Isoviha. Kuva: Jussi Niukkala

1

Ilmajoen musiikkijuhlat valitsi 50-vuotisjuhlaesitykseksi historiaan perustuvan Isoviha-oopperan, jossa Pohjanmaa poltetaan mustalle mullalle tsaari Pietari Suuren käskystä 1700-luvun alussa. Silloin oli meneillään suuri Pohjan sota. Historian kauheus koettiin Pohjanmaalla ja Kyrönjoen rannoilla erityisen julmana. Kasakat surmasivat ihmisiä, polttivat taloja, ryöstivät asukkaiden omaisuutta ja kaappasivat lapsia lähetettäväksi Venäjälle.

Tähän historialliseen kehykseen Anneli Kanto on kirjoittanut erittäin taitavan libreton. Sota hirveyksineen on läsnä, mutta sodan keskellä elää myös inhimillisiä ihmisiä, kuten Katariinan ja Pirkitan äiti Sofia, jonka roolin Erica Back esittää komeasti. Kaikki suomalaiset eivät saa oopperassa puhtaita papereita. Kanto kirjoittaa osuvasti, miten rahan himo sokaisee petollisen kirkkoherran puolison.

Uljas Pulkkisin musiikki rytmittää hyvin tapahtumia ja antaa väriä pääosien esittäjien tunteille. Tuomas Parkkisen ohjaus on sujuva ja nautittava. Laulajat ovat taitavia ja erityisesti kasakkakuoro soi komeasti.

Tapahtumien taustalla virtaa Kyrönjoki. Kun kuoro laulaa lopussa Kyrönjoen mutkasta, pohjalaistaustaisena katsojana on vaikea estellä tunneryöppyä. Seuraavan kerran tämän hienon oopperan näkee ensi kesänä.

2

Oodi Karjalalle -tapahtumassa Helsingissä (7.6.2025) oli mahdollisuus nähdä Jyrki Haapalan ohjaama elokuvatrilogia DOROGU – Karjalan mystisillä poluilla. Kolmen elokuvan kokonaisuus on tehty karjalankielellä ja kuvaa elämän eri vaiheisiin liittyviä tärkeitä siirtymäriittejä. Elokuvat kertovat häistä, kuolemasta ja lapsen syntymästä karjalaisessa perinteessä. Runot, itkut ja loitsut säestävät siirtymiin liittyviä rituaaleja.

Ensimmäinen osa, Veneh, kuvaa morsiamen viimeistä päivää kotona ennen muuttoa sulhasen kotiin. Lindu kuvaa kuolemaan liittyvää mytologiaa ja ritualismia. Elokuvassa seurataan kuolleen miehen sielun matkaa kotiseudulle, jossa hän saa oppaakseen sielulinnun. Ilmu kertoo syntymästä ja siihen liittyvästä karjalaisesta ja kalevalaisesta mytologiasta ja ritualismista.

Elokuva on kuvattu erittäin kauniisti Karjalan laulumailla Suomen puolella. Luonto ja tarinat sulautuvat toisiinsa. Karjalainen perinne on täynnä symboliikka ja rituaaleja elämän siirtymävaiheista ja ihmisen kuulumisesta yhteisöön. Näitä elokuva avaa herkällä tavalla vanhoja perinteitä kunnioittaen.

Elokuvassa Veneh morsianta esittää Heidi Miikki (edessä). Takana vasemmalla on Lilian Norberg, oikealla Niina Rajaniemi ja hänen takanaan oikealla Maiju Kaila. Kuva: Tero Puha

3

Savusauna on hämärä, lähestulkoon pimeä. Istun kolmen ystävättären kanssa haapapuisilla lauteilla Mooskan tilan savusaunassa, joka sijaitsee Haanjan luonnonsuojelualueella Etelä-Virossa.

Koen Eda Veerojan saunarituaalin jo kolmannen kerran. Joka kerta se on hieman erilainen, mutta aina siihen sisältyy sekä kehon että mielen puhdistautuminen. Rituaali alkaa saunan tervehdyksellä. Pam, pam, Eda rummuttaa rumpua ja kiittää 1700-luvun lopulta peräisin olevaa hirsisaunaa.

Sen jälkeen seuraa puhdistautuminen vanhoilla menetelmillä. Emme käytä pesuaineita, vaan tuhkaa, yrttejä, vihtoja ja hunajaa. Löylyjen välissä pulahdetaan uimaan pieneen lampeen.

