Parasta juuri nyt (18.4.2023): György Ligeti, 400 kepposta & KAVI, Hiljainen tyttö, Sisilisko, Heinari

18.04.2023
Les 400 coups Copyright AndrC Dino MK2 SA DR 2 scaled 1

Jean-Pierre Leaud elokuvassa 400 kepposta (ohj. Francois Truffaut, 1959).

Tällä palstalla Kulttuuritoimituksen väki kirjoittaa ajattomista ja ajankohtaisista asioista, jotka heitä juuri nyt kiehtovat. Erkki Kiviniemen listalla on sadan vuoden takaista musiikkia, uuden aallon elokuvaa ja Ilari Rannan romanttista realismia.

1

Transilvaniassa sata vuotta sitten (1923) syntynyt unkarinjuutalainen György Ligeti oli viime vuosisadan radikaaleimpia soitinmusiikin kehittäjiä. Luomassaan kenttätekniikassa hän hylkäsi perinteiset työkalut melodian, harmonian ja rytmin, ja keskittyi musiikin väriin.

Varhaisessa teoksessaan Atmospheres hän kasvattaa musiikin tekstuuria niin, että yhtäaikaisesti alkaneet kromaattiset sävelet soivat päällekkäin, mutta muuntuvat hitaasti murtuvana sävelvirtana ja sulautuvat lopulta toisiinsa. Tuloksena on kokonaisuus, jossa tempo, äänivärit ja tiheys liukuvat yhteen.

RSO tuotti helmikuussa Helsingin musiikkitalossa Ligetin viulukonserton, jonka esitti moldovalaissyntyinen viulisti Patricia Kopatchinskaja. Eläinten ääntelyn mieleen tuova, viidakkomainen viserrys- ja kihinäkenttä sai lopussa ihmislajia edustavan solistinkin ääntelemään villisti. Näin maaginen sävellys kiihtyi loppua kohti, kun eläimellistymistä tulkinnut viulisti hoilasi soittaessaan ja sitten karjahteli yleisölle. Ligeti oli kirjoittanut viimeisen kadenssin täysin vapaaksi solistille ja paljain jaloin esiintynyt Kopatchinskaja käytti tilaisuutta jatkamalla teoksen kokonaishenkeä hurjasti.

Esitys sai jopa tavallisesti jäykähkön suomalaisyleisön lähes riehaantumaan.

Yleisesti Ligetin musiikki tunnetaan parhaiten Stanley Kubrickin elokuvista, päällimmäisenä 2001: Avaruusseikkailun teemat.

2

Ranskan elokuvan uuden aallon keskeisimpiä ohjaajanimiä olivat Jean-Luc Godard ja Francois Truffaut. Molemmat säväyttivät esikoiselokuvallaan vuonna 1959. Godard teki älyllisen rikoselokuvaparodian Viimeiseen hengenvetoon ja Truffaut tunteikkaan, omaan lapsuuteensa perustuvan 400 kepposta.

Missä Godard kehitti tyyliään kollektiiviseen ja keinorajoja tutkivaan poliittisen elokuvan suuntaan, siinä Truffaut jatkoi tunne-elämän keskeisyyttä korostavin filmein.

400 kepposesta Truffaut jatkoi saman näyttelijän, esikoisessa 8-vuotiaan Jean-Pierre Leaudin kanssa elämäkertansa kuvittamista. Rakkaus karkuteillä on nuoren miehen vaihtelevia naissuhteita kuvaava draamakomedia. Sen kompleksisessa kerronnassa näkyy ohjaajan tapa kuvata valtavasti materiaalia ja työstää lopputulos leikkauspöydällä. Eri aikatasoja lomittaen on syntynyt assosiatiivinen kuvavirta, jossa joskus liiankin nopeat montaasit kiinnostusta virittävien kohtausten kesken saavat katsojan hämmentymään ja miettimään yhteyksiä. Se kai on tarkoituskin, sillä rikkomalla kohtaukset mosaiikkisiksi paloiksi Truffaut luo uudenlaista kerrontaa, joka on vaikuttanut paljon seuraavien vuosikymmenten filmityyleihin.

* *

Kansallisen audiovisuaalisen instituutin KAVIn kevät oli muutenkin tasokas. Edellä käsitellyn Truffaut’n lisäksi nähtiin muun muassa Ingmar Bergmanin Kuiskauksia ja huutoja, Ang Leen Jäämyrsky ja Wayne Wangin Smoke.

Bergmanin kuvaama, naisen kuolinvuoteen ympärille piinallisen hitaasti hahmottuva Kuiskauksia ja huutoja on sisäisten maailmojen julma näyttöyritys ja samalla 100 vuotta sitten vallinneen maskuliinisen välinpitämättömyyden armoton tallennus.

