mutta ei jätä näyttämöä. Syksyllä hän on mukana kahdessa näytelmässä Tampereen Teatterissa. Kuva: Arto Jalonen

Marketeissa pyörimistä

– Muutama kuukausi on ollut pehmeää laskua, kun en ole ollut mukana esityksissä. Olen saanut puuhastella vapaalla: laiskottelua, eläkkeellä olon harjoittelua ja marketeissa pyörimistä. Sitä, mitä muutkin tekee.

Mukavuudenhaluiseksi itseään nimittävä Leisti harrastaa kuitenkin huomattavan paljon kuntoilua. Sauvakävelyä hän suosittelee jokaiselle. Siinä tutustuu kaupungin uusiin puoliin, kuten hän esimerkiksi Hallilaan ja muuhun Tampereeseen. Ilmeisesti Leisti ei sauvakävele vain keppejä heilutellen, vaan aika tosissaan.

Hän juoksee aina osan matkasta, ja siinä sauvoista on apua. Squashia hän pelaa myös rankasti aamuisin. Se on ollut harrastuksena 35 vuotta.

Uutena tekemisenä on runojen kirjoittaminen luontokatoa vastaan. Niitä hän nimittää ”ötökkärunoiksi”. Ne eivät ole kirsikunnasta vaan jukkaleistiä. Esimerkiksi eräs ötökkäruno käsittelee ”hiukan hintelää hyttystä”. Ehkä saamme niitä kuulla jossain vielä Ari ”Kankku” Kankaanpään musiikkimaailman siivittäminä.

Kirjoittamiseen on tuntumaa entuudestaan, sillä Leisti on tehnyt monologeja sekä musikaalin Tuttiritari ja Lohikäärmeen salaisuus sanoituksen ja sävellyksen.

Tähdet ärsyttävät

– Minua ärsyttävät teatterikritiikkien tähdet. Ne sopii leffa-arvosteluihin, mutta eivät teatteriin.

Leisti arvostaa erään kriitikon tempausta antaa seitsemän tähteä asteikolla yhdestä viiteen.

– Joku voisi antaa 72 tähteä tai 150 tähteä. Sitten voisi laittaa maksimiksi Amerikan lipun tähtien lukumäärän, Leisti heittää.

Hänen mielestään teatteriarvostelun voisi aloittaa aina kirjoittamalla, että ”minun mielestäni” näytelmä on sitä ja tätä, jos on sitä mieltä, jotta ihmiset mieltäisivät, että se on yhden ihmisen mielipide.

– Viimeisen kymmenen vuoden aikana teatteri on muuttunut. Se on entistä enemmän tulosvastuullista.

Jukka Leisti on kova kuntoilija. Samalla hän väittää olevansa mukavuudenhaluinen. Kuva: Arto Jalonen

Ei se raha

Uran jatkosta hän tuumii, että hän jatkaa veivaamista niin kauan kuin ihmiset jaksavat katsella. Syksyn sateissa ja pimeydessä on hienompaa harrastaa teatteria kuin olla kotona nyhväämässä. Kävelee vain sata metriä Frenckellin näyttämölle tai kolme sataa päärakennukseen, ja tapaa taas mukavia kollegoita.

– Se on velvollisuus myös katsojia kohtaan, kun vielä kelpaan näyttämölle. En tee työtä rahan takia, enkä hae työllä arvostusta itselleni. Tietysti palkkaa on hieno saada.

Nuoria näyttelijöitä hän neuvoo ottamaan vakituisen työpaikan, jos sellaisen saa ja ottamaan sen vastaan myös maakunnista. Free ehtii olla myöhemmin.

Leisti on pohtinut sitä, viekö hän leivän nuoren näyttelijän suusta, kun jatkaa töitä eläkkeellä.

– Kaikkia meitä tarvitaan, myös vanhempia ylinäyttelijöitä, hän nauraa.

Kesäteatterissa Leistin viimeiseksi näytelmäksi jäi Pyynikin Täällä Pohjantähden alla.

– Se oli aika rankkaa, mutta palkitsevaa. Tällä erää en ole nyt ajatellut kesähommia. Aikansa kutakin, mutta jos tulee vielä kysyntää, niin kenties, jos tarvitaan.

Kesänsä Leisti vietti etenkin Turun Vartiovuorella monet vuodet peräkkäin. Hän on ollut myös Tampereen Komediateatterin kesälavalla ja Mikkelin Naisvuorella. Ja niistä kesistä tuli maksettua valtiolle veroja tunnollisesti.

– Ei se ollut raha, joka veti kesäteatteriin, mutta saihan sitä sitten paksumman siivun italialaista kinkkua leivälleen.

