Parasta juuri nyt (16.10.2020): Jussi-palkinnot, Willi Karvia, Kolme sulotarta, Rautatiemuseo, Taalintehdas

16.10.2020

Raumalla keskellä jokea kylpee kolme neitoa, jotka eivät piittaa kylmenevästä vedestä. Kuva: Marita Nyrhinen

Tällä palstalla Kulttuuritoimituksen väki kirjoittaa ajattomista ja ajankohtaisista asioista, jotka heitä juuri nyt kiehtovat. Marita Nyrhinen iloitsee Aatos ja Amine -dokumentin Jussista ja kylänraitteja koristavasta tienvarsitaiteesta.

1

Vihdoin on jaettu kotimaisen elokuvan vuoden 2019 Jussi-palkinnot. Juhla siirtyi kevättalvesta lokakuulle – tietenkin koronaviruksen takia. Vaikka tilanne oli kääntynyt kriittisempään suuntaan, juhla päätettiin järjestää – siitä huolimatta, että paikalle saapui yli 300 juhlijaa. Parasta juuri nyt on se, että päätin olla menemättä kekkereihin ja seurasin palkintojenjakoa televisioista.

Palkinnot menivät melko lailla ennakko-odotusten mukaan. Mielenkiintoista on se, että ensikertalaisvoittajia oli poikkeuksellisen monta. Aurora kahmi seitsemän Jussia, joista tärkeimmät parhaan ohjaajan sekä parhaan elokuvan palkinnot. Koirat eivät käytä housuja sai kuusi Jussia. Oma suosikkini vuoden 2019 ensi-iltaan tulleista elokuvista on Reetta Huhtasen ohjaama Aatos ja Amine, joka ansaitusti voitti parhaan dokumenttielokuvan Jussin.

Betoni-Jussi myönnetään elämäntyöstä, yleensä eläkeläisille. Nyt sen sai aktiivisesti Solar Filmsin tuottajan puikoissa oleva Markus Selin. Hän on tuottanut tähän mennessä yli 60 elokuvaa, ja lisää on tulossa. Ison Nordisk Filmin myöntämän rahapalkinnon sai seitsemän naisohjaajan yhteistyö, Tottumiskysymys. Suomen Filmikamari ry sai Vuoden uroteko -palkinnon ansiokkaasta työstä kotimaisen teatterielokuvan hyväksi sekä sen alueellisesta tuesta elokuvateattereille. Yleisön suosikki oli Aleksi Mäkelän ohjaama Olen suomalainen, joka kertoo laulaja Kari Tapion elämästä.

aurora mimosawillamo filmikamari1

Mimosa Willamo voitti naispääosa-Jussin roolistaan parhaana elokuvana palkitussa Aurorassa.

2

Seinäjoelta Poria kohti kätevin reitti kulkee Karvian kautta. Kun erään kotimaan matkakierroksen reitti kulki taas Karvian kautta, oli pakko hieraista silmiä, sillä tien varsilla, pienten välimatkojen päässä toisistaan, kökötti patsas poikineen. Mitä nämä itse kyhätyn näköiset, iloa kulkijalle tuovat teokset ovat? Pysähdys Kantin kylässä Kulttuurikeskus Skantzin pihalla tuotti tulosta, kun paikalla esittävien taiteiden katsomon pihamaalla sattui olemaan kunnanjohtaja Tarja Hosiaisluoma. Hän valaisi, mistä ”patsastelussa” on kyse.

Karviassa on jo muutaman vuoden aikana väsätty tienvarsitaidetta kylänraitilla kulkevien iloksi. Alkunsa se sai, kun Karvian Matkailussa keksittiin pystyttää patsaista Kantin kylään. Kansa innostui. Sittemmin itse suunnitellut ja rakennetut patsaat ovat syntyneet omien tonttien tienpäihin. Nyt niitä on joka puolella kuntaa, ja joka vuosi patsaiden määrä kuulemma kasvaa. Kyseessä on lähinnä yhteisöllinen ja hauska projekti, joka tuottaa iloa tekijöille, kuntalaisille ja ohikulkijoille.

Karvian patsaita 11

Karvian ite-taiteen sympaattiset tienvarsipatsaat herättävät hilpeyttä ohikulkijoissa. Kuva: Marita Nyrhinen

Raumalla vastaan tuli myös vallan häkellyttävä näky, kun kolme puolialastonta naista pulikoi keskellä jokea. No ei sentään. Lähempi tarkastelu osoitti, että sielläkin kyseessä olivat patsaat, tällä kertaa keraamikko-kuvataiteilija Kerttu Horilan tekemät Kolme sulotarta (1999).

Horila asuu ja työskentelee Vanhalla Raumalla, joten on luontevaa, että hänen töihinsä törmätään juuri Raumalla. Erityisesti hän on kuuluisa luonnollisessa koossa olevista, hyvin inhimillisen näköisistä, ihmishahmoistaan. Sellaisia joen sulottaretkin ovat.

3

Mitä kiinnostavaa on rautateissä? Olen pohtinut sitä vuosien aikana, sillä aina kun johonkin museoituun rautatieaiheiseen kohteeseen on mahdollista päästä, niin ei kun sinne vain.