Jäämyrsky on samansisältöinen pinnallisuutta ja valheellisia ihmissuhteita puhkova tragikomedia. Elokuvan henkilöiden naurettava turvahakuisuus tulee kuvattua, ja samalla voimattomuus irrota totutuista olosuhteista.

Wangin Smoke on elokuvakerronnan juhlaa. Se oli vuonna 1994 ohjaajan ensimmäinen todella huomiota herättänyt taidonnäyte. Paul Austerin kirjasta laadittu episodeista koostuva käsikirjoitus, jossa kirjailija oli vahvasti mukana, on toteutunut herkullisesti. Henkilöt kasvavat eri kertomuksissa, mutta löytävät lopulta toisensa vaikuttavissa huipentumissa.

3

Colm Bairéadin Hiljainen tyttö on tuore tapaus, irlantilainen ja yli puoliksi iirinkielinen herkkä elokuva. Se kuvaa arkisten toimeentulovaikeuksien keskellä elävien aikuisten sivuuttamaa puhumatonta tyttöä, hänen kokemusmaailmaansa.

Parhaimmillaan elokuva tavoittaa dreyermäisiä tunnelmia talouskeskeisten puheiden vertautuessa hiljaisena sivullisena aikuisia havainnoivaan tyttöön.

On syytä viitata Carl Theodor Dreyerin hienoon teokseen Kaj Munkin romaanista Sana (Ordet, 1954), jossa itsekunnioituksessa elävät kirkonmiehet tuomitsevat mystisiä näkyjä kokevan Johanneksen mielisaraalaan.

Samankaltaista tunnelmaa saa Bairéad aikaan irlantilaisesta maasedusta, vaikka pienviljelijöitä onkin helpompi ymmärtää kuin piispoja.

Kulttuuritoimituksen Antti Selkokarin arvion elokuvasta voit lukea täältä.

4

”Yksin ollessani/ mietin ihmisiä toisaalla.”

Näin yleisinhimillisesti Ilari Ranta kiteyttää aloitussivulla valittujen runojen teoksessaan Sisilisko (Mediapinta, 2020).

Runot kertovat tiiviin proosallisesti monista ihmisistä, toisaalla Helsingissä, enimmäkseen Pirkanmaalla.

Ranta kirjoittaa naisista ujonrohkeasti, kuvitellen enemmän kuin kertoen. Hän on pakoonlivahtaja, sisilisko, joka pakenee pudottaen häntänsä. Aina hänellä on uusi ruusu kiikarissa. Silti hän uskaltaa kirjoittaa: ”Olen onnellinen, että/ päivät seuraavat toisiaan/ toistensa kaltaisina.”

Pelkistetty romanttinen realismi on Ilari Rannan tyylilaji, vähän samaan tapaan kuin viime vuonna poistuneen, legendaarisen Kai Kyösti Kaukovallan, jota henkilönä kollegat kuvasivat: ”Hämeenlinnan köyhin ja viisain mies”.

Rannankin teokset kasvavat paikallisuuden runoelmaksi ja arjen profetiaksi. Niin hyvin valitut on valikoitu. Kokoamisen on tehnyt hyvällä maulla Jenni Hurmerinta ja Rannan uraan liittyvän selkeän esipuheen kirjoittanut Eeva Kiviniemi.

5

Heikki-Pekka Miettinen käytti piirtäjänä nimikkeitä Heinari ja Tilt. Pispalan boheemi filosofi oli myös ristikoiden ratkaisemisen Suomen mestari. Muistan, miten hän pummasi Tillikassa junalippurahaa päästäkseen mestaruuskisoihin Torniossa. En heltynyt, mutta kun kysyin myöhemmin ”Pääsitkö Tornioon”, hän vastasi: ”Pääsin ja voitin”.

Heinarin sarjakuvakirjoja kustansi Zum Teufel eli Banana Press.

Pahkeinen on arjen filosofi ja Miihkali lapsi, eräänlainen tabula rasa, joka ottaa vastaan yhteiskunnan säännöstöjä, ohjeita ja ennakkoluuloja, kasperhausermaisia uteluja tehden.

Jäljittelemättömän viivan lisäksi Heinarin sarjakuvissa terävä montaasi eli leikkaus jättää kuvien väliin mietittävää, kuten joillain kirjailijoilla tärkein sanotaan piilossa, riviväleissä.

Ujo taiteilija luotti lukijaan, tai/ja karsi seraajistaan pois ne, jotka eivät käsittäneet, että ”rajoituksesta mestari tutaan”.

Heinarin muistonäyttely Pispalan kirjastossa on ohi, mutta siellä on edelleen lainattavissa taiteilijan joitain teoksia. Niitä saa myös verkosta, ainakin Turun Sarjakuvakauppa Oy:n kautta. 

Erkki Kiviniemi

Myös nämä saattavat kiinnostaa sinua