Muusikkojen muotokuvat keskiössä – Espoo Cinéssä sukelletaan Bill Evansin ja Frédéric Chopinin elämään

Anders Danielsen Lie on pianisti Bill Evans. Kuva: Espoo Ciné

Marita Nyrhinen, teksti

Espoo Cinèssä (21.–30.8.2026) nähdään kaksi mainioita Berliinin helmikuisen elokuvafestivaalin kilpasarjassa esitettyä musiikkielokuvaa. Everybody Digs Bill Evans on Grant Geen ohjaama muusikkokertomus jazzpianisti Bill Evansista. The Loneliest Man in Town kertoo puolestaan itävaltalaisen blueslegenda Al Cookin kohtalosta.

Katsomisen väärti on myös viime vuonna ensi-iltansa saanut Michał Kwiecińskin draamaelokuva Chopin, a Sonat in Paris, joka on ollut Puolassa menestys. Elokuva vie katsojan Frédéric Chopinin Pariisin-kauteen.

* *

Surun ja masennuksen muotokuva

Irlantilais-brittiläinen Everybody Digs Bill Evans (2026) tarkastelee pianisti Bill Evansin (1929–1980) elämää hänen basistinsa Scott LaFaron traagisen kohtalon jälkeen. Elokuvan ohjaaja, brittiläinen Grant Gee voitti Berliinin elokuvajuhlien parhaan ohjauksen palkinnon, Hopeisen karhun. Norjalainen Anders Danielsen Lie näyttelee koskettavasti ikonista jazzpianistia. Elokuvan nimi on sama kuin Evansin vuonna 1959 julkaistun ​​albumin nimi.

Elokuva alkaa upealla kohtauksella, jossa Evansin trio soittaa New Yorkin maineikkaalla Village Vanguard -jazzklubilla. Basisti Scott LaFaroa näyttelee Will Sach ja rumpali Paul Motianin roolin esittää Boz Martin-Jones, josta näkyy vain vilaus.

Evans soittaa keskittyneesti, nuotit leviävät. Lähikuvat siirtyvät pianistin sormista ja kontrabasson paksuista, värähtelevistä kielistä ja symbaaleihin osuvista rumpukapuloiden päistä muusikoiden katseisiin, jotka etsivät toisiaan tupakansavuisen jazzklubin lavalla. Kohtausta vie eteenpäin Bill Evans Trion alkuperäinen musiikki.

Everybody Digs Bill Evans -elokuvan ohjaaja Grant Geen (vas.), sekä näyttelijät Anders Danielsen Lie, Bill Pullman ja Barry Ward kertoivat elokuvan tekemisestä helmikuussa Berliinin elokuvafestivaalilla. Kuva: Marita Nyrhinen

Todellinen konsertti taustalla

Elokuva ilmentää todellisen äänityssession tapahtumia. Musiikki äänitettiin kesäkuun 25. päivänä vuonna 1961. Äänityksen tuotoksena julkaistiin kaksi kaikkien aikojen parhaimmistoon luokiteltavaa jazzlevyä: albumit Sunday at the Village Vanguard (1961) sekä Waltz for Debby (1961).

Trio soitti Village Vanguadissa viisi settiä. Jokainen setti käsitti neljä tai viisi numeroa, ja setit kestivät noin puoli tuntia. Se oli Bill Evans Trion viimeinen esiintyminen Scott LaFaron kanssa. Vain 25-vuotias LaFaro kuoli auto-onnettomuudessa pian äänitysten jälkeen. Evansille menetys oli kova paikka; Evans arvosti aivan uudenlaisen bassonsoittotyylin kehittänyttä muusikkoa.

Vaikka elokuvassa kuullaan melko vähän jazzia, ja musiikkia ylipäätään, koskettaa se jazziin perehtyneitä katsojia. Siinä mielessä Everybody Digs Bill Evans poikkeaa tavanomaisista muusikoista kertovista elokuvista. Ohjaaja Grant Gee pyrkii pohtimaan surua, masennusta ja riippuvuutta ja keskittyy kuvaamaan lyhyttä ajanjaksoa Bill Evansin elämässä, jolloin hän ei soita musiikkia juuri ollenkaan. Suru ajaa Evansin sekä musiikilliseen että henkilökohtaiseen kriisiin, eikä asiaa auta, että hän on koukussa heroiiniin. Hän voi huonosti sekä fyysisesti että henkisesti. Hän palaa kotikonnuilleen, jossa tukena ovat erityisesti velipoika Harry (Barry Ward) ja isäukko (Bill Pullman).

Taiteellinen elokuva on ohjaukseltaan onnistunut, rakenteeltaan sulavasti etenevä ja kaunis musta-valkoinen teos, jossa on visuaalista raikkautta. Alun musiikkikohtaus on erityisen hieno ja hyvin autenttisen tuntuinen. Tekijät ovat myös rohjenneet toteuttaa poikkeuksellisen intiimin ja sopivasti kokeellisen muotokuvan taiteilijasta, joka joutui pitämään hengähdystauon työtoverinsa ja ystävänsä menettämisen jälkeen. Taitavana näyttelijänä Danielsen Lie esittää liikuttavasti kohtaloonsa alistuvaa muusikkoa. Luonnetta roolin hahmottamiseen lienee antanut, että Danielsen Lie on jazzdiggari ja osaa soittaa pianoa.