Suomen merkittävin rautatiemuseo sijaitsee Hyvinkäällä. Sillä on ihan virallinen tehtävä: tallentaa, tutkia ja esittää suomalaista rautatieliikenteen historiaa. Tämä sen takia, että museo on niin sanottu valtakunnallinen vastuumuseo ja muistiorganisaatio. Komea käyntikohde se onkin, ja Hyvinkäälle pääsee helposti – kuinkas muuten kuin junalla.

Vanhat veturit ja junakokonaisuudet ovat häkellyttäviä nähtävyyksiä, eivätkä pelkästään kokonsa takia. Hyvin restauroitu kalusto herättää kunnioitusta. Erityisesti keisarin juna sai kaikessa loistokkaassa ylellisyydessään ihmettelemään, kuinka toisilla oli jo ammoisina aikoina matkustaminen mukavaa. Sen sijaan tavallinen väki luokiteltiin ensimmäisen, toisen ja kolmannen luokan kansalaisiin. Sen mukaiset olivat junanvaunut. Presidentin vaunuun olisi ollut kiva kurkata, mutta sitä mahdollisuutta ei ollut.

Rautatiemuseo Hyvinkää 6

Komeita ovat kokonaiset junat. Sisälle olisi mukava päästä. Kuva: Marita Nyrhinen

Vanha asemarakennus on myös museoitu. Se tila on mukavan avoin ja havainnollinen. Voi nähdä, miten asemavirkailija on työskennellyt, miten matkustajat ovat voineet nauttia pikku ravintolassa virvokkeita ja millaisessa tilassa on odotettu junaa. Vanhat pahviset matkaliput roikkuvat nätissä järjestyksessä omassa kaapissaan.

Olen käynyt Lontoon liikennemuseossa (London Transport Museum), josta Hyvinkäälläkin kannattaisi ottaa mallia. Lontoossa kävijät pääsevät moneen kulkuvälineeseen, joissa ”matkustaa” vahanukkeja puettuina kulloisenkin aikakauden ja yhteiskuntaluokan vaatteisiin. Hyvinkäällä ei päässyt minnekään sisään, eikä edes kurkkimaan kuin muutaman junan sisätiloihin, ja niihinkin likaisten ikkunoiden läpi.

Rautatiemuseo Hyvinkää 63

Hyvinkään vanhan aseman tunnelmaa. Kuva: Marita Nyrhinen

4

Kappale kaunista Suomea! Sellainen löytyy Taalintehtaalta, joka kuntaliitoksen yhteydessä tuli osaksi Kemiönsaaren kuntaa. Merenranta ympäröi kylää, ja historiallista aspektia antaa yli 300-vuotinen ruukkitoiminta.

Merenrantaa myötäilevä kylänraitti on helposti hallittavissa. Omaleimaisuutensa sille luo historiallinen tehdasmiljöö. Ensi silmäyksellä huomio kiinnittyy erikoisiin rakennuksiin, hiiliuuneihin, jotka on rakennettu slagitiilistä. Se on raudan valmistuksen sivutuotteena syntynyttä kuona-ainetta, josta tiilet on muotoiltu. Yhdentoista säilyneen uunin lisäksi komea kirkko on myös rakennettu kuonakivestä.

Rantaa reunustaa kojujen ketju, jossa kesäaikana on monenmoista aktiviteettia. Ympäri vuoden sentään on auki mainio Ravintola Portside, jossa olen nauttinut yhden tämän vuoden parhaista lounaista. Mieleen tulee vitsikäs tv-sarja Pokka pitää, jossa rouva Hyacinth Bucket järjestää kynttiläillallisia. Portside nimittäin mainostaa omia perjantaisia ja lauantaisia ”perinteisiä kynttiläillallisia”. Ovatkohan Hyacinthin tyylillä?

Taalintehdas 40

Hiiliuunit hallitsevat Taalintehtaan keskustaa. Kuva: Marita Nyrhinen

5

Tykkään laulaa, erityisesti evergreenejä – ja Beatlesia. Tutkiessani levykasaa käsiini osui evergreenejä pursua albumi Let’s Face the Music, jonka soittaa Vantaan viihdeorkesteri. Onko minulla tosiaan tällainen levy? Missä se on lymynnyt usean vuoden ajan? Levy on kuitenkin ilmestynyt jo vuonna 2014.

Ison orkesterin laulusolisteina ovat eteläpohjalaiset Johanna Försti ja Sami Pitkämö, tuttuja isolle yleisölle Tanssii tähtien kanssa -ohjelmasta. Jukka Eskola soittaa trumpettisolistin osuudet parilla kappaleella. Hän on orkesterin vakituinen jäsen ja tuttu myös jazzaktivisteille muun muassa omien yhtyeittensä johtajana ja monen jazzkokoonpanon soittajana.

Orkesteria johtaa levyllä Nick Davies. Hän on maailmallakin mainetta niittänyt orkesterinjohtaja ja toiminut Vantaalla jo kauan. Säveltäjä-basisti Lauri Porra on orkesterin taiteellinen yhteistyökumppani.

Albumin joka ikinen kappale on tuttu, ja suurinta osaa on myös kiva lauleskella. Kun laulufiilis iskee, googlaan Youtubesta karaokeversioita omista suosikeistani, joita sitten treenailen mieleni mukaan. Uusia lauluja tuli albumin myötä ohjelmistooni.

Marita Nyrhinen

Myös nämä saattavat kiinnostaa sinua

Pin It on Pinterest

Share This