Ria Kataja Kansallisteatterin Dosenteissa. Kuva: Katri Naukkarinen

1

Kansallisteatterin Dosentit kuuluu syksyn teatteritarjonnan huippuihin Helsingissä. Juha Jokelan kirjoittama ja ohjaama näytelmä on terävä kuvaus yliopistomaailmasta, jossa autonomisuus on uhattuna ja liike-elämän lait tunkeutuvat tutkimukseen. Sosiaalinen mediakin hyökkää kimppuun ja tutkijat joutuvat alatyylisen nimittelyn kohteiksi.

Ria Kataja esittää loistavasti sosiaalipsykologian professoria, joka yrittää olla alistumatta ylhäältä tuleville vaatimuksella ja säilyttää oman ja tutkijoiden itsenäisyyden. Näytelmä kiitää nopeasti eteenpäin, kuvaa tutkimusprosessin byrokraattisia kiemuroita, viivähtää yliopiston henkilösuhteiden ristiriidoissa ja pysähtyy hetkeksi kohtuuttomaan maalittamiseen. Myötätuuli kannattelee tovin, kun sosiaalipsykologin kirjoittama kirja ilmestyy ja herättää keskustelua julkisuudessa. Sen jälkeen seuraa kuitenkin mielestäni koko näytelmän tärkein kohta eli romahdus.

Näytelmä kuvaa koskettavasti, miten huipputehokaskaan ihminen ei jaksa loputtomasti, vaan kamelinselkä katkeaa, kun stressi uuvuttaa. Silloin tavallisetkin sanat alkavat tipahdella mielestä.

Lue Valtteri Mörttisen arvio näytelmästä täältä.

2

Outi Heiskanen: G (1984). Kansallisgalleria / Ateneumin taidemuseo, kokoelma Skop. Kuva: Kansallisgalleria / Pirje Mykkänen

Ateneum tarjoaa jälleen hienon näyttelyn esitellessään Outi Heiskasen elämäntyötä laajassa näyttelyssä. Teosten ja ripustuksen kautta välittyy kuva laaja-alaisesta ja persoonallisesta taiteilijasta, joka on uskaltanut kulkea omaan suuntaansa, silloinkin kun on asettunut vastavirtaan vallitsevien arvojen kanssa.

Heiskanen on taidegraafikko, kokeilija, uudistaja, performanssitaiteilija, installaatioiden rakentaja ja taiteen monitoimiottelija. Hän innostuu yhtä lailla risuviivasta, majojen rakentamisesta, tiibetinbuddhalaisuudesta kuin rajoja rikkovasta taideperformanssista.

Läpi koko tuotantonsa hän on kuvannut eläimiä, ihmisiä ja eläinten ja ihmisten sekamuotoja. Päiväkirjassaan hän on kirjoittanut, että eläin on humanistisin asia mitä meillä on.

Lue Seppo Metson arvio näyttelystä täältä.

3

Osmo Rauhala: Muista unohtaa kaikki, 2012, öljy kankaalle, 170 x 435 cm (8 osaa). Kuva: Ville-Veikko Heinonen / Alasin Media Oy

Osmo Rauhalan hienolla näyttelyllä Aboa Vetuksessa Turussa on hauska nimi: Muista unohtaa kaikki. Neurotutkimuksen ja psykologian näkökulmasta sekä muistaminen että unohtaminen ovat aktiivista toimintaa. Ihmismieli rakentelee kertomuksia, niin myös Rauhala, jonka kuvakieltä, merkkejä ja symboliikkaa katsoja voi mielessään jatkaa.

Teosten aiheina on metsän eläimiä, lintuja, vedenalaisen maailman asukkaita ja symboliikkaa sisältäviä merkkejä. Taiteilija tutkii evoluutiota ja ihmismielen kykyä tietoisuuteen. Tarkka piirtäminen ja geometriset abstraktiot luovat omanlaisen kuvakielen, joka tarjoaa katsojalle sekä estetiikkaa että ajatuksia.

4

Susanna Majurin (1978–2020) hieno ura valokuvaajana katkesi äkillisesti vuonna 2020. Hän ehti luoda oman kuvamaailmansa, jossa näkyvät rakkaus väreihin, luontoon, veteen ja musiikkiin. Hän piti Islannista, Björkistä ja Tove Janssonista. Hän kuvasi virtaavaa ja uhkaavaa vettä, kirpputorilta löytämäänsä mekkoa tai matkustajaa bussissa. Kuvista syntyi tarinoita, joissa hallitseva väri on sininen ja hallitseva elementti vesi. Kuvien sadunomainen tunnelma ja tarinallisuus nappaa helposti mukaansa vaihtoehtoiseen todellisuuteen.

Valokuvataiteen museon Kämpin galleriaan rakentama näyttely Rakkaus kerää yhteen Majurin valokuvia hänen uransa eri vaiheilta.

Lue Katri Kovasiiven laatima Susanna Majurin muistokirjoitus täältä.

5

Television jännityssarjoista mielestäni paras on tällä hetkellä sunnuntai-iltaisin ykkösellä esitettävä Vigil – kuolema syvyyksissä, jossa selvitetään ydinaseella varustetussa sukellusveneessä tapahtuvia rikoksia. Karismaattinen Suranne Jones esittää rikosetsivä Amy Silvaa, joka lähetetään selvittämään sukellusveneen outoja tapahtumia. Lisämaustetta tarinaan tuo ahtaanpaikan kammo ja menneisyyden traumaattiset kokemukset, joista Silva kärsii. Rikoksia selvitetään myös maan pinnalla, josta Silvan naiskollegan viestit saapuvat koodikielellä.

Sarja on älykkäästi kirjoitettu ja ohjattu. Intensiteetti ja jännitys säilyvät, eikä katsojaa päästetä liian helpolla. Laivalla on niin paljon henkilökuntaa, että välillä joutuu miettimään, kuka onkaan kuka.

Vigil – kuolema syvyyksissä Yle Areenassa.

Sirpa Pääkkönen

Myös nämä saattavat kiinnostaa sinua