Parasta juuri nyt (27.6.2022): Pori Jazz, Koronan kääntöpuoli, Heränneet, Rooma, Vanhan kirjallisuuden päivät, kesäkuppilat

27.06.2022

Juhani Aaltonen soitti Porissa ensimmäisen kerran jo 55 vuotta sitten. Kuva: Maarit Kytöharju

Tällä palstalla Kulttuuritoimituksen väki kirjoittaa ajattomista ja ajankohtaisista asioista, jotka heitä juuri nyt kiehtovat. Kari Heino valmistautuu Porin tuhtiin jazztarjontaan, mutta pakenee bileiden jälkeen autiolle luodolle pohtimaan maailmaa järisyttäneiden ilmiöiden kääntöpuolia.

1

Nyt ne tulevat taas ihkaelävinä, Porin jazzit – vai Pori Jazz?

Tapahtuman nimen oikeutuksesta väännettäneen edelleen siellä sun täällä, mutta puheenaiheena nimikysymys on jo ehdottoman passé. Jazzeilla kuulee kyllä paljon jazzia(kin). Hyvää sellaista. Ja mikä kaikki lopulta on tai ei ole jazzia?

Auringon paistaessa ja bassosoolon kutitellessa vatsanpohjaa tuollainen epistemologinen näennäisongelma sulaa pelkäksi tahmeaksi olevaisen sivuviitteeksi kuin naapuripenkillä istuvan nassikan jätskiannos.

Jazz ja Pori eivät edes edellytä keskiluokkaista tulonmuodostusta, ainakaan mitä tulee musiikkitarjontaan. Näyte ilmaiskonserttien esiintyjälistasta: RinneRadio, Iro Haarla Electric Ensemble, Olli Soikkeli Quartet, Antti Sarpila Swing, Pepe Ahlqvist, Mirja Mäkelä Trio, Eero Koivistoinen, Raoul Björkenheim, Jukka Eskola Soul Trio ja kaikkea muuta kanssa.

Porissa on erikoistuttu muutenkin kovan laadun ja säästöbudjetin yhdistämiseen. Kesäkuussa jyrissyt Pori Organ esimerkiksi toi paikkakunnalle lukuisia urkuvirtuooseja sekä muita huippumuusikoita niin meiltä kuin muualta, ja mikä olikaan konserttilipun yleisin hinta? Kymmenen (10) euroa! Sillä yhdelmällä sai minutkin houkuteltua kirkkoon.

2

Mutta vaikka konsertit ja musiikkijuhlat ehtivät jo muuttua kaipuun kohteiksi, on juuri nyt parasta kadota sinne missä muuta eläinkuntaa edustavat kaksi meriharakkaparia jälkikasvuineen, muutama lokki sekä tietenkin loputon määrä noita minun aistieni kantokyvyn ulkopuolella elävien tärkeiden lajien edustajia.

Seurakseni veden ympäröimään pakopaikkaan otan muutaman kirjan, joiden toivon auttavan näkemään toisin tai ainakin uudessa valossa. Kaksi niistä keskittyy tai ainakin liittyy hiipuvaan (?) koronaepidemiaan.

Koronan kääntöpuoli (Särötär, 2021) esittelee itsensä tyhjentävästi alaotsikossaan: Kirjoituksia politiikan johdonmukaisuudesta, median suhteellisuudentajusta ja hyvien ihmisten näytelmästä pandemian aikana. Heränneet (Otava, 2022) puolestaan puhuu salaliittoteorioista sekä erityisesti rokotevastaisuudesta.

Heränneet-teoksen osalta koettelen itseäni erityisesti populismintutkija Tuukka Ylä-Anttilan toteamuksen hengessä: ”Kun jotkut suhtautuvat epäluuloisesti vallanpitäjiä kohtaan ja vallanpitäjät sanovat, että tuo on sietämätöntä toopeilua ja teitä ei päästetä ääneen – sehän nimenomaan todistaa sen niiden pointin.”

Vaan todistaako, loppujen lopuksi? Ja olenko tiedemyönteisenä henkilönä itsekin mukana hyssyttelemässä epäluuloa ja epäsovinnaisia epäilyksiä pois näkyvistä ja kuuluvista? Naureskelemassakin niille?

3

Runous ja meri. Syviä ja täynnä metaforista voimaa. Minulla on saarellani – kunhan nyt sinne ehdin – mukana niin vanhaa kuin uutta. Vanhaksi voinee lukea Vesa Haapalan Terminin (Otava, 2009)?

