Kotisohvalla pahastutaan, kun Hercule Poirotin tai agentti 007:n näyttelijä muuttuu. Ärsyyntyminen kertoo muutosvastarinnasta ja alkuperäisteoksen kunnioittamisesta, mutta myös pelosta ja kyvyttömyydestä sietää erilaisuutta, Janica Brander kirjoittaa esseessään.

”Ei tämä ole Poirot!”

”Olen kahden jakson perusteella aivan rakastunut tähän Poirot-tulkintaan.”

Uusi Hercule Poirot -minisarja Aikataulukon arvoitus, jossa maestroa näyttelee John Malkovich, kirvoitti sosiaalisessa mediassani äärireaktioita. Toisia Malkovichin niukkapuheinen ja sarkastinen Poirot kauhistutti. Myöskään synkkä Nordic Noir -tyyli ei istunut kritisoijien mielestä Agatha Christien maailmaan.

Toiset taas rakastivat Sarah Phelpsin käsikirjoitusta ja uusia näyttelijöitä. 1980-luvulta asti Poirotia näytellyt David Suchet tuntui heidän mielestään Malkovichin rinnalla lähes koomiselta karikatyyrilta. Christien kirjoja on läpi vuosikymmenten kritisoitu yläluokkaisuudesta, ja herrasväen murhakemuista on tullut suorastaan vitsi. Minisarja toi teekutsuille tummia sävyjä.

Tuttuus lumoaa ja turruttaa

Kuulun niihin, jotka pitävät uudesta versiosta. Nautin tosin myös klassisista Christie-tulkinnoista, joissa on pitsejä, arsenikkia ja lopuksi interventio salongissa. Perinteisten Poirotien ja Marplejen katseleminen tuntuu siltä kuin vetäisin vanhat, turvalliset villasukat jalkaan.

On kuitenkin myönnettävä, että kun klassisia Christie-filmatisointeja katsoo tarpeeksi monta, alkaa unettaa. Vaikka murhaaja olisi arvoitus, hahmot ja niiden välinen dynamiikka toistuvat samanlaisina tarinasta toiseen. Silmissä vilisee kartanoita, knalleja ja ruusutarhoja.

Olin innoissani, kun kuvastoon tuotiin jotain uutta. Tosin Nordic Noir -synkistely on jo aika nähty juttu. Aikataulukon arvoitus on kuitenkin edes askel uuteen suuntaan. Seuraava tekijä voi muokata Christien maailman vielä persoonallisemmaksi. 

Kaipaan jotain sellaista kuin Benedict Cumberbatchin tähdittämä Uusi Sherlock. Hahmo on tuttu, mutta omaperäinen. Käsikirjoitus on nokkela ja sävykäs. 

Agentti 007 onkin nainen

Hercule Poirot ei ole ensimmäinen populaarikulttuurihahmo, jonka muuttaminen on aiheuttanut närää. Uuden James Bondin valinta on saanut maailman pidättelemään henkeään vuosikymmenestä toiseen. 

Tuorein poru syntyi, kun paljastui, että huhtikuussa ensi-iltansa saavassa No Time to Die -elokuvassa agentti 007 onkin tummaihoinen nainen, Lashana Lynch. Daniel Craigin esittämä James Bond on edelleen mukana, mutta Bond on jäänyt agenttihommista eläkkeelle, eikä numerosarja 007 kuulu enää hänelle.

Lashana Lynch on uusi 007. Kuva: Nicole Dove / Danjaq, LLC, MGM

Peter Haber on monelle ainoa oikea Martin Beck. Ennen häntä Beckiä on kuitenkin esittänyt kuusi eri näyttelijää. Suomalaisilla taas on kolme versiota Tuntemattomasta sotilaasta. Elokuvien ja Rokkien tasosta piisaa mielipiteitä – ja jokainen on tietenkin ainoa oikea. 

Mistä tutun hahmon muuttumisen herättämät tunteet kertovat? Tottumisesta ja muutoksen aiheuttamasta epämukavuudesta? Kunnioituksesta alkuperäisteoksen luojaa kohtaan vai jostain aivan muusta?

