Johannes Vermeerin maalauksia Rijksmuseumissa. Kuva: Katri Kovasiipi

1

Valon maalari Johannes Vermeer (1632–1675) on saanut taiteen ystävät lähes sekoamaan. Amsterdamin Rijksmuseumin Vermeer-näyttelyt liput oli myyty loppuun ennen kuin edes tajusin niiden olevan tarjolla. Rijksmuseum teki kuitenkin saman hyvän työn kuin Ateneum aikanaan Repin-näyttelynsä kohdalla: näyttelyn ilta-aukioloaikoja lisättiin reilusti, ja uusia näyttelylippuja tuli myyntiin maaliskuun alkupuolella.

Olimme puolisoni kanssa sattumalta muutenkin menossa Amsterdamiin pienelle kevätlomalle, ja Vermeer-näyttelyn ovet raottuivat onnekkaasti lisälippujen ansiosta. Kovan kuormituksen vuoksi alati jumissa ollutta verkkokauppaa piti tosin vahdata pari päivää, ennen kuin lippuostos lopulta saatiin läpi.

Vermeerin näyttely Amsterdamissa on keskittynyt kokemus. Seinillä on suhteellisen paljon tekstiä, johon paneutuminen tuntuu vähän pakolliseltakin tehtävältä, jotta harvinaisesta näyttelystä saisi kaiken mahdollisen irti.

Suhteellisen pienissä mutta hyvin intensiivisissä maalauksissa häikäisee valo. Sen hehku on erityinen, poikkeuksellinen, ja se lankeaa melkein poikkeuksetta hiljaisiin huoneisiin, yksinäisten naisten tai pienten seurueiden ylle katsojasta nähden vasemmalla sijaitsevasta pieniruutuisesta ikkunasta.

Vermeerin maalauksissa esiintyy usein salaperäisten kirjeiden, soitinten tai käsityön ääreen kumartuneita hahmoja, nuoria naisia. Katseeni uppoaa taitavasti maalattujen kankaiden eriluonteisiin kuoseihin, helmikorujen hohteeseen, Maitotytön huoneen läsnäoloon ja kannusta lorisevaan maitovanaan, jonka voi melkein kuulla.

Myös maalaus maalauksessa on tyypillinen ilmiö Vermeerin maalauksissa, sisäkuviin mukaan päässeet esineet luovat kertomusta ja ajatuksellisia reittejä ulkomaailmaan. Toisinaan maalauksen henkilön katse kääntyy suoraan katsojaan, minuun tai sinuun.

Rijksmuseumin näyttelyyn saadut 28 Johannes Vermeerin maalausta noin 300 vuoden takaa ovat yksi merkittävä osoitus siitä, millaiset asiat kestävät aikaa ja ovat ihmisille merkityksellisiä. Kuten Kaari Utrio kirjoituskokoelmassa Kiilusilmä feministi – eli miksi en enää matkusta junassa (Tammi, 2008) väkevästi kirjoittaa:

”Elämä on lyhyt ja hauras, mutta luova ihminen ei kuole koskaan. Taide kestää sukupolvet, sodat ja nälänhädät, kulkutaudit ja aikakausien vaihtelut. Taide on ihmiskunnan suurin saavutus ja olemassaolon oikeutus kaiken tuhon ja tuhlauksen keskellä. Vuosituhat tai kaksi tai kymmenen ei laimenna suurta taidetta. Taide pysyy, ihmiskunta vaihtuu.

Paras tapa saavuttaa kuolemattomuus on luoda taideteos – ja toiseksi paras tapa on tukea sen luomista.”

Vermeer-näyttelyn teoksiin voi syventyä myös kotona Stephen Fryn asiantuntevasti ja viihdyttävästi saattelemana.

