Eva Ryynäsen Seitsemän veljestä Kuva: Anne Välinoro

1

Luulenpa, että jokaisella meistä on joku puu tai puulaji, johon olemme kiintyneet. Suomi on Pohjoismaidenkin mittakaavassa alueen metsäisin maa.

Puuhun ei voi olla törmäämättä.

Koivu oli ensimmäinen jääkauden jälkeen tänne levinnyt puulaji. Se tarvitsi vain niukasti ravinteita ja pystyi levittäytymään lähes paljaallekin maalle. Myöhemmin tulivat mänty ja kuusi ja muut lehtipuut niiden perässä.

Tiettyjä puita aloimme pitää pyhinä kulttuurien kehityttyä ja asutuksen vakiinnuttua. Puu oli riittävän iso herättääkseen kunnioitusta.

Koivu on ollut suomalais-ugrilaisille kansoille tärkeä maailmanpuuna, jossa elävöittävä mahla virtaa (virtaus loppuu hiirenkorvien tullessa), jonka latvus kohoaa jumalten luo ja jonka juuret ulottuvat vainajien asuinsijoille.

Koivu edustaa puhtautta, valkeutta (kiitos betuliinin) ja hyvyyttä. Koivunoksilla itseään kylvettämällä saa niistä osansa.

Reetta Rannan kirja Pyhät puut (SKS-kirjat, 2025) avaa puu puulta lajien ja pitämys-, uhri- ja karsikkopuiden merkitystä.

Pitämyspuu on ollut se puu, joka on kasvanut pihapiirissä satojenkin vuosien ajan ja joka on tarjonnut suvulle suojaa. Näiden pitämyspuiden juurille saatettiin viedä ensiannos sadonkorjuusta, metsästyssaaliista tai juhlatarjoilusta.

Puiden palvonta oli myös osa vainajien ja luonnonhenkien kunnioitusta. Siksi uhripuuta ei saanut tietenkään kaataa tai sen oksia taittaa. Kaatoyritys johti melko varmasti itsensä telomiseen.

Karsikkopuun nilalle kuorittuun kylkeen merkittiin vainajan nimikirjaimet, synnyin- ja kuolinvuosi tai kaskeamisen eteneminen.

Edelleen tietyillä puilla on suomalaisille erityismerkitys rauhoittumisen, voimienkeruun ja muistojen kokoamisen paikkana. Siitä kirjassa on useita kuvauksia.

Vanhojen metsien suojeluun voi havahtua ihan toisella tavalla, jos oma lempipuu on uhattuna. Kuten Ranta toteaa, ilman sisäistä luontoyhteyttä ulkoisen luonnon suojelu voi vaikeutua.

2

Kuvanveistäjä Eva Ryynäselle (1915–2001) puut olivat elämä ja taide. Vuonislahden Paaterissa voi edelleen ihailla Evan veistämää Seitsemää veljestä, jolla ovet Ateneumiin aukesivat.

Katja Kärjen romaani Evan neljä elämää (Bazar, 2024) löytää jo pikkuisen Eevan, joka saa puukkokiellon viisivuotiaana. Tyttöhän vain veistelisi. Hän tahtoisi tehdä tulitikkulaatikkoon mahtuvan varsan, jota kaikki ihmettelivät, semmoisen kuin kätevä renki teki.

Evan – nimi lyheni Rooman Villa Lanteen vuonna 1954 tehdyn residenssimatkan – elämään mahtui lapsuus paimentyttönä Vieremän Honkajärven tilalla, opinnot Ateneumissa, sota-aika ilmavalvontalottana, maatilan töitä ja kuvanveistäjän ura luonnonkauniin Sammaljoen rannalla Paaterissa Paavo Ryynäsen puolisona.

Kärki kaivaa omalla taltallaan esiin Evan elämän monet surut ja suuret onnen hetket, lapsettomuuden haikeuden ja uskon omaan taiteilijan näkemykseen.

Hän käyttää tässä leppeää Ylä-Savon murretta luontevasti.

Syntyy kiehtova elämänkaari, jossa omat veistokset ovat juuri niitä puuttuvia omia lapsia, puun sisältä löydettyjä, ja jotka kaikessa runsaudessaan toteuttavat luonnon kauneutta ja ihmeitä.

