Goncharovan omaperäisessä maalauksessa voi nähdä enteitä 1900-luvun neuvostoelokuvan avantgardistisimmista kuvista. Kuva: Natalia Goncharova: Pyöräilijä (1913). Venäläisen taiteen museo. © Venäläisen taiteen museo 2019.

Tällä palstalla Kulttuuritoimituksen väki kirjoittaa ajattomista ja ajankohtaisista asioista, jotka heitä juuri nyt kiehtovat. Antti Selkokari on penkonut esiin teoksia ja tekijöitä, joille sopii antaa aikaa.

1

Parasta terapiaa talvikuukausien yli jatkuneeseen harmaaseen synkeyteen on helmikuussa Ateneumissa avautunut venäläisen avantgarde-taiteilijan Natalia Goncharovan näyttely. Se tarjoaa todellisen valon ja värien hyökyaallon sekä aikamatkan 1910-luvun Moskovan avantgarde-taiteilijoiden ja Pariisin emigroituneiden venäläistaiteilijoiden töihin ja elämään.

Ennen Ateneumia näyttely on ollut esillä Tate Modernissa Lontoossa ja Palazzo Strozzossa Firenzessä. Iso osa teoksista on lainassa Tretjakovin galleriasta Moskovasta. Goncharovan pyörryttävän monipuoliseen tuotantoon kuuluu maalausten lisäksi vaatesuunnittelua, kuvituksia ja lavasteita. Goncharovan varhaistöissä näkyivät kansantaiteen ja ikonimaalauksen vaikutteet. Myöhemmin hän teki roisin näyttäviä töitä, kuten näkyy vuoden 1913 Pyöräilijä-maalauksessa.

Natalia Goncharovan näyttely Ateneumissa Helsingissä 17.5.2020 saakka. Lue lisää näyttelystä tästä.

2

En ollut koskaan lukenut yhtään Jo Nesbøn kirjaa, ja halusin tietää mikä sai niin usean ystäväni käyttämään aikaansa Nordic noiriksi nimetyn dekkarifiktion painosten kuninkaan oslolaisesta poliisista, Harry Holesta, kertovaan romaanisarjaan.

Koska jostain piti aloittaa, niin miksei sitten alun perin 1997 ilmestyneestä ja 2001 suomennetusta ensimmäisestä Hole-kirjasta Lepakkomies. Murhatutkijassa, Harry Holessa itsessään kliseisyyttä kyllä riittää: toipuvana alkoholistina hän joutuu toistuvasti kieltäytymään tarjotuista oluista. Ahdistustakin hänellä pukkaa jokaisen skandinaavin normiannoksen verran. Selvitellessään Sydneyssä tapetun maannaisensa tapausta Hole tulee tutustuneeksi intiimisti Sydneyssä työskentelevään nuoreen vetävään ruotsalaisnaiseen.

* *

Nordic noir -dekkarin tapahtumien vieminen Australiaan muodostaa mainion kontrastin, kun synkistelevä pohjoismainen mielenlaatu altistuu Australian auringolle ja rennolle menolle. Mukavan luontevasti, kuin huomaamatta romaani tulee kertoneeksi kiinnostavia asioita maasta ja sen alkuperäisasukkaista ilman pienintäkään tuntua karttakepin heiluttamisesta.

Tiettyä kliseisyyttä ensimmäisessä Hole-seikkailussa tietenkin on. Sarjamurhaajadekkareissa ei ehkä kliseisyyttä voi välttääkään, niin kulunut lajityyppi nykyään on. Yllätyin myönteisesti Lepakkomiehen hyvistä viihdearvoista. Jutun juoni kulkee kuin juna, päähenkilön elämää ja taustaa tuodaan notkeasti esiin sivulauseissa ja muistoissa, sivuhenkilöitä on paljon ja ne ovat värikkäästi erilaisia.

3

Claire Bretécher oli herkullisimmillaan kohdistaessaan katseensa sukupuoleen, seksuaalisuuteen ja arjen pikku itsepetoksiin. Kuva Turha joukko -albumista ei selityksiä kaipaa. Kuva: Claire Bretécher ja Kirjayhtymä.

Helmikuussa 2020 kuolleen ranskalaisen sarjakuvataiteilija Claire Bretécherin teokset ovat sarjakuva-albumikokoelmani iloisia yllätyksiä joka kerta luettaviksi noustessaan. Bretécherin vinhan viistosti ilkeilevä pariisilaisen vasemmistoälymystön satiiri puree eritoten nykyään, kun mielenosoitusmarsseista, osallistumisesta ja tiedostamisesta on taas kerran sitten 1970-luvun tullut edistyksellisenä itseään pitävän lukeneiston aktiviteetteja. Hänen harvoja suomeksi julkaistuja albumeitaan löytää kirjastoista tai muutamista antikvariaateista. Etsiminen palkitsee vaivan.

