Parasta juuri nyt (23.9.2021): Rosa Liksom, Jouni Tossavainen, Pertti Lassila, Alfred Hitchcock, Jyrki Vainonen

23.09.2021

Yli sadan leikkauksen suihkukohtaus Psykosta. Kuva: Yle Areena

Tällä palstalla Kulttuuritoimituksen väki kirjoittaa ajattomista ja ajankohtaisista asioista, jotka heitä juuri nyt kiehtovat. Erkki Kiviniemi on kahlannut kotimaisia uutuuskirjoja ja katsonut jännityselokuvien klassikoita.

1

Rosa Liksom on kirjoittanut suomalaisista pakolaisten kohtaloista vuodelta 1944. Väylä (Like, 2021) on meänkielinen monologi, jonka kertoo 14-vuotias tyttö.

Teos havahduttaa lukijan tajuamaan, millaista on vaeltaa kodittomien joukoissa vailla tietoa tulevaisuudesta sekä varmuutta ravinnosta ja lämmöstä.

Liksomin tarttuva tyyli ottaa valtaansa. Harvinaisella tavalla hän pystyy olemaan yhtä aikaa lähes naturalistinen ja runollinen. Hyvä, jos lukija eläytyy tähän epävarmuuden ja puutteen täyttämään kuvaukseen, joka vertautuu kansainväliseen pakolaisuuteen.

Ekstrana todennäköisesti oppii meänkielen ja oppii myös viehättymään siitä.

2

Jouni Tossavaisen Pojan usko (Aviador, 2021) on kieleltään moniulotteinen. Romaani kertoo Savon Kangasniemellä, Tahkomäen kylässä 1830 tapahtuneen murhan ympärillä elävistä ihmisistä. Tuloksena on moniääninen savolainen elämäntapakuvaus, joka käyttää kansatieteellistä aineistoa. Kirjakielisistä selostuksista siirrytään yli kymmenen henkilön näkökulmiin, joissa kolmas persoona usein vääntyy minämuotoiseksi tajunnanvirraksi. Savonkielisimmät jaksot on kirjoitettu dialogeiksi tai edustuvat värssyinä.

Juonen hukuttaminen elinolosuhteiden kuvauksiin on kunnianhimoinen ratkaisu, koska se ryöstää lukijan päähuomion, eikä saarnaaja Paavo Ruotsalaisen pojan murhan selvitys etene lainkaan dekkarimaisesti. Kyseessä on rohkea pyrkimys tavoittaa ja kuvata historiaan hautautuneen elämänmenon luonnetta.

3

Pertti Lassilan Venetsia (Teos, 2021) on hyvin koossa pysyvä, tyyliltään lähes klassinen romaani. Sen realistinen kuvaus ihmiselon keskeisistä toiveista ja vääjäämättömistä menetyksistä etenee surumieliseksi nöyryydeksi ja kaiken tapahtuneen hyväksymiseksi.

Venetsia on haaveiden ja odotusten symboli. Niiden hitaasti rapistuessa ja vajotessa elämä näyttää tylsät kasvonsa, joiden näkeminen saa päähenkilön oivaltamaan tottumusten ja elämän keskeisten lakien tärkeyden ja merkityksen. Henkilöiden samaäänisyys ja tosikkomaisuudeksi kapeutuva maailmankuva ovat tyylillisiä tehokeinoja.

4

Yle Teema on näyttänyt syyskuussa vanhan jännityksen mestarin Alfred Hitchcockin parhaina pidettyjä elokuvia. Takaikkuna, Vertigo ja Psyko on jo esitetty.

Miksi nämä jännityselokuvat olisivat taidetta? Tähän vastaa muun muassa ranskalaisen uuden aallon ohjaaja Francois Truffaut, jonka kirja Hitchcockista on käännetty suomeksi ja jonka tekemä Hitchcock-haastattelu löytyy Yle Areenasta.

Jo yksistään elokuvanteon hallinta on ”Hitchillä” jotain aivan poikkeavaa. Tämä tarkoittaa erityisesti filmien katsomista montaasitaiteena. Kuten vanha mestari on itserakkaasti väittänyt, hänen elokuvansa ovat olleet valmiita jo ennen niiden tekemistä. Hitchcockilla eideettinen kyky ei ulotu vain muistiin, vaan hän ilmeisesti kykeni kuvittelemaan filminsä etukäteen kuva kuvalta. Siten hänen elokuvissaan on maagista vääjäämättömyyttä.