Kysyn, onko näyttelijöillä niin huonot palkat, että pitää lomakin tehdä töitä. Kuulemma on ja toisaalta kesäteatterissa on kivaa yhteisöllisyyttä. Se on ollut aikoinaan enemmänkin elämäntapa, ja Turkukin on ollut toinen kotikaupunki.

Käy ilmi, että Leisti arvostaa hyvää asumista, mihinkään murjuun hän ei enää lähtisi.

Myöhästyi eläkkeeltä

Meitä oli Kauppahallin Cafe de Hallessa koolla kolmen eläkeläisen kollektiivi, koska kuvaaja Arto Jalonenkin kuuluu kerhoon. Keskustelussa kävi ilmi, että Jukka Leisti on ihan reilusti ylittänyt alimman eläkeiän. Hän on syntynyt vuonna 1958. Alin eläkeikä hänen kohdallaan olisi ollut 64 vuotta. Ja hän on nyt 67-vuotias. Hupsista vaan!

Nyt on kuitenkin työeläkekortti taskussa ja sillähän sai alennuksen elokuvateatterissa, muttei ruokaostoksilla, yritetty sitäkin on.

Vierailut muissa teattereissa ovat olleen aikanaan mielenkiintoisia. Sen sijaan Leisti ei lähtisi enää Helsinkiin koekuvauksiin saadakseen kahden repliikin roolin. Mukavuudenhalu voittaa.

Nyt on taskussa työeläkekortti ja iloksi sillä sai alennusta leffalipusta. Ruokaostoksista ei saanut, kokeiltu on. Kuva: Arto Jalonen

Suomen paras

Aamulehti on antanut Jukka Leistille nimityksen Suomen paras farssinäyttelijä.

Kysyn, onko komedianäyttelijä siviilissä surullinen hahmo. Leistin tapauksessa näin ei tunnu olevan. Hän on sama ihminen Kauppahallin kahvilassa ja näyttämöllä.

Lenkkipoluillaan hän ottanut tavaksi tervehtiä. Häntä kauhistuttaa, kun ihmiset piiloutuvat hissimatkankin ajaksi kännykkää räpläämään. Hän näet arvostaa kohtaamisia. Toisaalta Leisti voisi kuulemma hyvin erakoitua, jos on tarvetta. Kotoa lähtemiseen pitää joskus itse itseään käskeä, kun sieltä ei pääse millään pois, sen kun tossuttaa ja tepottaa eikä lähde.

– Kyllä hyvä masennus huonon ilon voittaa. Heh, heh. Joskus 1990-luvulla olin kaverin kanssa Porin Jazzeilla yhden oluen ottaneena ja minä tuumasin itselleni, että parempi alamäkeä kuin jumalattoman huonoa ylämäkeä.

Lapset ovat ihmisiä

Leisti on aika varma, että hän Suomen viimeinen näyttelijä, jolla on välikirja ja hautakivisopimus.

Lapsiyleisön mieleen oli Tuttiritari-hahmo. Käy ilmi, että se on aikuistenkin mieleen. Pari viikkoa sitten Tuttiritari osallistui Helsingissä Musiikkitalossa Satu Sopasen jättimuskariin. Vastaanotto jo Musiikkitalon parkkihallissa oli ylitsevuotavainen fanikuvineen.

– Lapsille pitää näytellä aivan samoin kuin aikuisille. Lapset ovat fiksuja. Pitää myös muistaa, että aikuiset ne lapset tuovat esityksiin, joten heillekin pitää olla jotain, jotta he viihtyvät.

Lapset ovat ihmisiä, Leisti muistuttaa.

– Kerran messuhallissa noin viiden vanha tyttö kädet puuskassa aikansa katsottuaan totesi: ”Tuttiritari ole hiljaa”. Samassa paikassa jaoin nimikirjoituksia ja kysyin aasialaistaustaiselta pikkupojalta, kenelle omistan nimikirjoituksen. Hän vastasi, että remonttireiskalle!

Omaksi huviksi

Omaksi huvikseni pyydän Leistiä ilmeilemään keskittynyttä katsojaa. Ei nimittäin ole olemassa standardi-ilmettä tarkkaavaisuudelle. Tämä voi hämätä nuoremman polven näyttelijää, kun katsomo on ihan vakava ja hauskaa pitäisi olla.

Alla on kuvasarja näistä keskittymisilmeistä.

– Tiedän tämän rakkaasta menneestä siskostani. Hän aina katseli yrmynä sivusta päin, kun keskittyi. Sitten hän taputti hurjasti ja nauroi, kun rentoutui.

Jukka Leisti ilmehtii tarkkaavaista katsojaa, sillä keskittynyt ilme ei ole standardi. Kuvat: Arto Jalonen

Myös nämä saattavat kiinnostaa sinua