Elokuva-Aitta oli portti filmitähtien ja uutuusleffojen maailmaa

Elokuva-Aitan etu- ja takakannet painettiin värillisenä. Kuvat: Marita Nyrhinen

Legendaarinen elokuvalehti Elokuva-Aitta syntyi vuonna 1932 aikaisemmin julkaistujen Filmiaitta-aikakauslehden ja Elokuva-nimisen lehden yhdistyessä. Elokuva-Aitta olikin kauan suomalaisen elokuvalehdistön yksi merkittävimmistä julkaisuista, ja sitä saatiin lukea lähes 40 vuoden ajan. Viimeinen numero ilmestyi vuonna 1968. Nykyään lehti on keräilijöiden kohde.

Elokuva-Aitta oli pitkään alan suosituin lehti. Se kertoi filmitähdistä, uutuuselokuvista, elokuvamaailman juoruista ja ajan suosikki-iskelmistä. Eräässä mainoksessa lehden tehtävä määriteltiin näin: ”Elokuva-Aitta on yhtä hyvin nuorten elokuvakävijöiden kuin vaativien ja kriitillisten elokuvanharrastajienkin lehti. Se sisältää kaikkien maassamme esitettyjen elokuvien puolueettomat arvostelut, uutisia elokuvamaailmasta, tuottajien uusista suunnitelmista, elokuvatähdistä jne.”

Kuin taideteos

Elokuva-Aitta oli ulkoasultaan tyylikäs lehti. Tekstiä oli runsaasti, mutta suuret kuvat antoivat väljyyttä. Huolellinen taitto teki lähes jokaisesta sivusta graafisen taideteoksen. Etu- ja takakansi olivat jo sodan jälkeen värillisiä. Niissä komeilivat useimmiten kansainväliset tähdet, kuten Elizabeth Taylor, James Dean, Sophia Loren, Brigitte Bardot ja Rock Hudson. Kuvat olivat niin tasokkaita, kiinnostavia ja kiihottavia, että niitä leikattiin talteen.

Lehden sivut on taitettu tyylillä.

Suomalainen tähtikultti oli melkoinen, ja valovoimaisimmat tähdet saivat komeat muotokuvansa lehden kantta koristamaan. Ansa Ikonen ja Tauno Palo mutta myös Åke Lindman, Elina Pohjanpää, Elina Salo ja monet muut ovat päässeet kunniapaikalle.

Elokuva-Aitta seurasi tarkasti suomalaisten elokuvantekijöiden saavutuksia. Tähdet perheineen esiteltiin lehdessä. Tiedettiin, kuka edusti missäkin päin maailmaa suomalaista elokuvaa. Tiedettiin myös, mikä elokuva oli tekeillä, mikä valmis. Ja tietenkin paljastettiin, kuka seurusteli kenenkin kanssa.

Hauskat otsikot houkuttelivat lukijoita: ”Kullervo Kalskeella on vielä hymykuopat tallella…” (10–11/1950), ”Tytöt vaihtuu, mutta Tauno pysyy” (4/1956) tai ”Gregory lienee kiltti poika nyt” (16/1953).

Vuonna 1961 kansikuvatyttönä komeili hehkeä Leni Katajakoski, joka sittemmin näytteli kauan Seinäjoen kaupunginteatterissa. Teksti kertoi: ”Vallattomalta kuin itse kevät näyttää Leni Katajakoski uudessa kampauksessaan. Lenistä on tullut oikein aktiivisesti filmaava näyttelijätär, jolta on aina tulossa uutta, nyt viimeksi ’Mullin mallin’ -niminen hupailu, jonka ainokainen naisesiintyjä hän on.” (8/1961)

Jussi-patsaat jaettiin vuonna 1956. Tuntematon sotilas pärjäsi hyvin.

Sen jälkeen, kun Edvin Laineen ohjaama Tuntematon sotilas valmistui, elokuva ja sen tekijät se olivat usein lehden palstoilla, milloin ulkomaanmenestyksen, milloin tähtiensä esittelyn takia. Elokuva voitti myös useita Jussi-palkintoja, mikä raportoitiin tietenkin myös Elokuva-Aitan numerossa 23/1956.

