Parasta juuri nyt (31.5.2020): John Singer Sargent, Le Bureau, Jason Lutes, Joyce DiDonato, Karin Boye

Antti Selkokari
31.05.2020
The Daughters of Edward Darley Boit John Singer Sargent 1882 unfree frame crop 1

Tällä palstalla Kulttuuritoimituksen väki kirjoittaa ajattomista ja ajankohtaisista asioista, jotka heitä juuri nyt kiehtovat. Antti Selkokari on katsellut amerikkalaisen maalaustaiteen hienoimpia saavutuksia ja muistaa varhaisen ruotsalaisen dystopiaromaanin.

1

Amerikkalaisen maalaustaiteen hienoimpia saavutuksia on John Singer Sargentin (1856–1925) öljymaalaus Pariisissa asustelleen Edward Darley Boitin tyttäristä. Boitin Mary-vaimolla oli varallisuutta, joka oli perua bostonilaissuvun onnistuneesta toiminnasta posliinikaupassa. Muotokuvamaalauksen perinteisiin kuuluu tuoda kuvattavien varallisuus näkyviin. Sen huomaa maalauksessa näkyvistä aikuisen ihmisen kokoisista japanilaisista posliinivaasia.

Boitin tyttäret on kuvattu pariskunnan pariisilaisasunnon eteishallissa tavalla, joka oli 1880-luvulla rohkeaa ja poikkeuksellista. Perheen neljä tytärtä esitetään toisistaan erillisinä yksilöinä, joita hämärän eteishallin varjot ja kuvan kompositio erottavat toisistaan vastakohtana sisarusparven oletetun yhteisyyden idealle. Maalaus yllyttääkin pohtimaan, mitä tytärten kesken on voinut tapahtua.

Maalaus kuuluu bostonilaisen Museum of Fine Artsin kokoelmiin. Teoksen näkeminen museossa voi häkellyttää, koska maalauksen koko tekee siitä kuin ikkunan menneeseen, etenkin kun bostonilaismuseo on reunustanut teoksen siinä kuvatun tapaisilla vaaseilla.

2

Le Bureau, vakoojaverkosto -sarjan yhteydessä kaikki ovat ihastelleet Mathieu Kassovitziä. Oma huomioni on kiinnittynyt yhteen sarjan monien osastopäälliköiden esittäjistä, nimittäin Kassovitzin esittämän Moukan tasoiseen pokerinaamaan, Henri Duflot’n esittäjään Jean Pierre Darroussiniin.

Kammottavine kravatteineen – jotka vaihtelevat koiranoksennuksista migreenikuvioihin – Darroussin tuo hiljaisen, ilmeiltään vinkeästi paljonpuhuvan päällikön rooliinsa muistot kaikista edellisistä rooleistaan. Le Bureaussa hän näyttelee täydesti myös ruumiillaan; stressin kasvaessa Darroussinin esittämän hahmon ryhtikin lysähtää kuin hänellä olisi useampikin manner harteillaan kannettavana.

Rooleja hänellä on ollut ranskankielisissä elokuvissa määrättömästi. Tutuin Darroussin saattaa olla Robert Guédiguianin Provenceen sijoittuvista työläisdraamoista, joissa hänen hahmonsa on useimmin aina samanlainen vanha mariseva vasemmistolainen. Mutta mieleenpainuvimpia hänen rooleistaan oli osa Aki Kaurismäen Le Havre -elokuvassa syvästi epäluuloisena ja pohjimmiltaan lämminsydämisenä poliisina, joka kanniskeli kaikkialla mukanaan ananasta. Sen takia huomaan kutsuvani häntä Le Bureautakin katsellessani ananasmieheksi.

Le Bureau, vakoojaverkosto -sarjan esityskaudet voi katsoa Yle Areenasta.

3

Nyt, kun tv-sarja Babylon Berlin on nostanut 1920-luvun Weimarin tasavallan aikaisen Saksan ja Berliinin takaisin kulttuurin kartalle, on hyvinkin paikallaan lukea amerikkalaisen sarjakuvantekijä Jason Lutesin Berliini-trilogia (Like Kustannus, 2006–2020), semminkin kun trilogia täydellistyy tänä keväänä kolmikon viimeisen, nimen Kuohuva kaupunki saaneen osan vihdoinkin ilmestyessä suomeksi.