Älä kajoa minuun ja muistoihini!

Eräs ystäväni arveli, että omistushalu ja samastuminen voivat selittää suivaantumista, jota hahmojen muuttuminen synnyttää. Kun Muumien ääninäyttelijät vaihtuvat, nykyaikuiset kokevat sen omaan lapsuuteensa kajoamisena, jopa loukkauksena identiteettiään kohtaan.

Hahmon omiminen voi edetä niin pitkälle, että ihmisellä on vahvoja odotuksia koko teoksen maailmasta ja taiteilijoiden siviilielämästä. Näyttelijät Kristen Stewart ja Robert Pattison olivat pari sekä tosielämässä että Twilight-elokuvissa. Kun Stewart petti Pattisonia, osa faneista tyrmistyi, kun tosielämä ei enää vastannut tarinaa: Miten Bella voi tehdä näin Edwardille?

Myös teoksen yleissävyyn vaikuttavat ratkaisut voivat loukata yleisöä. Kun Salattujen elämien leppoisa Seppo masentui ja yritti hirttäytyä, käsikirjoittajien ratkaisua kauhisteltiin lööpeissä asti. Seppo edusti katsojille kilttiä naapurin setää, ja hänen ahdinkonsa teki Pihlajakadun maailmasta liian rujon.

Valkoisen sankarimiehen maailma murtuu

Rakastetun hahmon muuttuminen voi olla uhka myös vallitsevalle yhteiskunnalliselle paradigmalle. Casey Phillips kirjoittaa Chattanooga Times Free Pressissä, että monen tunnetun hahmon muuttaminen on aiheuttanut kuohuntaa, koska uudet hahmot ovat lisänneet populaarikulttuurikuvaston diversiteettiä. 

Agenttikoodi 007 annetaan nyt valkoisen playboyn sijaan tummalle naiselle, ja vuoden 2016 Ghostbustersissa haamuja jahtasivat naiset. Päihdekoukussa hikoileva Sherlock ei miellyttänyt kaikkia. Uudessa Poirotissa mestarietsivän taustasta paljastui yllättäviä asioita, jotka tekivät keikarista syvällisen, kärsivän hahmon. 

Valkoisen miehen tulkitsema Poirot tai Holmes ei tietenkään murra valkoisen miehen ylivaltaa viihdeteollisuudessa, olivat hahmot kuinka ongelmaisia tahansa. Ja kompleksisia (mies)sankareita on nähty ennenkin: esimerkiksi Batman on lähtökohtaisesti traumatisoitunut hahmo. Uudet tulkinnat iskevät kuitenkin lisää hiusmurtumia kuvastoon, jossa sankarit ovat aina ylivoimaisia ja jaloja. 

Phillips uumoilee, että näemme tulevaisuudessa vielä radikaalimpia muutoksia, jotka liittyvät hahmojen mielenterveyteen, seksuaalisuuteen, ulkonäköön ja kulttuuritaustaan. Kyse on siis toisinaan suuremmasta ilmiöstä kuin siitä, että muutos rikkoo odotuksemme, ja se harmittaa. Kyse on myös identiteettien moninaisuudesta, ja moninaisuuden sietäminen on joillekin vaikeaa, jopa vastenmielistä.

Sarjakuvista kirjoittanut kirjailija Scott Fogg kuvaa ilmiötä Phillipsin jutussa näin: 

”Luo uusi tummaihoinen teinisupersankari. Ketään ei kiinnosta. Sano, että hän on hämähäkkimies, ja yhtäkkiä saat koko maailman huomion.”

Onko alkuperäisteoksen luoja auktoriteetti?

Kun keskustelin tuttavieni kanssa hahmojen muuttamisesta, moni vetosi alkuperäisteokseen. Agatha Christiehän kuvaili Poirotia pingiivinimäisesti töpöttäväksi hienostelijaksi, jolla on veitsenterävä äly ja rutkasti itseluottamusta. Olemukseltaan synkkä Poirot ei ole hahmo, josta Christie kirjoitti. Miten Christien tarkka perikunta on edes suostunut muutokseen?

