Elokuva-arvostelu: Todd Phillipsin Joker on kertomus murenevasta yhteiskunnasta, hajoavasta mielestä ja sarjamurhaajan synnystä. Batman-fanit voivat jäädä kotiin.

Maailmalta on jo hyvän aikaa tihkunut vahvoja viestejä siitä, että Todd Phillipsin ohjaama Joker saattaisi olla näkemisen arvoinen elokuva. Batmanin arkkivihollisen syntytarina on jo ehtinyt voittaa Venetsian elokuvajuhlien pääpalkinnon, ja nimiroolissa nähtävää Joaquin Phoenixia suitsutetaan joka puolella.

Heti elokuvan alkumetreillä käy selväksi, että palkinto ja ylistys on mennyt oikeaan osoitteeseen: Joker on järkyttävän hyvä elokuva – ja paino on sanalla järkyttävä.

Ne, joille nimi Jokeri tuo mieleen 1960-luvun camp-humoristisen Batman-televisiosarjan tai synkänkomeat Christopher Nolan -elokuvat, voivat varautua pettymykseen. Joker ei muistuta niitä ollenkaan. Samanlaisia terveisiä voidaan lähettää Batman-sarjakuvien ystäville. Vaikka Jokeri on DC Comicsin hahmo, elokuva ei vaivaudu olemaan uskollinen DC Comicsin Jokeri-tarinalle – tai ehkä pitäisi sanoa ”tarinoille”, sillä Jokerin syntytarinoita on useita.

Huomattavaa on myös, että Batmania elokuvassa ei nähdä lainkaan. Sen sijaan Bruce Wayne kyllä vilahtaa, kahdessa mieleenpainuvassa kohtauksessa.

Todd Phillips ja Scott Silver ovat kirjoittaneet pelkästään Jokeriin keskittyvän tarinan, joka poikkeaa aiemmista Batman-universumin Jokeri-kokemuksista. Ei huumoria, ei viihdyttävää toimintaa, ei helpotusta. Joker on tarina yksinäisestä, elämässä kovia kokeneesta klovnista, joka ahdingossaan vajoaa yhä syvemmälle mielisairauteen – samalla kun yhteiskunta palveluineen ympärillä rapistuu ja ilmapiiri rikkaiden ja köyhien välillä kiristyy.

Joker ei ole sarjakuvafilmatisointi, vaan yhteiskunnallinen pamfletti.

* *

Vaikka Phillipsin ja Silverin kehittämä Jokeri poikkeaa aiemmista Jokereista, uuden hahmon taustalla on melkoisen tuju keitos pätevistä fiktioaineksista eri vuosisadoilta. Kun kulttuurihistoriallista hakkua vähän heiluttaa, löytyy elokuvan kerrostumista sekä 150 vuoden takaista Victor Hugoa että 1970–80-lukujen Scorsesea. Ja silti tekijät ovat onnistuneet tekemään Jokerista täysin omansa, juuri meidän aikamme Jokerin. Eipä voi muuta kuin ihailla.

Alkuperäinen DC Comicsin Jokeri-hahmo syntyi Bob Kanen, Bill Fingerin ja Jerry Robinsonin luovan yhteistyön tuloksena, ja esiintyi ensimmäisen kerran Batmanin vihollisena sarjakuvassa vuonna 1940. Hahmon luomisessa kerrotaan käytetyn sekä jokeri-pelikorttia että kuvaa näyttelijä Conrad Veidtin kasvoista mykkäelokuvassa Nauruihminen (The Man Who Laughs, 1928).

Conrad Veidtin hahmo Nauruihmisen pääroolissa

Conrad Veidtin hahmo Nauruihmisen pääroolissa vuonna 1928 innoitti luomaan Batmanille nauravaisen arkkivihollisen.