”Kuten etukäteen voitiin arvella, hallitsi kenttää vuoden sensaatio, ennen kuulumattoman menestyksen niin koti- kuin ulkomailla saavuttanut ’Tuntematon sotilas’. Niin tapahtui – ja täydellä syyllä. Se Jussi, joka ensimmäiseksi ojennettiin tämän suurfilmin tuottajalle, maisteri T. J. Särkälle ja jonka jaon yleisö hyväksyi voimakkain ja kestävin suosionosoituksin, oli varmasti paikallaan.

Kun kotimaisen elokuvan vaikeudet olivat tosiasia, Elokuva-Aitta järjesti kilpailun vuoden 1959 ensimmäisessä numerossa: ”Kaikki ratkomaan kotimaisen elokuvan kriisiä. Arvokkaat palkinnot odottavat!”

Kun suomalaiset elokuvatoimittajat jakoivat syksyllä 1955 kunniakirjat vuoden parhaille ulkomaisille elokuville, 12 palkitusta elokuvasta vain yksi oli amerikkalainen, yksi japanilainen ja loput eurooppalaisia. Tätä pidettiin Elokuva-Aitan pääkirjoituksessa 2/1956 enteellisenä. Nimimerkki Top Hat otsikoi pakinansa ”Hollywood kuolee vähitellen”. Humoristisessa kirjoituksessaan hän esitteli ohjaaja Preston Sturgesin ajatuksia Hollywoodin pulmatilanteesta. Tämä ehdotti lukuisia kaupunkeja ottamaan Hollywoodin roolin. Mutta aina löytyi jokin outo ominaisuus, jolla ajatus tyrmäytyi.

Esimerkkejä löytyi ympäri maailmaa: ”Minne sitten lähdetään? Ehkä Bombayhin: Intiassahan valmistetaan nyt jo 700 elokuvaa vuodessa. — Mennäkö siis Lontooseen? Siellähän puhutaan englantia, mutta valokuvaus käy siellä hankalaksi ainaisten sumujen ja usvien vuoksi. — Pariisi olisi loistokaupunki. Mutta valitettavasti siellä niin rakastetaan amerikkalaisia elokuvia.”

Tähtien elämää seurattiin. Siinä missä Jussi Jurkka ja Maikki Länsiö rakensivat vuoden 1956 numeroissa pesää, Elina Pohjanpään ja Pentti Siimeksen välillä oli umpisolmuja.

Juoruja

Koskaan tähtien pelkkä julkinen kuva ei ole riittänyt, vaan heidän yksityiselämäänsä on aina riepoteltu. Asiallisen kirjoittelun ohessa Elokuva-Aitta tarvitsi juoruja. Esimerkiksi joulukuussa 1960 lehti kertoi koko aukeaman verran Marilyn Monroen ja Arthur Millerin avioerosta: ”Marilyn Monroe eroaa. — Eron syitä ei tarvinne kaukaa hakea: vaimon ammatti jo yksin on sellainen, ettei työrauhaa kaipaava kirjailija voi omaa uraansa juuri ajatella tuollaisessa filmitähden julkisuuden päivänpaisteessa. Lisäksi mainitaan, ettei Arthur Miller täysin voi omaksua Marilyninsä tuttavapiiriä. Siinäpä lienee kauniimmin ilmaistuna se avioeron syy, jota useimmat pitävät vakavimpana, puolisoiden henkisen tason erilaisuus.”

Lehti jatkoi häikäilemättömään sävyyn: ”Kieltämättä ja tunnetustihan Marilyn Monroe on viime vuosina koettanut kohentaa sivistystään niin ammattitaitojen kuin yleisen tietämyksenkin kohdalla, mutta missään tapauksessa häntä ei voi pitää minään intellektuellina tyyppinä – intelligenttinä kukaties, niinhän väitetään.”

