Istanbulin koirat. Kuva: Yle

1

Istanbulissa on lukemattomia katukoiria ja -kissoja. Kotieläimiä siellä ei juurikaan harrasteta, mutta sen sijaan monet ruokkivat ja hoivaavat eläimiä kadulla.

Istanbulin koirat (2020) on nelijalkaisen näkövinkkelistä kuvattu dokumentti, eläinystävän karkki. Samaa sarjaa kuin Areenassa vuonna 2018 esitetty Istanbulin kissat, mutta parempi.

Istanbulin koirat Yle Areenassa.

2

Istanbuliin vie myös Netflixin sarja The Club. Se kertoo kaupungin juutalaisvähemmistöstä, joka sinne 1400-luvun lopussa syntyi Espanjasta karkotuksen jälkeen. Osmanien valtakunta oli monikulttuurinen – ja monikielinen – mutta myöhempinä aikoina pogromit yleistyvät myös Turkissa. Nykyään juutalaisia on koko Turkissa vain muutamia kymmeniä tuhansia.

Turkkilaisessa lehdistössä juutalaiset kiittelevät sarjaa, jossa ensimmäistä kertaa kuullaan myös Turkin juutalaisten omaa kieltä, ladinoa, ja joka ensimmäistä kertaa kertoo tämän vanhan vähemmistön historiaa.

Sarja on hienosti toteutettu kertomus sukusalaisuuksista, rakkaudesta, petoksista ja yökerhon elämästä 50-luvulla. Musiikkissakin on ladinon kieltä.

3

Mitä suurempaa kansainvälistä kakkua suoratoistopalvelut himoitsevat, sitä kansainvälisempää myös niiden tarjonta on.

Muutamia vuosia sitten ei olisi voinut kuvitellakaan, että jostain olisi voinut vain napsia katsottavakseen vaikkapa palestiinalaisia elokuvia, mutta nyt Netflixissä on jopa kokonaisuus nimeltään Palestinian Stories. Monet elokuvista ovat saaneet myös kansainvälistä tunnustusta.

Ilahduttava tuttavuus on esimerkiksi Firas Khouryn lyhytelokuva Maradonan jalat (2019). Siinä kaksi veljestä yrittää löytää futistähtien keräilykuvakilpailussa viimeisen puuttuvan tarran eli Diego Maradonan alaraajat vuoden 1990 jalkapallon maailmanmestaruuskisojen huumassa. Ei voi hymyilemättä katsella.

4

Yle Teemaa voi onnitella 10-vuotisen elokuvafestivaalin vuoksi ja jälleen kerran kiittää hienoista leffoista, joita tarjoillaan kaikille Yle-veron hintaan. Itse festivaali on jo päättynyt, mutta elokuvia voi edelleen katsella Yle Areenasta.

Tarjonta on laaja ja monipuolinen; on kotimaista ja kansainvälistä ja sellaista, mitä ei usein Suomessa näe. Kuten iranilaisen Ali Jaberansarin Teheran, rakkauden kaupunki (2018). Korealaisetkaan elokuvat eivät ole ihan jokapäiväisiä täällä.

Veronmaksaja kiittää.

5

Ilmastokauhutarinoihin kyllästynyt Piia Heikkinen kirjoitti aiheesta oman kirjan. Ekotrippi (Basam, 2021) käsittelee nykyihmisen tuskaa, kun pitäisi kierrättää ja olla vegaani eikä toisaalta jaksa, halua tai osaa.

Romaanissa samaa tarinaa kertovat eri äänillä ja omista näkökulmistaan äiti ja tytär. Asia on vakava, meno letkeä, mutta lopputulos selvä: jotain pitää tehdä, kaikkien.

Leena Reikko

Myös nämä saattavat kiinnostaa sinua