Elokuva Nauruihminen perustuu Victor Hugon samannimiseen romaaniin vuodelta 1869. Romaani ei ole niin suosittu kuin Hugon maineikkaimmat teokset, Pariisin Notre-Dame ja Kurjat, ja siihen on ehkä muitakin syitä kuin romaanin kirjallinen taso. Nauruihminen on nimittäin aiheensa puolesta melkoisen rankkaa luettavaa. Romaani kertoo karmaisevan tarinan Gwynplainesta, karnevaalin kummajaisesta, jonka kasvot on jo lapsena viilletty pysyvään nauruirvistykseen.

DC Comicsin tarinoissa Jokerin pysyvää virnistystä on yleensä selitetty putoamisella kemialliseen jäteliemeen, mutta Phillipsin ja Silverin luoma uusi Jokeri on ennemminkin sukua juuri Victor Hugon hahmolle. Erojakin toki löytyy: Gwynplaine on runneltujen kasvojensa takana ”hyvä ihminen”, kun taas Jokerin väkivaltaiseksi yltyvässä hulluudessa on enemmän kaikuja toisesta, kuuluisammasta hahmosta, Gaston Leroux’n Oopperan kummitus -romaanin Erikistä, kasvoiltaan vammautuneesta yksinäisestä.

Jokeri, Oopperan kummituksen sukulaissielu.

Phillips ja Silver eivät ole kuitenkaan toisintaneet näitä ilmeisiä esikuvia, sillä tällä kertaa Jokerin hahmolle ei ole annettu fyysistä, näkyvää vammaa. Uuden ajan ”nauruihmisen” vamma on neurologinen: Arthur Fleck – tämä on elokuvassa Jokerin oikea nimi – on mies, joka puhkeaa hallitsemattomaan nauruun tilanteessa kuin tilanteessa. Eikä hän kykene lopettamaan.

Yksi elokuvan teemoista onkin juuri vammaisuus, erilaisuus – ja se, millaisia mahdollisuuksia sairailla ja vammaisilla on selviytyä maailmassa, joka elokuvan näkemyksen mukaan on muuttumassa julmemmaksi ja epäoikeudenmukaisemmaksi.

* *

Neurologisesta vammastaan kärsivä Arthur Fleck elää yksinäistä elämää. Sosiaaliset kontaktit rajoittuvat sairaalloiseen äitiin ja klovniyhteisöön, jossa on oma ilkeä nokkimisjärjestyksensä. Hänellä on kuitenkin haave: hän haluaisi olla menestyvä stand-up-koomikko.

Tässä kohdin elokuva yhdistää nerokkaasti kahta ”lähdeteosta”: aineksia otetaan Alan Mooren ja Brian Bollandin arvostetusta sarjakuvaromaanista Batman: The Killing Joke (1988) ja Martin Scorsesen elokuvasta Koomikkojen kuningas (1982). Mooren ja Bollandin sarjakuvassa kuvataan koomikkona epäonnistunut kemianinsinööri, kun taas Scorsesen elokuvassa nähdään Robert De Niron näyttelemä hahmo pyrkimässä arveluttavin keinoin kohti stand up -menestystä.

Joker-elokuvan Arthur Fleckin epärealistinen haave loistosta parrasvaloissa on häntä eteenpäin vievä voima. Hänen todellisuudentajussaan on hyvin paljon samaa vinksahtaneisuutta kuin kahdessa Robert De Niron hahmossa Scorsesen elokuvissa – jo mainitun Koomikkojen kuninkaan Rupert Pupkinin lisäksi Taksikuskin (1976) Travis Bickle elää omissa kuvitelmissaan.

Joker-elokuvassa nyökätään näille molemmille esikuville ainoalla oikealla tavalla: tuomalla Arthur Fleckin unelmien tv-show’n isännäksi itse Robert De Niro.

* *

Kaikesta edellä mainitusta voisi päätellä, että Joker ei ole kovin helppoa katsottavaa. Eikä se olekaan. Meidän aikamme ”nauruihmisessä” ei ole mitään nauramista.