Musiikkilehti

Elokuva-Aitta oli myös musiikkilehti. Sen vakituinen palsta oli aluksi Valkokangas laulaa, sittemmin Valkokangas soi. Palstan tehtävä oli esitellä elokuvamusiikin ajankohtaisuuksia. Niitä olivat esimerkiksi laulut, joiden sanat suomennoksineen olivat suosittu osasto. Elokuvaiskelmien lisäksi palstalla julkaistiin muutakin elokuvamusiikkiin liittyvää aineistoa Nuotin vierestä -otsikon alla, josta löytyivät musiikkiuutiset ja -juorut. Etupäässä palstalle pääsivät ulkomaisten elokuvatähtien edesottamukset, mutta joskus myös kotimaan musiikkiaiheet.

”Meikäläisen Monrepos’n filmaussuunnitelmat ovat sitten ilmeisesti rauenneet. Vahinko, olisi näin saatu kotimainen musiikkielokuva pitkästä aikaa. Syynä suunnitelmien muuttumiseen kerrotaan olevan se, että ’Monrepos’lla’ iskelmänä ei ole enää samaa vetävyyttä kuin joskus joitakin aikoja sitten. Eipä tietenkään, ja jos olisi jaksettu tämän toteamuksen kanssa odotella vielä vuoden verran, olisi oltu vielä enemmän oikeassa: ’Monrepos’ta’ olisi silloin tuskin enää muistettukaan. Filmiherrat eivät ole vielä sattuneet huomaamaan, että tämä radion ja television aikakautena parhaimmankin iskelmän ikä on lyhyt, niin lyhyt, että samanaikaisesti kuin suomalainen filmituottaja alkaa vasta hiljalleen saada päähänsä, että aiheesta mahdollisesti voisi saada elokuvan, samanaikaisesti alkaa iskelmän häilyvä kansansuosio jo laskea.” (24/1952)

Lehti etsi tähdille kaksoisolentoja vuonna 1950.

Hyvät laulajat saivat myös elokuvarooleja. Esimerkiksi Frank Sinatra, Dean Martin, Sammy Davis Jr., Bing Crosby ja Doris Day tulivat tutuiksi elokuvayleisöllekin.

Monet jazzmuusikot ovat inspiroineet elokuvantekijöitä. 1950-luvulla oman elokuvansa saivat muun muassa Glenn Miller (Kuutamoserenadi, 1954) ja Benny Goodman, josta kertovaa elokuvaa, Rytmin kuningasta (1956), mainostettiin ilmoituksessa: ”Valloittava elokuva Benny Goodmanin elämästä, rakkaudesta ja musiikista.” (7/1956)

Arvostelija Heikki Kataja antoi Rytmin kuninkaalle neljä tähteä, mutta kirjoitti kriittisesti:

”Elokuvana Benny Goodmanin filmillinen elämäntarina on jokseenkin tavanomainen amerikkalainen tusinatuote: kyynelillä höystettyä siirappia, jota ei edes tavanmukainen annos huumoria ole keventämässä niin kuin oli laita esimerkiksi ’Kuutamoserenadissa’, Goodmanin ammattiveljestä Glenn Milleristä tehdyssä vastaavanlaisessa filmikertomuksessa.” (7/1956)

Hän totesi arvostelijan olleen pulman edessä, pitikö elokuva arvostella elokuvana vai jazzkonserttina. Antamistaan pisteistä päätellen hän kallistui jazzkonsertin puolelle.

Afroamerikkalaisten näyttelijöiden ja muusikoiden oli vaikeampi päästä näkyvästi elokuvaan, ja heistä myös kirjoitettiin vähemmän. Louis Armstrong oli poikkeus. Hän esiintyi monissa elokuvissa useilla vuosikymmenillä.

Eräässä artikkelissa Elokuva-Aitta paljasti Armstrongin valkoisen nenäliinan salaisuuden.