Lähisuku ja naapurit lisääntyvät, pirttien pääluku kasvaa, mutta Paaterin pirtissä vain veistokset.

Evan neljä elämää kertoo myös sen, miten pienessä kylässä Kolin kyljessä taiteilija oli kummajainen, välillä noita-akka, välillä ihmeidentekijä, jonka töitä saapasteltiin katsomaan kohteen kiireistä välittämättä.

Sillä kiirehän Evalla oli, aluksi piti hoitaa myös lypsykarja ja huusholli veistämisen ohella. Ja ihan aluksi ei ennättänyt edes veistää, kun tilaa raivattiin.

Kärjen teos on fiktiota, mutta pääpiirteissään noudattaa Evan elämää. Teos on kieleltään kaunis ja kirjoittaa Evan teoksia taiten sanoiksi. Niin tekee mieli myös uskoa avioliiton Paavon kanssa menneen niinkuin Kärki kuvaa, suuressa luottamuksessa.

Eva Ryynäsen syntymästä tulee 15.6.2025 kuluneeksi 110 vuotta.

Eva ja Paavo Ryynäsen Paaterissa on myös kirkko, jonka valmistumisesta Katja Kärjen Evan neljä elämää myös kertoo. Kuva: Anne Välinoro

3

Ihminen ei selviä ilman tarinoita, sanoo tarinankertoja, Kansallisteatterin pääohjaaja Esa Leskinen Yle Ykkösen puheohjelmien helmessä Marko Gustafssonin vieraana.

Taide kuuluu tarinankertojana kuninkuusluokkaan. Kaikki sen muodot esittävästä taiteesta kuvataiteisiin ja musiikkiin, kirjallisuudesta nyt puhumattakaan, käyttävät avukseen tarinoita avatakseen vastaanottajalle tärkeitä kysymyksiä, oivalluksia ja uusia ajatuksia. Tarina käärii asian kuin käsitteenkin pakettiin.

Meillä jokaisella on myös oma tarinamme, jonka ymmärtäminen on mielen tasapainon ehto.

Leskinen kertoo haastattelijana taitavalle, mutta rennolle Gustafssonille lukiovuosien arkisesta hetkestään koulun ikkunalaudalla, jolloin hän tajusi, että hänestä voi tulla vain taiteilija. Se voi kuulostaa koomiselta, mutta toisaalta siinä on tämän äärimmäisen vaikean alan valinneille yhteinen piirre: ei ole muuta vaihtoehtoa.

Leskinen antaa ohjelmassa myös tärkeimmän kysymyksen, jonka toiselle voi esittää. Se on: mitä sinä pelkäät?

Jos siihen saa vastauksen, voi jutustelu avata monia lukkoja.

Marko Gustafsson Yle Areenassa.

4

Ystäväni iloitsi äskettäin pääsystään television aamuohjelmaan kertomaan uuden kirjansa aiheesta.

Kun on telkkarissa, on olemassa.

Vaikka ruutu on jokaisen kädessä ja somevirran päivitysten kasvogalleria tauotonta, varsinaisella ruutukasvolla on edelleen enemmän kiinnostavuutta.

Teija Sopanen oli oman ikäluokkani sisäänheittäjä television maailmaan ja nyt huomaan kaipaavani Perjantai-ohjelmaa empaattisen iloisen Sean Ricksin vuoksi.

Pekka Isotalus etsii Ruutukasvot – esiintymisen lumo iltauutisista somevideoihin -kirjassaan (Gaudeamus, 2025) koukuttavan esiintyjän muottia.

Yksi selitys audiovisuaalisen median esiintyjien vetovoimaan on tietenkin se, että heidät tuodaan päivittäin luoksemme useimmiten kasvoina, joita voimme tarkastella läheltä, seurata tunnetilojen muutoksia, eläytyä heidän olemukseensa tarvitsematta välttämättä edes kiinnittää huomiota heidän sanomansa sisältöön. Yleensä nämä kasvot ovat miellyttävän tai kiinnostavan näköiset, ääni sointuisa ja ilmaisu rauhoittavaa tai piristävää. Tällaisen ihmisen ottaisimme mielellään tuttavaksemmekin.

No niin, nyt olemme parasosiaalisen suhteen äärellä. Se on kuin sosiaalinen suhde, mutta yksipuolinen, eräänlainen pseudoystävyys yhteen henkilöön.