Yksi asia pitää kuitenkin elokuvan imun voimakkaana ja saa seuraamaan elokuvaa herpaantumatta – ja se on elokuvan pääosanesittäjä, jonka intensiteetti on vailla vertaa. Jokeria näyttelee Joaquin Phoenix, eikä tästä roolista kukaan köykäisempi näyttelijä selviäisikään.

Tämä on käynyt toki selväksi jo aiemmissa elokuvallisissa Jokeri-hahmoissa, sillä perinteisesti Jokeri on ollut jo valmiiksi arvostettujen näyttelijöiden mestarinäyte; tunnetuimmat roolin esittäjät ovat Jack Nicholson (Batman, 1989) ja Heath Ledger (Yön ritari, 2008). Heistä jälkimmäinen palkittiin postuumisti Oscar-palkinnolla.

Phoenixin tulkinnan jälkeen jäävät sekä Nicholson että Ledger pronssille ja hopealle.

Jokerina Joaquin Phoenix on aivan uskomaton. Usein Hollywood-elokuvia katsellessa tulee ajatelleeksi, että siinäpä se-ja-se tähti nyt ”näyttelee”. Phoenix ei ainoastaan näyttele, hän on maailman kolhima klovni Arthur Fleck, hän on Jokeri. Erityisesti muuntautuminen kolhitusta Fleckistä itsevarman sadistiseksi Jokeriksi on huikeaa – ja kammottavaa – katsottavaa.

Joaqin Phoenixin kautta pääsemme näkemään mielisairauden prosessin. Joker on kuvaus mielen hajoamisesta, ja sen kokoamisesta yhteen epäterveellä tavalla. Joker näyttää, kuinka murhaaja syntyy. Enkä ainakaan itse muista vastaavaa nähneeni näin vahvasti ja oivaltavasti näyteltynä ja kuvattuna.

* *

Joker-elokuvan ”victorhugolainen” näkemys ei rajoitu pelkästään Jokerin hahmon alkuperään, sillä elokuva ottaa vahvasti poliittisesti kantaa yhteiskunnan epäoikeudenmukaisuuteen – ja kaikille lienee selvää, että yhteiskunnalla ei tässä yhteydessä tarkoiteta pelkästään fiktiivistä Gotham Cityä.

Paikoitellen tässä yhteiskuntakriittisyydessä on saarnaamisen sävyä, osoittelevuutta. Aluksi aioinkin ”vähentää” elokuvan arvostelussa yhden tähden tämän vuoksi.

Mutta muutin mieleni. Sillä loppujen lopuksi Joker on tärkeä elokuva, tiukasti ajassamme kiinni.

Joker on elokuvana häpeämättömän yhteiskuntapoliittinen. Tätä on yksinkertaisesti pakko kunnioittaa, sillä joskus on sanottava asiat suoraan. Jokerin tekijät eivät ole nössöilleet tyylilajin kanssa, ja hyvä niin. Kirpeän hauska satiiri tai musta huumori olisi ehkä meille katsojille hupaisampaa nähtävää, mutta nyt katsomiskokemusta ei ole lähdetty helpottamaan – tai pilaamaan – ironialla.

Ja jos elokuvaa voi ajatella yhteiskunnallisen kuohunnan lämpömittarina, niin Jokerin perusteella Yhdysvalloissa ollaan jo aika lähellä kiehumispistettä.

Kaarina Lehtisalo

 

Joker

Ohjaus: Todd Phillips
Käsikirjoitus: Todd Phillips ja Scott Silver
Pääosissa: Joaquin Phoenix, Robert De Niro, Zazie Beets, Frances Conroy, Brett Cullen
Kesto: 2 h 2 min
Ikäraja: K16
Ensi-ilta: 4.10.2019

Elokuvaa esitetään Tampereella Finnkinon teattereissa ja Arthouse Cinema Nigarassa