Loitsut ja laulut säestävät puhdistautumista. Menneet huolet jätetään taakse, uusi päivä on aina paras päivä.

Eda kertoo lapsuudestaan. Hän kysyi vanhemmiltaan, miten ihmisiä parannettiin silloin, kun lääkkeitä ei ollut. Ajatuksilla, äiti oli vastannut. Ajatukset vaikuttavat fyysiseen ja psyykkiseen terveyteen.

Löyly sihahtaa kiukaalle. Aloitamme kuoroystävien kanssa laulun. Etsimättä nousee mieleen kehtolaulu: Joka ilta, kun lamppu sammuu.

Keho puhdistautuu saunassa. Mieli rauhoittuu. Saunassa on helppo kokea olevansa läsnä juuri meneillään olevassa hetkessä.

Mooskan saunassa vierailee vuosittain noin tuhat saunojaa. Eda Veeroja saunoo aina vieraidensa kanssa. Kuva: Sirpa Pääkkönen

4

Uutiskuvat Israelin pommittamasta Gazasta ovat sydäntäsärkeviä. Irene Zidanin Isäni appelsiinikukkien maasta (WSOY, 2024) alkaa tilanteesta, jossa äärijärjestö on ottanut panttivankeja ja ”leimahdus” on vasta alussa, mutta Gazaa revitään jo kappaleiksi. Kirjan kertojana toimiva toimittaja on vihainen Gazan pommittajille mutta myös terroristijärjestölle. Vääryyttä ei korjata vääryydellä.

Romaanissa lomittuvat uutistapahtumat ja henkilökohtaisuus, päähenkilön tarina ja hänen palestiinalaisen isänsä tarina. Kirjailijalla on paljon omakohtaisia kokemuksia Lähi-idästä ja sukulaisista, joista hän on voinut saada inspiraatiota kirjoittamiselleen.

Zidanin kirjoitustyyli on tiivistä, mutta aihepiiri on lavea takaumineen, muistoineen ja uutiskuvineen. Romaani on tärkeä nostaessaan esiin yhden maailman vakavimmista kriisipesäkkeistä. Sodan keskelläkin ihmiset haluavat elää tavallista elämää ja arkea. Zidanin aloittaessa romaaninsa kirjoittamista Gazan tuho ei ollut niin totaalinen kuin se on nyt.

Lue Leena Reikon Kulttuuritoimitukseen kirjoittama arvio romaanista täältä.

5

Petri Tammisen pienoisromaanin Sinua, sinua (Otava 2025) tarina on yksinkertainen. Nuori opiskelijamies rakastuu palavasti. Rakkauden kohde on monen etäisyyden päässä, toisessa maassa ja toisenlaisessa, rajoitusten täyttämässä yhteiskunnassa. Tarinan näyttämö on Praha vuonna 1988 hieman ennen kuin Tšekkoslovakian sosialismi murtuu.

Suhteen lähtökohdat ovat kestämättömät. Suhde ei voi jatkua, mutta opiskelija ei voi myöskään päästää siitä irti. Ydintarinan lisäksi romaani sivuaa myös muutamaa muuta tärkeää ihmissuhdetta. Yksi niistä on opiskelijan äiti.

Romaanin hienous on Tammisen tapa kirjoittaa ja ilmaista asiat. Jokainen yksityiskohta on hiottu. Lyhyen tarinan kirjoittaminen on vienyt vuosia.

Lukija voi vain nauttia runollisesta minimalismista, virkistävistä kielellisistä paradokseista ja aforismeiksi kasvavista oivalluksista.

”Juuri aamuisin muistin tulevaisuuden ja ajattelin sitä hetken. Kovin paljon sitä ei tarvinnut ajatella, niin kaukana se oli.”

”Turun satamassa näin taivaan, niin syvänsinisen että sinisen kerroksia täytyi olla siinä lapsuudestani saakka.”

Tamminen ei selitä mitään puhki. Hän tekee havaintoja ja antaa vihjeitä. Lopputuloksena on ilmava rakkauskertomus, jossa on iloa, kauneutta, haikeutta ja luopumista. Hieno lisä tarinaan on Tammisen mustavalkoiset valokuvat kirjailijan omista matkoista ja muistoista.

Sirpa Pääkkönen

Myös nämä saattavat kiinnostaa sinua