Saako Tove-elokuva sinut vapisemaan? Kuva: Sami Kuokkanen
KOLUMNI | Maan suurin sanomalehti äänestyttää lukijoitaan koskettavimmasta kotimaisesta 2000-luvun elokuvasta. Antti Selkokari kummastelee koskettavuuden kriteereitä, kun ne muistuttavat enemmän paniikkitilan kuin taideteoksen herättämien tuntemusten kuvausta.
”Tunteiden, tuntemusten ja tunnelmien korostamista ovat tällä vuosituhannella pitäneet esillä populistit niin vasemmalta kuin oikealta. Kauneudesta ja älystä ei ole kiinnostunut kukaan.”
Suomen ja Pohjoismaiden suurimpana itseään pitävässä päivälehdessä Helsingin Sanomissa on menossa lukijoille kohdistettu äänestys, jossa lehden lukijoita pyydetään valitsemaan 2000-luvun koskettavin suomalainen elokuva.
Syistä, joita en tiedä, lehti tahtoo nostaa esiin lukijoiden – tässä tapauksessa yleisön eli ns. kansan – koskettavimpina pitämiä elokuvia.
Arvelen, että kyse on 2000-luvun suuren populistisen aallon ilmentymästä. Populistisen siinä mielessä, että populismiin kuuluu kaikenlainen eliittinä ja snobeina pidettyjen asiantuntijoiden määrittelyvallan kyseenalaistaminen ja sen ottaminen ”kansan”, suuren yleisön tai lukijoiden käsiin.
Vaikka Helsingin Sanomat ei yhdessäkään jutussaan ole erityisesti asettanut asiantuntijuutta kyseenalaiseksi, niin juuri tällä äänestyksellä se sen tekee, koska se pitää voimallisesti esillä sitä, että lukijat valitsevat äänestyksen ehdokkaat, joista lukijat äänestävät.
* *
Vasta jutun nettiversiossa näyttäisi olevan tilaa hiukan eriytyneempään perusteluun. Tosin siinä ”koskettavuus” yhdistetään niinkin yleisluontoisiin kriteereihin kuin ymmärryksen lisäämiseen maailmasta ja elokuvan katsomisajankohdan yhteiskunnalliseen tilanteeseen. Aivan kuin jutussa ei luotettaisikaan valintaperusteeksi otetun koskettavuuden kantavuuteen, joten sitä yritetään pönkittää katsomiskokemuksen yleisellä kuvailulla. ”Ymmärryksen lisääminen maailmasta” kuulostaa lähinnä journalismin alkeiskurssien määrittelyltä median tehtävistä, eikä niinkään puheelta taiteesta.
* *
Miksi Helsingin Sanomat nosti juuri koskettavuuden tärkeimmäksi kriteeriksi, sitäkään en tiedä. Jussi Lehmusvesi artikuloi jutussaan (HS, 29.5.2022)
Helsingin Sanomat artikuloi hieman pidemmälle koskettavuuden määritelmää, mitä ja millaista sen oletetaan olevan. Jutussa korostetaan tunteiden ja fyysisten reaktioiden osuutta: ”Koskettavimmat elokuvat ovat monesti tuoneet myös lohtua.”
”Todella koskettavan elokuvan jälkeen olo ei ole ennallaan. Jonkun iho voi olla kananlihalla vielä kadullakin. Toinen vapisee. Kolmas räpyttelee märkiä silmiään yhdessä muun yleisön kanssa.”
Kuvaus kuulostaa lähinnä päällekarkauksen uhrin selostukselta tilastaan, eikä taideteoksen kokemisen kuvailulta.
Koskettavuuden ensisijaisiksi tunnusmerkeiksi nousevat tässä jonkinasteisen paniikkitilan tuntemukset. Tunteiden, tuntemusten ja tunnelmien korostamista ovat tällä vuosituhannella pitäneet esillä populistit niin vasemmalta kuin oikealta. Kauneudesta ja älystä ei ole kiinnostunut kukaan.
Antti Selkokari
Myös nämä saattavat kiinnostaa sinua
Saamelaistaide on Suomen valttikortti, mutta riittääkö vähemmistökulttuurilla elinvoimaa
KOLUMNI | Helmikuun kuudes on vakiintunut saamelaisten kansallispäiväksi. Alkuperäiskansan asema vaihtelee eri maissa, eikä Suomi ole ykkönen, jos ei hännänhuippukaan.
Pehmeyden vastarinta: ”Kun pommit putoavat, kyky tuntea myötätuntoa muuttuu poliittiseksi teoksi”
KOLUMNI | Sami Sankilampi yrittää liimata kolumnissaan maailman sirpaleita yhteen Uusi Juttu kainalossa.
Maailman lyhyin novelli ja muita äärimmäisyyksiä
KOLUMNI | Pekka Henttonen kirjoittaa todellisista ja kuvitelluista kirjallisista äärimmäisyyksistä: novelleista, romaaneista, kirjoista ja kirjastoista.
Haussa ”hyviä tyyppejä” eli työelämän yksilön palvonnan lyhyt historia
KOLUMNI | Liisa Keltikangas-Järvinen suomii uudessa kirjassaan olan takaa aikamme yltiöyksilöllistä kulttuuria. ”Hänen havaintonsa 2000-luvun työelämästä on helppo tunnistaa”, Jari Paavonheimo kirjoittaa.