Kävin toukokuussa jälleen kerran Roomassa, ja Haapalan kokoelma tuli siksi mieleeni. Kas tällaistahan se on:

”Tämä on kuolemattomuutta: Colosseumin vieressä on mainos Colosseumista, sotilaat istuvat muovipanssareissa tupakkatauolla vespojensa selässä, yhtään vaivaantumatta. Ostaisimmeko muistoksi sortsit, joiden haaroista kohoaa muinainen obeliski, tai Michelangelon Daavid-sloggit, tai nuo halvat painokuvat paavista tai Marian sähkösädekehän, ehkä palat kiinalaista ristinpuuta?”

Mukanani Roomassa oli ensikertalainen, joka halusi välttämättä Gianicololle, tuolle Tiberin ja Trasteveren takaiselle legendaariselle kukkulalle, jolle jo antiikin Rooman ylhäisö pakeni loppukesän helteitä. Matkatoverini kiinnostuksen Gianicoloon – tai Janiculumiin, niin kuin ennenvanhaiset roomalaiset sitä kutsuivat – oli saanut syttymään Haapalaa aiempi roomankävijä eli itse Lassi Nummi. Ja kyllä, minä taidan myös viedä Nummen Välimeren (Otava, 2000) mukanani omaan hellekatveeseeni. Eikä tällaista voi lukeakaan kuin Roomassa tai meren rannalla:

”Olemme pysähtyneet. Ilman kostea henkäys
kuin viini.

Äänen, elementtien mahti
hiljentää, menneen ja loputtoman läsnäolo.

Tuttu huokaus: mitä on yhden ihmisen elämä?
Ja vastalause, väistämätön: ei mitään! Ja kaikki.”

Rooman veteraanien lisäksi pitää ottaa mukaan jotain uutta ja tuntematonta. Luulisin, että poimin lähtiessäni työpöytäni kulmalta vielä lukemattomat Herman Jessen Luontaisen korkean runouden (Filologinen Klubi, 2022) ja César Brandon Ndjocun suomentamista odottavan espanjankielisen Nosotros-kokoelman (Espasa, 2020). Aivan outoja miehiä minulle vielä hetken.

4

Vanhan

4. Vanhan kirjallisuuden päivien teemana oli vuonna 2019 Oikeus & kohtuus. Ensi viikonvaihteessa puhutaan äänestä. Kuva: Laura Vanzo

Ellei parasta niin ainakin kunnioitusta herättävää on kirjallisuuden sisukas sinnittely suomalaisen kesätapahtumakarusellin kyydissä. Rockin ja klassisen musiikin välissä on vaikea saada äänensä kantamaan, mutta yrittää pitää. Annikin Runofestivaaleille en ehtinyt, mutta Vanhan kirjallisuuden päiviä (1.–2.7.) Sastamalassa en jätä väliin.

Nimestään huolimatta tapahtumassa voi tehdä myös uutuuslöytöjä sekä istua kuuntelemassa kirjailijoiden mielipiteitä äänestä. Kyllä. Äänestä. Uumoilen, että moni jo tykkääkin, toiset taas eivät. Nimittäin äänikirjoista. Ei muuta kuin mukaan debatoimaan.

Nähdään Sylvään koululla, Rautaveden äärellä!

5

postilaatikko

Postilaatikko (?) Pomarkun kirkonkylällä lähellä viehättävää kesäkahvilaa. Kuva: Kari Heino

Kesäkuppilat on parasta. Vuosikymmen sitten löysin Kokemäen Tulkkilasta Muuntamokahvilan.

Paikka on saneerattu ihan oikeaan, 1920-luvulla rakennettuun, mutta toki alkuperäisroolistaan luopuneeseen muuntajaan. Kahvila on vieläkin yksi suosikkejani kesäkuppiloiden premium-sarjassa. Paras kesäkahvila se ei silti ole, sillä se paras on aina yllätys, minulle uusi ja poikkeamaan pakottava. Tämänsuvista parasta en usko vielä löytäneeni. Ja vaikka olisinkin niin jatkan etsintää, jotta yllättyisin vielä monasti.

Vinkki: Sivutiet juhannuksen ja elokuun välissä. Siellä ne parhaat kesäkahvilat luuraa. Ja niillä teillä kokee muutkin parhaat yllätykset, kääk-elämykset.

Intiimi tunnustus: Jos vedän vesiperät, enkä löydä ajoissa seuraavaa kuppilaa, poljen ensimmäiseksi vastaan tulevan kirkonkylän Ärrälle ja istun sen pienelle kesäterassille juomaan kahvia ja ihailemaan suomalaisten kirkonkylien arkkitehtuurin ainutlaatuista brutalismia, estimoimaan vastapäisen rapistuvan pankkirakennuksen tyhjää katsetta, sen viereisen kebab-paikan alakuloa, etäämpänä kadunvarressa jököttävien, ihmisasunnoiksi tarkoitettujen betonilaatikoiden ainutlaatuista luotaantyöntävyyttä.

Ah, kesä ja kotimaa.

Kari Heino

Myös nämä saattavat kiinnostaa sinua