Siitä puuttuu palaute, mutta siihen liittyy vaikutelma läheisyydestä, tuttuudesta, jopa kaveruudesta. Se kattaa hyvinkin erilaiset ohjelmat ja mediat.

Tosi-tv:n myötä esiintyjyys on muuttunut. Huutokauppakeisari eli Aki Palsanmäki Uuraisilta on ollut suosituimpia tv-esiintyjiä, vuoden 2015 Kultainen Venlakin sen todistaa.

Palsanmäen tavis-hahmo ei ole ohjelmiensa juontaja, hän vain käy kauppaa ja hallinnoi tavaramäärää. Hän ei edes puhu suoraan katsojalle, vaan asiakkailleen. Hänet on nähty rehellisenä, lupsakkana suomalaisena miehenä, jonka huutokaupassa koko kansa saa olla ja nauttia helppoheikin huulista. Oleellista on, että hänen tunteisiinsa voi uskoa.

Yhteisön ja sosiaalisen suhteen luominen seuraajiin ovat puolestaan tärkeintä sosiaalisen median vaikuttajalle.

Ja mitä tästä yleisemmällä tasolla seuraa? Esiintymisestä ja esiintymisen taidosta on tullut jopa tärkein osa viestintää. Siksikö minusta tuntuu, että yhä useampi vastaantulijakin katsoo tiukasti silmiin kuin ruutukasvo.

Suomen Metsämuseo Luston Visakoivu – pirun puristama puu -näyttely kertoo kaiken tästä rauduskoivun muunnoksesta (betula pendula var. carielica). Kuva: Anne Välinoro

5

Visakoivu juhlii tänä kesänä Suomen Metsämuseo Lustossa. Ja komeasti juhliikin.

Suomen arvokkaimmaksi tituleerattua puuta kasvatetaan yleensä omissa taimikoissaan siemenestä. Luontaisesti se kasvaa tietyillä alueilla Pohjois- ja Itä-Euroopassa, Suomessa Päijänteen ympäristössä ja Savossa. Visakoivua on esiintynyt erityisesti seuduilla, joilla on poltettu kaskea.

Visakoivun puuaineessa on poikkeuksellisen paljon ruskeaa kuviointia ja rungossa paksunnoksia ja patteja. Runko on monesti vino ja haarautunut.

Noin äkkiseltään kuulostaa, ettei tuollaiselle puulle olisi käyttöä.

Mutta tämän puun kulta onkin kuoren alla. Vuosilustojen mutkaisuus ja kierteisyys saa puuaineksen näyttämään yksilöstä riippuen kiharaiselta, linssien peittoamalta tai aaltomaiselta. Puuta työstettäessä saadaan poikkeuksellisen elävää, hohtavaa pintaa.

Ja tämä puuaines on vahvaa, sillä kasvu on hidasta.

Visakoivusta voi tehdä vaikka kengät kuten Aalto-yliopiston opiskelija Suvi Tamminen on oivaltanut. Kuva: Anne Välinoro

Mutta jännittävää on sekin, ettei visakoivulta näyttävän puun sisus olekaan välttämättä sitä liekehtivintä ja loimuisinta laatua. Kaadetusta puusta visakuviota lähdetään etsimään sahaamalla tyvestä eteenpäin lyhyitä pätkiä.

Visakoivun kilohinta on noin 2–4 euroa ja kuutiolle saattaa kertyä hintaa 3700 euroa.

Suomesta myydään puun kalleinta osaa, sorviin käyvää visaa, etupäässä Saksaan. Oksavisaa ja pienvisaa käytetään puukonpäihin, kuksiin ja muihin pieniin esineisiin, vaikkapa paistinlastoihin.

Lustossa on esillä koko suomalaisen visakoivun historia, jalostus ja käyttö.

Mukana on myös visioita visasta Aalto-yliopiston puustudiosta, jossa opiskelijat ovat viehättyneet tästä pirun puristamasta puusta huonekaluista kenkiin.

Visakoivu – pirun puristama puu -näyttely Suomen Metsämuseo Luston Metsäsuhteiden maa -perusnäyttelyn rinnalla 15.3.2026 asti.

Anne Välinoro

Myös nämä saattavat kiinnostaa sinua