Tulemme ikuisuuskysymyksen äärelle. Kuinka paljon alkuperäisteosta saa muuttaa? Saako siitä leikata valitut palat ja koota niistä uuden luomuksen, joka on ehkä täysin päinvastainen kuin alkuperäisteos? 

Joaquin Phoenix Jokerina Todd Phillipsin uudessa Joker-ensi-iltaelokuvassa.

Joaquin Phoenix on erilainen Jokeri. Kuva: Warner

Toinen tuore esimerkki problematiikasta on Joker-elokuva. Batmanin sijaan päähenkilö on Joaquin Phoenixin tulkitsema Jokeri, joka onkin kärsivä, jopa samastuttava hahmo. Elokuvaa on sekä ylistetty että paheksuttu. Sen on sanottu valaisevan masennuksen ja aggression taustoja, mutta myös mässäilevän väkivallalla. (Jokerista Kulttuuritoimitukseen ovat kirjoittaneet Kaarina Lehtisalo ja Antti Selkokari.)

Oma kantani on se, että myös alkuperäisteoksen luoja ottaa teokseensa valittuja, muunneltuja ja liioiteltuja paloja tosielämästä. Todellisuus kopioidaan harvoin sellaisenaan taideteokseen, koska kyse on fiktiosta, ei dokumentista. Miksi siis taiteilijoiden pitäisi versioida toistensa teoksia uskollisesti?

Kopiosta on harvoin iloa

Jos haluamme millintarkasti alkuperäisteokselle uskollista taidetta, lopputulos on pahimmillaan puuduttava. Kuinka moni kaipaa Gus Van Santin Psyko-elokuvaa vuodelta 1998? 

Van Santin Psyko on paria muutosta lukuun ottamatta Hitchcockin elokuvan täydellinen kopio. Uusintaversio halusi ehkä sanoa jotain populaarikulttuurin ennalta-arvattavuudesta ja toistosta. Tai sitten ei. Henkilökohtaisesti en ymmärrä, miksi uudelleenfilmatisointi piti tehdä.

Vuosina 2013–2017 tehty Bates Motel -sarja oli yritys persoonallisempaan suuntaan. Sarja kertoo Norman Batesin ja hänen äitinsä elämästä ennen Psykon tapahtumia, mutta ei ollut arvostelumenestys. 

Brett Easton Ellisin Amerikan Psyko -romaani on itsenäinen teos, mutta päähenkilö Patrick Batemanin nimi ja kirjan juoni viittaavat Psyko-elokuvaan. Hitchcockin Norman Bates on freudilainen hahmo, ja ongelmat juontavat äitisuhteesta. Easton Ellisin Patrick Bateman taas on sitä tyhjempi, mitä yltäkylläisempää hänen elämänsä on. Hänen toimintaansa eivät selitä traumat, vaan tyhjyys ja turtumus. 

Entä millainen olisi millenniaalien Psyko? Ehkä sarjamurhaaja olisi nainen tai hänen sukupuoltaan ei voisi määritellä binäärisesti. Ehkä murhaaja ei olisi ihminen, vaan jokin abstraktimpi tai yhteiskunnallisempi uhka. Ehkä Batesin tuska kumpuaisi jostain aivan muusta kuin ihmissuhteista tai eksistentiaalisesta kriisistä.

* *

Yksi teos olkoot ja pysykööt muuttumattomana: Pekka Puupää -elokuvat. Visa Mäkinen teki 1980-luvulla televisiosarjan, jossa vanhat suosikkihahmot herätettiin eloon. Kun katson Esko Roinetta ja Jaakko Kalliota toilailemassa 1950-luvun vaatteissa samalla, kun kasarisyntsa soi taustalla, se tuntuu vain väärältä.

Todella väärältä.

Janica Brander