Sarjan hitaaseen julkaisutahtiin vaikuttaa tiettävästi Lutesin työtapa. Hän tekee sarjaa hitaasti, käytännössä harrastuksenaan, koska kustantajat eivät maksa taiteellisesta laadusta. Sarjan ensimmäistä vuoden 2006 Kivikaupunki-suomennosta seurannut toinen kirja Savuinen kaupunki ilmestyi 2008.

Lutes pakkaa kirjansa uskomattoman täyteen. Berliini-kirjoissa hänellä on noin 10 sarjakuvaruutua per sivu, ja silti tarinoiden rytmitys vetää puuroutumatta. Ajankuva on tarkkaan tutkittua. Kuvat proletariaatin kaupunginosista ja Mittestä kävisivät historian oppikirjoihin. Tarina toimittaja Kurt Severingin ja kaupunkiin taideopiskelijaksi tulleen Marthe Müllerin suhteen kehittymisestä saa taustakseen Berliinin ja Saksan poliittisen ja kulttuurisen kuohunnan.

9789511355199

9789511355199

4

Amerikkalaista mezzosopraano Joyce DiDonatoa kuunnellessa ei voi olla ajattelematta Maria Callasin tapaisia suuria oopperadiivoja. DiDonato ei ole kuitenkaan tehnyt elämästään sellaista spektaakkelia kuin La Callas. Laulamiseen keskittyvän taiteilijan esiintymisissä on häkellyttävää taituruutta niin lavoilla kuin levyillä.

DiDonatoa on kuultu Suomessa ainakin kerran, vuonna 2016 Helsingin Musiikkitalon konsertissa, joka oli osa laulajan In War & Peace: Harmony Through Music -levytystä markkinoinutta kiertuetta. Loppuvuodesta 2020 häntä kuullaan kahdesti Turussa, Turun musiikkijuhlien järjestämissä konserteissa elokuussa ja joulukuussa.

DiDonaton esiintymisessä on isoille lavoille sopivan suuren diivan juhlavuutta ja äänessä yhdistyvät teräksisyys ja lämpö, kuten voi kuulla hänen esittämästään Georg Friedrich Händelin Ariodante-oopperan aariasta Scherza Infida.

5

Dystopioita, painajaismaisten yhteiskuntien tulevaisuudenkuvauksia ei suinkaan ole keksitty ihan äsken. Yhden varhaisimmista dystopiaromaaneista kirjoitti ruotsalainen Karin Boye, jonka Kallokaiini – romaani 2000-luvulta (Työväen sivistysliitto, 1943) kuvaa maailmanvaltiota, jossa kaikki kansalaiset kuuluvat valtiolle, tunteitaan ja ajatuksiaan myöten.

Valvonnan välineitä on monia. Perheet on hajautettu eri kaupunkeihin, lapsista prässätään mallikelpoisia sotilaskansalaisia valvomaan kaikkia muita. Kaikki ovat pakotettuja elämää maanpinnan alapuolella jatkuvan sodanuhan takia. Valvonta täydellistyy, kun eräs kemisti keksii totuusseerumin, kallokaiinin, jolla ihmiset saadaan paljastamaan salaisimmat ajatuksensa.

Kirjailijaa inspiroivat Neuvostoliittoon tehty opintomatka sekä natsi-Saksan silloinen yhteiskunnallinen kehittyminen diktatuuriksi. Romaani ilmestyi Ruotsissa 1941. Suomenkielinen käännös siitä saatiin kaksi vuotta myöhemmin. Teos on nykyisellään koko lailla unohdettu joidenkin kirjastojen varastohyllyihin. Sitä saattaa löytyä muutamien harvojen antikvariaattien valikoimista.

Antti Selkokari

Myös nämä saattavat kiinnostaa sinua

Pin It on Pinterest

Share This