Bill Evans muistetaan hyvin Suomen-kävijänä ja siitä, kun hän vieraili Ilkka Kuusiston kotona vuonna 1970.

* *

Itävaltalaisen bluesin mestari Al Cook alias Alois Koch esittää fiktiivistä versiota itsestään haikeassa muusikkotarinassa. Kuva: Espoo Ciné

Bluesmiehen tarina

Toinen Berlinalen kilpailusarjaan osallistunut ja Espoossa nähtävä musiikkiaiheinen elokuva on The Loneliest Man in Town (Wiener Blues – The Loneliest Man in Town, 2026).

Antiikkinen levysoitin ja rahisevat levyt. Tukka timmiin ja ripaus hiuslakkaa. Tyylitakki päälle ja yksinäistä joulua viettämään. Elokuvan avauskohtaus on haikea kuin blues. Alku määrittää koko elokuvan tunnelman.

The Loneliest Man in Town kertoo legendaarisen itävaltalaisen bluesmuusikon Al Cookin (oikealta nimeltään Alois Koch) tarinaa, jossa Cook esittää fiktiivistä versiota itsestään. 80-vuotiaana hän kohtaa henkilökohtaisen katastrofin, kun hänen kotitalonsa saa purkutuomion. Asunto ja kellaristudio ovat täynnä videonauhoja, vinyylilevyjä ja kaikkea muuta vanhaa sälää, jota täysillä eletyn elämän tuoksinassa on kertynyt. Siellä aika tuntuu pysähtyneen. Muistoesineillä täytetty wieniläinen kerrostalo saa hänet kohtaamaan menneisyytensä ja harkitsemaan elämänsä ensimmäistä matkaa Amerikkaan bluesin syntysijoille. On aika luopua aarteista.

Ohjaajat Tizza Covi ja Rainer Frimmel hämärtävät dokumentin ja fiktion välistä rajaa käyttämällä amatöörinäyttelijöitä ja minimalistisen ilmeetöntä lähestymistapaa tallentaakseen tosielämän melankolian. Herkkä elokuva tuo päähenkilön lähelle jakamaan tämän elämän muistoineen ja haaveineen. Ihmeellistä, miten saumattomasti todellisuus ja fiktio paiskaavat kättä.

Berliinin elokuvafestivaalin kilpailusarjassa esitetty elokuva sai Saksan taide-elokuvateattereiden killan erityismaininnan sekä Giuseppe Becce -palkinnon.

* *

Frédéric Chopinin roolissa nähdään karismaattinen Eryk Kulm, joka osaa itsekin soittaa pianoa. Kuva: Espoo Ciné

Uusi näkökulma Chopinin elämään

Elämäkerrallisuus on aiheena myös Michał Kwiecińskin ohjaamassa puolalaisessa draamaelokuvassa Chopin, a Sonate in Paris (Chopin, Chopin!, 2025). Tapahtumat keskittyvät pianisti-säveltäjä Frédéric Chopinin (1810–1849) Pariisin-kauteen. Ja keskittyvätkin tiiviisti. Elokuva on kuin yhden miehen näytelmä ja tunteikas epookkielokuva. Ei ole kohtausta ilman Fryderykiä, kuten hänen puolalainen nimensä kuuluu. Kamera ei poistu hetkeksikään hänen viereltään. Kaikki on häntä varten, ja tapahtumat pyörivät hänen ympärillään.

Tarinaan on valittu joitakin Chopinin elämänvaiheita luomaan kuva taiteilijanerosta, joka kamppailee lahjakkuutensa, mutta ennen kaikkea parantumattoman sairautensa kanssa. Avainkohta on Chopinin Pariisissa saama diagnoosi, joka on kuin varjo nuoren säveltäjän yllä. Chopin haluaa sydämensä päätyvän Puolaan. Niin todellisuudessa tapahtui. Monien vaiheiden kautta hänen sydämensä vietiin Varsovaan. Vuodesta 1945 lähtien sydän on ollut Varsovan Pyhän ristin kirkossa.

Chopinin roolissa nähdään karismaattinen Eryk Kulm. Hän on tunnettu näyttelijä, mutta musiikki ei ole hänelle ollenkaan vieras elementti. Kulm ei ole varsinainen muusikko, mutta hänen isänsä oli tunnettu jazzrumpali, hänkin nimeltään Eryk Kulm. Eryk Kulm Jr. osoittaa rohkeaa lähestymistapaa pianon koskettimistoon, ja hän onkin tehnyt satunnaisesti musiikkiprojekteja elokuvien parissa ja opiskellut vaativia pianonsoittorooleja kuten tätä Chopinin roolia varten. Kulm opetteli ja hallitsi fyysisesti pianonsoiton ja esitti kameran edessä myös joitakin osia kappaleista.

Vauhdikkaasti etenevän elokuvan musiikin soittaa ansioitunut pianisti Tomasz Ritter, joka tulkisee Chopinia keskeisissä kohtauksissa ja toteuttaa pianotallenteet. Hänen käsissään soivat komeasti elokuvan autenttisuutta tukevat, aidot historialliset soittimet, Pleyel-pianot, jotka olivat Frédéric Chopinin suosikkeja. Niillä Ritter tulkitsee Chopinin teoksia ja improvisaatioita upeasti.

Espoo Ciné 21.–30.8.2026. Festivaalin musiikkielokuvien sarjan elokuvat löydät täältä ja koko ohjelmiston täältä.

Myös nämä saattavat kiinnostaa sinua