* *

Bretécher ei säästellyt ketään. Hänen pisteliäs huumorinsa kohdistui kaikenlaiseen kaksinaismoraaliin, harjoittivat sitä sitten miehet tai naiset. Suomessa hänen töistään tunnetuin oli Helsingin Sanomissa 1970-lopulta pitkälle 1980-luvulle julkaistu Turha joukko -sarja. Siinä Bretécher käytti tarkkanäköisyyttään monipuolisesti. Satiirin kohteina olivat milloin muotihullutukset, valveutuneiston itsepetokset, rahan vetovoima, politiikka ja kaikkinainen älyllinen epärehellisyys missä tahansa.

Bretécherin piirrosjälki oli yksinkertaisuudessaan riisutun tuntuista, mutta silti hyvin ilmaisevaa ja mehukasta.

4

Jokainen toimittaja, vaikka kuinka vähäpätöisen median palveluksessa, unelmoi sisimmässään skuupista, yhdestä uutisarvoltaan ainutlaatuisesta jutusta, jota ei ole kellään muulla. Elokuva Mr. Jones kertoo tositarinan walesilaistoimittaja Gareth Jonesista (James Norton), joka suorastaan törmää skuuppiin. Asialla on hänelle itselleen arvaamattomia seurauksia.

Kiinnostuttuaan neuvostojohtaja Josif Stalinin innosta käyttää suunnattomia summia vuoden 1933 vielä nuoren Neuvostoliiton teollistamiseen Jones sai vihiä, että selitys voisi löytyä Ukrainasta. Tuore ensi-iltaelokuva Mr. Jones kertoo pääpiirteissään toden tarinan Ukrainan tahallisesti synnytetyn nälänhädän, Holodomorin paljastumisesta maailmalle.

* *

Tarinana toimittajan etiikasta Mr. Jones koskettelee koko kestonsa ajan kysymyksiä työmoraalista ja siitä, miten pitkälle journalisti on valmis menemään saadakseen jutun.

Totuudenpuhujana Jones kohtasi monen kaltaisensa kohtalon. Hän sai kokea ylenkatsetta ja mustamaalausta ja hänen juttuaan olisi varmasti kutsuttu valeuutiseksi, jos sana olisi 1930-luvulla ollut olemassa.

Toimittajan töitä Jones ei lopettanut. Elokuva esittää hänen julkitulleen Ukraina-juttunsa vaikuttaneen siihen millaiseksi kirjailija George Orwell kirjoitti stalinismia satirisoineen teoksensa Eläinten vallankumous.

Jonesille itselleen hänen Ukraina-jutullaan oli seurauksia. Jones sai Linkki NKVD:n varjostajat kannoilleen loppuiäkseen.

Mr. Jones sai ensi-iltansa 13.3.2020 elokuvateattereissa. Lue lisää elokuvasta tästä.

 

 

5

Häkellyttävän määrän musiikkia, niin maallista kuin kirkollistakin säveltänyt barokkimusiikin suuri mestari, venetsialaissyntyinen Antonio Vivaldi (1678–1741) on nykyisellään niin tunnettu, että hänen nimeään käyttäviä yrityksiäkin on pitkin maailmaa kasapäin, konsulttifirmoista ravintoloihin. Ehkä on niin, että Vivaldin musiikin kestävimpien piirteiden, eloisuuden ja eleganssin uskotaan siirtyvän kuin jollain maagisella voimalla nimen mukana.

Toisaalta Vivaldin musiikille syntyi 1900-luvulla imago vaivattomana, harmittomana ja helppona klassisena musiikkina. Näiden ulkokohtaisten, mielikuviin liittyvien ominaisuuksien takia Vivaldin musiikkia on myös pilkattu.

* *

Erityisesti mieleeni on jäänyt hyvin tuntemani kulttuuritoimittajan tuhahdus: ”Vivaldi, sehän nyt on ihan Abbaa.” Siinä onnistuttiin yhdellä lauseella vähättelemään sekä barokkisäveltäjää että 1900-luvun popmusiikin melodioiden mestaria.

Jos pitäisi opastaa ketään kuuntelemaan Vivaldin musiikkia ensi kertaa, niin vaikka kuinka vastustelisin, huomaan kallistuvani hänen tunnetuimman teoksensa Neljä vuodenaikaa -viulukonserttosarjan puoleen. Ensinnäkin se on kiistämättömän helppoa kuunneltavaa, mikä ei suinkaan tarkoita arvottomuutta. On suunnaton väärinkäsitys, että mitä vaikeampaa jokin taide on, sitä laadukkaampaa tai jollain mielivaltaisella mittarilla ”hienompaa” se olisi. Onhan kuitenkin niin, että oikea, hyvä taide ei ole elitististä ja monimutkaista, vaan kirkasta ja ymmärrettävää.

Muita hyviä ensiaskeleita Vivaldiin ovat muun muassa hänen kauneimpiin kuuluvat aariansa, esimerkiksi myöhäisbarokkisen Andromeda Liberata -teoksen Sovente Il Sole, jonka sydäntäsärkevä hauraus mykistää joka kerta sen kuullessaan.

Antti Selkokari