”Louisin nenäliina – hänellä on aina mukanaan niitä melkoinen varasto – ei suinkaan ole mikään erillinen tehokeino, vaan liittyy siihen vuosien takainen traditio. ’Satchmo’ alkoi käyttää nenäliinaa soittaessaan New Orleansin Storyville-korttelien takahuoneissa, missä jazzsessiot 1920-luvulla tavallisesti jatkuivat läpi yön aamuvarhaiseen asti. Kuumassa ilmassa Louisin trumpetti kävi hikiseksi sekä kosteaksi, ja kolmen vuosikymmenen ajan nenäliina on säilyttänyt paikkansa hänen vasemmassa kädessään – kajahti Armstrongin trumpetin ääni sitten New Orleansissa, Chicagossa tai jossakin muualla maailman äärillä.” (5/1958)

Louis Armstrong esiintyi monissa elokuvissa vuosikymmenten aikana.

Elokuvataivaan suurimpia floppeja oli Elvis Presley. Mutta koska hän oli rockin uusin ja kirkkain tähti, hän pääsi myös valkokankaalle – ja palstoille.

Elviksen parasta aikaa oli 1950-luku. Vuonna 1961 hänestä kirjoitettiin jo sarkastisesti: ”Hollywoodista on viime aikoina kantautunut huolestuttavia viestejä: Elvis the Pelvis ei muka enää olekaan yhtä rakastunut kitaraansa kuin ennen, aikoo heittää sen nurkkaan ja yritellä uransa jatkamista oikein vakavasti otettavaksi tarkoitettuna näyttelijänä. Saako hän sankarin roolin Tennessee Williamsin ’Nuoruuden suloisen linnun’ elokuvasovituksessa, sitä ei tosin ole vielä päätetty, ja eivätköhän nuo huhut ole muutenkin vahvasti liioiteltuja.” (12/1961)

Nyt tiedämme, että hänestä ei tullut varteenotettavaa näyttelijää. Häntä käytettiin hyväksi, ja tuottajaporras rikastui huonojen Elvis-elokuvien tuotoilla.

Toisinkin päin kävi. Monet näyttelijät joutuivat joskus laulamaan, vaikka ei olisi niin ääntäkään ollut. Elokuva-Aitta teki selkoa Marlon Brandon ja Jean Simmonsin debyyttiesityksestä laulajana elokuvassa Enkeleitä Broadwayllä. Suoritusta puitiin tähän tapaan: ”Ei ole toki mikään uutinen, että Marlon Brando on monipuolinen näyttelijälahjakkuus. Siitä huolimatta tulee varmasti elokuva ’Guys and Dolls’ (eli ’Kaverit ja mimmit’ mikä on yhtä kuin ’Guys and Dolls’ jokseenkin vapaasti suomennettuna), ällistyttämään hänen ihailijoitaankin. Se perustuu näet erääseen Broadwayn operettimenestykseen, ja siinä Marlon jopa laulaa ja tanssii.” (2/1956)

”Samaa rihkamaa voidaan nauttia avaamalla TV”

Elokuva-Aitassa alettiin kirjoitella 1960-luvulla muustakin kuin elokuvasta. Televisio sai enemmän palstatilaa, mutta jutut teatterista, iskelmästä, muodista ja misseistä lisääntyivät selvästi. Pääpaino pysyi elokuvassa, vaikka juttujen välissä olikin tekokuitujen pesuohjeita ja kuvia muotihuoneiden luomuksista.

Tampereen yleisö kohtasi suosikkinsa 1958.

Elokuva-Aitan 30. vuosikerta alkoi vuonna 1961 pääkirjoituksella, jossa pohdittiin uuden viestimen, television roolia. Lehti oli optimistinen ja otsikoi: ”Elokuvaan kannattaa uskoa”.