Nyt lopullisesti loppuunmyytyyn Vermeer-näyttelyyn myydään verkossa roimasti ylihintaisia ja mahdollisesti väärennettyjä lippuja, joten Stephen Fryn johdolla ei ole luvassa ainakaan karvaita pettymyksiä ja kitkeriä yllätyksiä.

2

Dziga VertovinMan With a Movie Camera on nimetty maailman parhaaksi dokumenttielokuvaksi. Kuva: Katri Kovasiipi

Dziga Vertovin (1896–1954) avantgardistinen dokumenttielokuva Man With a Movie Camera (1929) venyttelee oman aikansa filmikameran mahdollisuuksia. Vertov liikkui veljensä Mihail Kaufmanin ja kameran kanssa kaikkialla siellä missä ihmisetkin, haki jännittäviä kuvakulmia vaarojakin uhmaten ja käytti erilaisia trikkimenetelmiä kuvamateriaaliensa manipuloimiseen. Vertov ohjasi, veli Kaufman kuvasi ja Vertovin vaimo Jelizaveta Svilova editoi ja leikkasi.

Vuonna 1931 Vertov matkusti Länsi-Euroopan eri kaupungeissa. Elokuvasta Man With a Movie Camera hänellä oli mukanaan kopio, jonka hän jätti matkansa viimeiseen etappiin, Amsterdamiin. Nyt tuohon kopioon perustuvan elokuvan voi katsoa kokonaisuudessaan Amsterdamin modernin taiteen Stedelijk-museossa. 

Vertovin dokumenttielokuvan meininki on valloittava ja vauhdikas. Se vie matkalle mitä moninaisimpiin miljöihin, ja samalla lähes sata vuotta sitten vallinneeseen aikakauteen. Kuvien rytmi, läpikuultavien päällekkäisten kuvien käyttö, hidastukset ja nopeutukset sekä kuvatilan pilkkominen useisiin yhtäaikaisiin tapahtuma-avaruuksiin luovat vanhaan mustavalkoiseen mykkäfilmiin taianomaista sykettä. Katsojana on vääjäämättömän tietoinen siitä, miten eri tavalla vaativaa elokuvan tekeminen on ollut mykkäelokuvan aikana, kauan ennen digitalisaatiota, ja kuinka tuo kaikki on yllättänyt ja lumonnut aikalaiskatsojat – ja tuo tietoisuus luo katselukokemukseen erityistä jännitettä.

Taikaa tuottaa myös mahdollisuus katsoa tuolloin eläneitä ihmisiä vauhdikkaissa arkipäivän tilanteissa. Vanha dokumentti antaa tilaisuuden kurkistaa meiltä tavoittamattomissa olevaan maailmaan, jossa he, nuo todelliset ihmiset, elivät ennen meitä.

Vertov oli syntyperältään puolanjuutalaista sukua. Hänen alkuperäinen nimensä oli David Abelevitš Kaufman, mutta hän venäläisti nimensä myöhemmin. Puolasta perhe oli paennut saksalaisten hyökkäyksen alta Venäjälle vuonna 1915. Siellä Vertovista sukeutui neuvostoliittolainen elokuva- ja uutiskatsausohjaaja. Stalinin aika löi leimansa tuohon työhön.

Białystokissa Vertov oli ehtinyt opiskella musiikkia, mikä heijastuu myös Man With a Movie Camera -elokuvan maailmaan. Sen taustamusiikki on toteutettu Vertovin laatimien ohjeiden mukaan.

Vuonna 2014 British Film Instituten julkaisema Sight and Sound -elokuvalehti nimesi tämän Vertovin elokuvan kaikkien aikojen parhaaksi dokumenttielokuvaksi.