Jännitys näissä filmeissä on joko ajan venyttämistä äärimmäisen kihelmöiviksi ”pitkiksi sekunneiksi” tai pienten mikroilmeiden lukemista näyttelijöiden kasvoilta. Silti shokeeraavat yllätykset tupsahtelevat silmille yhtenään.

Elokuvan katsojahan on kuin unitilassa. Hän seuraa turvasta käsin pelottaviakin tapahtumia. Hitchcockin tyylissä on aina jotain unimaista, vahvasti alitajuisesta kumpuavaa pakonomaisuutta. Useissa hänen filmeissään on suora tai epäsuora freudilainen syvärakenne.

Parhaimmillaan Hitchcockin elokuvia katsoo myös huumorin kautta. Itse asiassa jopa Psykon kuulu suihkukohtaus on nähtävissä huumorina, jossa katsoja pakotetaan yli sadan peräkkäisen leikatun kuvan virrassa kuvittelemaan sellaista, mitä ei näytetä.

Kuvan ulkopuolelle levittyvän mielikuvituksen kiihottajana vanha mestari on loistava huijari.

Hitchcock teki monista kevyistä kertomuksista ahdistavia ja syvällisiä, tragikoomisiksi kääntyviä kokonaisuuksia.

Psyko, Takaikkuna ja Vertigo katsottavissa Yle Areenassa vielä lokakuuhun 2021 asti.

5

Kannoin aamulla kirjelaatikosta kasan postia. Joukossa oli Kirjailija-lehden numero 3/2021. Sen sivulla 29 alkoi Jyrki Vainosen essee ”Vain yksi kirjain”. Hän oli kirjoittanut tekstin runokäännöstä valmistellessaan.

Teksti sai minut ensimmäisiltä riveiltä lähtien kiihtyneeseen tilaan. Tajusin olevani tekemisissä ongelman, tai oikeastaan vastakohta-asettelun, kanssa, jota olin päivästä toiseen, viikkoja ja kuukausia miettinyt.

Olin pohtinut yksioikoisesti määritellyn todellisuuden ja määrittelemättömän, kielen ulottumattomissa olevan maailman suhdetta ja erilaisuutta. Kun jotain lausutaan julki, sen ajatellaan helposti olevan ”totta”. Mutta onko mikään lause totta? Onko kieli koskaan totta? Suuri ero on toki esineellistä maailmaa koskevien ja psykologisten eli sielullisten lauseiden välillä.

Vainosen teksti avasi uutta näkökulmaa ongelmiini lanseeraamalla sanaparin ”kielen alitajunta”. Hänen esseensä tunkeutuu syvälle kielen olemukseen, esikielelliseen prosessiin, jossa merkitykset hahmottuvat.

”Valitsemalla yhden sanan ja merkityksen hylkään muut”, kirjoittaa Vainonen.

Harrastaessani valokuvaamista luonnossa mielipuuhaani on ollut kuvan rajaaminen. Katselen otoksiani usein ajatellen: ”Ähäkutti, tälle ette helposti löydä sanoja.”

Nyt samaistun väittelyyn, jota Jyrki Vainosen järkisielu käy tunnesielun kanssa.

Tämä dikotomia on levinnyt mielessäni kaikkeen inhimilliseen toimintaan sulovalkean tavoin (vaihdoin tahallani tuon yhden kirjaimen, päästäkseni seikkailuun, kuten Vainonen esseessään haastaa). Piilossa olleet merkitykset alkavat vyöryä lävitseni.

Ja niin – kuullessani korvissani Arvo Pärtin rauhallisen sävelkulun – yhdistän luonnonmukaisuuden runouteen, kaikkiin taiteisiin, salaperäiseen tavoittamattomaan kollektiiviseen piilotajuntaan, johon palautuvat kaikki mielenliikkeemme, jotka vielä ovat osa luontoa.

Jyrki Vainosen essee liikutti (!) minua taas hieman lisää kohti olemista, jossa ei tarvitse pakottautua valitsemaan, koska luonto valitsee meissä sen, mitä voimme noudattaa.

Jyrki Vainosen essee osoittaa tietä piilon ovelle, jota kukaan ei pysty vahtimaan ja joka aukaisee monimerkityksisyyden kiehtovan vyyhdin.

Kirjailija-lehden numeron 3/2021 teemana on ”Unet ja piilotajunta” ja siinä on paljon erittäin kiinnostavia artikkeleita ja haastatteluja.

Erkki Kiviniemi

Myös nämä saattavat kiinnostaa sinua