Jo tuolloin elokuvat olivat ”kasvamassa yhä kalliimmiksi, pitemmiksi, värikkäämmiksi ja ’luonnollisemmiksi'”. Lehti kirjoitti: ”Enää kenelläkään, paitsi suomalaisilla elokuvatuottajilla, ei ole varaa tehdä niin sanottuja ’koko yleisön’ keinotteluteelmiä. Ne menevät yhä huonommin ja huonommin, koska ne eivät ole kokonaan minkään yleisön toivomia ja samaa rihkamaa voidaan nauttia toivottu annos avaamalla TV.—”

Elokuva-Aitta oli mielestään löytämässä elokuvan tasot, joita kannatti tavoitella: ”— On selvästi ollut havaittavissa älykkään ja taiteellisesti mielenkiintoisen elokuvan suosion kasvu. Ei sen vuoksi, että se on ’taidetta’, vaan koska ihmiset haluavat nähdä uudempia ja kypsemmin aiheisiinsa suhtautuvia teoksia.” Optimistisin ajatus oli kasvatuksellinen: ”Elokuvien vuokraajat ja teatterinomistajat saavat vähitellen oppia tyylitajua, kuten kustantajat ja kirjakauppiaat ovat jo aikoja sitten saaneet oppia.”

”Elokuvaan kannattaa uskoa”. Lause voidaan yhä toistaa. Elokuvaväki on uskoa täynnä: yhä on olemassa omaperäisiä elokuvantekijöitä, joilla on uusia aiheita ja näkökulmia. Elokuvat ovat teknisesti entistä laadukkaampia. Tosi harrastajien mielestä ainoa oikea esityspaikka on yhä elokuvateatteri, jossa on ison ja tarkan kuvan lisäksi huippulaadukas äänentoistojärjestelmä.

Kirjoittelu jatkuu

Elokuvalehdet, ovatpa ne paperisia tai netissä, tai populaareja tai ammattilaisille tarkoitettuja,

jatkavat elokuvan kehityksen seuraamista. Kaupallinen Elokuva-Aitta kuoli murrosvaiheessa, kun ihmiset opettelivat istumaan kotona uuden kaverinsa, television vankina.

Vaikka elokuvakäyntien määrät ovat vuosien aikana vaihdelleet ylä- ja alamäkien vuorotellessa, niin elokuvateollisuus voi taas kohtalaisen hyvin – myös Suomessa, eikä vähiten uusien välineiden, kuten suoratoistopalvelujen ansiosta. Elokuvia katsotaan ja niistä kirjoitetaan – joskin painettujen julkaisujen menettäessä lukijoita digitaalisille viestimille.

Kekseliäitä aiheita piisasi.

Elokuvan maailma on ehtymätön aarreaitta. Elokuva on viihdyttämisen lisäksi tapa dokumentoida. Elokuvalehdistö on osaltaan pitänyt huolen siitä, että aineistoa on syntynyt ja säilynyt. Muun muassa populaarit Filmihullu ja Episodi sekä tutkimuspainotteinen, nykyään netissä ilmestyvä Lähikuva huolehtivat tällä hetkellä pitkälti tehtävästä Suomessa. Lisäksi elokuvajulkaisuja ilmestyy useilla nettisivustoilla (Filmifriikki, Film-o-holic) sekä podcast-ohjelmia, esimerkkinä mainittakoon Otto Suurosen erinomainen Kinopaniikki. Historiaan on jäänyt legendaarinen Elokuva-Aitta, mutta myös monia muita vuosikymmenten varrella ilmestyneitä julkaisuja.

Divareita kiertelemällä ja nettisivustoja selailemalla voi löytää vanhoja Elokuva-Aitan numeroita. Ja nekös ovat nostalgista luettavaa! Monien vinttien siivouksen yhteydessä saattaa pistää silmään ajan patinoimia lehtiä. Niihin on tarttunut koko ullakko viedäkseen menneeseen maailmaan ja kertoakseen elokuvan historiaa. Tekstikin on mainiota: sanavalinta osuvaa ja ilmeikästä, mutta vanhahtavana tänään tahattomasti koomista.

Marita Nyrhinen

Luettelo suomalaisista elokuvajulkaisuista (ei ihan ajantasainen) täällä.

Myös nämä saattavat kiinnostaa sinua