3

Helsingin Kalasatamassa sijaitsee taiteilijatalo Ars Longa, jonka rakennuttajan ja omistajan, Ars Longa Oy:n omistajia ovat Ornamon Senioritaloyhdistys, Suomen Kirjailijaliitto, Suomen Taiteilijaseuran Ateljeesäätiö sekä Visuaalisen alan taiteilijoiden tekijänoikeusyhdistys Kuvasto ry. Talo on uusi, se on rakennettu vuonna 2020, ja sen vuokra-asuntoja voivat hakea ainoastaan kirjailijat, kuvataiteilijat sekä muotoilijat ja taideteollisuusalan taiteilijat, jotka ovat täyttäneet 55 vuotta. ”Kerrankin on hyötyä siitä, että on vanha ja köyhä”, tokaisi eräs talosta vuokra-asuntoa hakenut ja hakemukseensa myönteisen päätöksen saanut.

Talossa on myös oma pieni galleria, osuvasti nimeltään Galleria Longa. Galleriaan ovat erittäin tervetulleita myös ohikulkijat ja kauempaakin tulevat, vaikka näyttelytilassa teoksiaan voivat esitellä pääasiassa vain talon asukkaat. Itse sain nauttia tammikuussa talon asukkaiden yhteisnäyttelyn avajaistunnelmista, joista jäivät mieleeni pieneen galleriaan yllättäen sopusointuisesti solahtaneet, eri tyylein ja välinein toteutetut veistokset ja mediateokset.

Tällä viikolla (19.4.–23.4.2023) Longassa voi puolestaan tutustua lastenkirjailijan työhön. Vuodesta 2006 lapsille ja nuorille toistakymmentä teosta kirjoittanut Mimmu Tihinen on tuolloin tavattavissa työnsä ääressä. Näyttelyssään Lastenkirjailijan työhuone Tihinen on valmistautunut kertomaan vierailijoille, mitä seitsemässätoista vuodessa on tapahtunut, miten lasten- ja nuortenkirjallisuuden maailma on muuttunut ja millaista lastenkirjailijan työ on.

Galleria Longa ja sen ikkunagalleria Fönari sijaitsevat osoitteessa Tukkutorinkuja 6, Helsinki. Kalasatamaan pääsee parhaiten metrolla. Näyttelytila on avoinna ke–pe klo 12–18 ja la–su klo 12–16.

4

Kirjailija Henna Raatikainen. Kuva: Susanna Kekkonen / Kustantamo S&S

Baletti ei ole merkinnyt minulle koskaan mitään. En tajua balettia, ja käsitykseni tanssin merkityksestä on kutakuinkin päinvastainen kuin baletin maailma. Silti yksi kiinnostavimpia viime aikoina kokemiani kirjoja on Henna Raatikaisen tuore teos Kuinka baletti nousi jaloista päähäni (Kustantamo S&S, 2023). Raatikainen on tanssinut balettia nelivuotiaasta alkaen koko lapsuutensa, kahdeksanvuotiaasta lähtien Suomen Kansallisoopperan balettioppilaitoksessa. Teini-iässä hän lopetti.

Raatikaisen esseeluontoinen teksti elää monella eri tasolla. Hän käsittelee balettiteemaa henkilökohtaisten kokemusten – sekä lapsena, nuorena että aikuisena koettujen havaintojen, toistoon perustuvan harjoittelun fyysisten ja psyykkisten vaikutusten (kurinalainen harjoittelu rikkoutuu herkästi ajattelusta, josta syttyy nauru), baletin historian, lajin kulttuurisen merkityksen ja katsomiskokemuksen tuottaman nautinnon kautta.

Jo kirjan lukujen nimistä voi päätellä, ettei aiheen käsittely ole yksiulotteista. Esimerkkeinä mainittakoon: Taistelu luontoa vastaan, Virhe, Tahtoisin syömishäiriön ja Haista Isadora paska.

Teos käsittelee myös baletista kirjoittamista, kirjoittamisen suhdetta ruumiillisuuteen sekä balettikritiikkien merkitystä. Kirjoittajan laaja balettiaihetta koskeva lukeneisuus välittyy tekstistä ja rikastaa kerrontaa.

Käsittelyyn tulee myös muiden taiteenlajien, esimerkiksi kuvataiteen suhde balettiin. 12-vuotiaan balettioppilaan ankara katse sivaltaa äidiltä julisteena saatua Edgar Degas’n maalausta Danseuse à la barre (1885):

”Julisteen tyttö on huonompi kuin minä. Hänestä ei tule mitään.

Tyttö seisoo tangon ääressä. Hän on painanut päänsä, katse on kohti lattiaa. Hänen nilkkansa ojentuu omituisen puolittaisesti, ja hänen niskassaan on kiehkura, hiukset eivät ole siistillä nutturalla, kuten meillä Oopperassa pitää olla. Pahinta on tytön tukijalka. Sen polvi ei linjaudu nilkan kanssa. Jalkapöydän sisäsyrjä valuu. Ja hän nojailee tankoon, todella nojailee.”

Raatikainen lopetti baletin yli 20 vuotta sitten. Baletti ei kuitenkaan ole lähtenyt hänestä, eikä hän ole lopettanut ajatteluakaan; se tihkuu vahvasti tekstin huokosista, ja monissa kohdin myötäelämisestä ja tekstin jännitteistä nauttimaan pääsevää lukijaa myös naurattaa.

5

Norjansaamelainen Torgeir Vassvik esiintyi 24.2.2023 Kuhmo-talossa, suomalais-ugrilaisen kulttuuripääkaupungin avajaisjuhlassa. Kuva: Katri Kovasiipi

Viime aikoina olen pohtinut suomalais-ugrilaisuutta ja etnofuturismin käsitettä. Helmikuussa olin näet työmatkalla Kuhmossa, vuoden 2023 suomalais-ugrilaisessa kulttuuripääkaupungissa, jollaisia on nimetty vuodesta 2013 alkaen.

Kulttuuripääkaupungin avajaisjuhlallisuudet olivat monipuoliset, laadukkaat ja mittavat; oli värikästä tandem- ja kansallispukuhiihtoa, peräti viisiminuuttiseksi kasvanut, kirkonkellojen säestämä hiljainen hetki Ukrainan sodan uhrien muistoksi (juhlat järjestettiin traagisena vuosipäivänä 24.2.2023), norjansaamelaisen etnofuturistisen muusikon Torgeir Vassvikin maagista joikua sekä tieteellinen konferenssi, jossa käsiteltiin suomalais-ugrilaisten kielten nykytilaa. (Ei sovi unohtaa, että me suomalaisetkin olemme suomalais-ugrilaisia.)

Kuhmo on hiukan hankalan matkan päässä täältä Tampereelta katsoen. Vaan onko pitkä matka sittenkään huono asia? Matkan taittuessa ehtii kerrankin kunnolla syventyä vaikkapa hyvään kirjallisuuteen – jos liikkuu autolla, voi kuunnella äänikirjaa, jos kulkee julkisilla, pystyy lukemaan myös paperikirjaa. Pitkät matkat ovat lopulta ihania juuri tästä syystä! Oma Kuhmon-matkani taittui Sally Salmisen (1906–1976) romaania Katriina (1936) kuunnellen.

Kuhmon suomalais-ugrilaisen kulttuuripääkaupungin tunnelmat tulevat kohta visiitille Tampereen työväentalolle, jossa järjestetään sunnuntaina 23.4.2023 kaikille avoin Sugrit lavalla -konsertti. Lavalle nousevat karjalankielistä, vetävän juurevaa folk-poppia soittava Loimolan Voima, Kaustisella Vuoden yhtyeeksi nimetty arkaaiseen runolauluun erikoistunut ääniteatteri Iki-Turso ja kolttasaamelaista perinnettä elvyttävä Suõmmkar.

Konsertti on maksuton, mutta oma paikka pitää varata Karjalan Sivistysseuran kautta.

Katri Kovasiipi

Myös nämä saattavat kiinnostaa sinua