Taidegraafikko Pentti Kaskipuron työpöytää. Kuva: Marjatta Honkasalo

1

Vielä ehtii Sara Hildénin taidemuseoon tutustumaan taidegrafiikan mestarin Pentti Kaskipuron teoksiin. Sara Hildénin Säätiöllä on valtava kokoelma Kaskipuron grafiikkaa, ja hieno kronologinen kokonaisuus taiteilijan töistä on esillä Tampereella 19.4.2026 saakka.

Pentti Kaskipuro (1930–2010) oli itseoppinut taiteilija. Hän kiinnostui grafiikasta sotalapsena Ruotsissa ja otti sen menetelmät haltuunsa suurelta osin itse kokeilemalla, yritysten ja erehdysten kautta. Näyttelyssä voikin seurata taiteilijan kehitystä 1950-luvun kokeiluista aina 2000-luvulle.

Pelkistyksen ja asetelmien mestarin toteamus on kuvaava: ”Jos kuvani näyttävät siltä, että ne ovat keittiön pöydän ääressä syntyneitä, niin useassa tapauksessa havainto on oikea.” Limppu, perunat ja muut juurekset saavat kuitenkin mestarin käsittelyssä suuremman merkityksen.

Lue Tiina Nyrhisen juttu näyttelystä täältä.

Kaasulaitos on viivasyövytys Pentti Kaskipuron varhaisilta taiteilijavuosilta, vuodelta 1953. Kuva: Marjatta Honkasalo

2

Toinen näyttely, johon vielä ehtii ja joka on vähän kauemmin esillä, on Tampereen Taidemuseon Encore! Klassikoita ja nykytaidetta kokoelmista. Kannattaa kuitenkin pitää huolen, ettei 14.6.2026 yllätä, sillä silloin taidemuseo sulkee ovensa remontin ja uudisrakennuksen tieltä neljäksi vuodeksi.

Encore!-näyttelyssä Matti Kalkamon Primaverassa (2018) luurangot tanssivat etualalla ja taustalla voi vertailla Hugo Simbergin Syksyn (1895) luurankoon. Kuva: Marjatta Honkasalo

Encore!-näyttely puhuttelee ripustuksellaan. Taidemuseon kokoelmista koottu näyttely saa klassikot ja nykytaiteen vuoropuheluun keskenään. On erikoinen elämys nousta toisen kerroksen portaat ylös ja ihailla Hjalmar Munsterhjelmin idyllisiä maalauksia, kun vastakkaisella seinällä katsojaa puhuttelevat ihan toisella tavalla Petri Ala-Maunuksen kauniit, mutta dystooppiset teokset.

Hjalmar Munsterhjelmin idylliset maisemat tulevat vastaan heti Tampereen taidemuseon toiseen kerrokseen noustessa. Kuva: Marjatta Honkasalo

On ilahduttavaa nähdä myös monia sellaisia klassikoita, jotka eivät ole vähään aikaan olleet esillä. Nautin esimerkiksi Elin Danielsson-Gambogin maalauksista, mutta myös alakerran nykytaiteen kokonaisuus on kokemisen arvoinen elämys.

Terhi Asumaniemen Katoava erämaa (2012) luo silmäyksen maisemaan, jota kenties pian ei ole. Kuva: Marjatta Honkasalo

3

Lauri-Matti Parppein Jossain on valo, joka ei sammu jäi näkemättä syksyllä minulta niin kuin monelta muultakin. Onneksi elokuva palasi Jussi-palkintojen jälkeen hetkeksi Niagaran ohjelmistoon, joten ehdin sen nyt keväällä nähdä.

Toivottavasti elokuva vielä palaa teattereihin edes joksikin aikaa tai tulee ainakin televisioon, sillä se on näkemisen arvoinen. Elokuvassa on nuoruuden raikkautta, joka puhuttelee kyllä kaikenikäisiä. Parppei kuvaa huilisti Paulin kipuilut ja koulukaverin Iiriksen oudot kokeilut lämmöllä, ja taustalla on koko ajan rakkaus musiikkiin ja Raumaan. Elokuva on Jussinsa ansainnut.

Lue Eija Niskasen arvio elokuvasta täältä.

4

Yle Areenassa on nähtävillä kaksi koulumaailmaan sijoittuvaa, kovin erilaista elokuvaa, joita kumpaakin voi suositella. Saksalainen Opettajainhuone (Das Lehrerzimmer, 2023) kuvaa idealistista luokanopettaja Carlaa, joka yrittää selvittää yksin koulussa tapahtuneita varkauksia. Seurauksena on konflikti, jossa kaikki kääntyvätkin Carlaa vastaan. Samalla elokuva peilaa koko yhteiskuntaa. Vaikka saksalaista koulua ei suoraan voi verrata suomalaiseen, katsoessa miettii kuitenkin suomalaisia opettajia ja kaikkia ongelmia, joita hekin joutuvat työssään ratkomaan.

Opettajainhuone Yle Areenassa. Lue Maija Kääntän arvio elokuvasta täältä.

5

Toinen kouluelokuva on dokumenttielokuva, jolla on vielä enemmän painoarvoa. Yksin Putinia vastaan (Mr. Nobody Against Putin) osoittaa ihan konkreettisesti, millaiseen ideologiseen vaikutustyöhön myös opettajat valjastettiin sen jälkeen, kun Venäjä hyökkäsi Ukrainaan.

Pikkukaupungin opettaja Pavel Talankin kuvasi koulunsa ja kaupunkinsa militarisoitumista ja loi sosiaalisen median kautta yhteyden, joka mahdollisti materiaalin kokoamisen dokumentiksi. Talankin pakeni Venäjältä 2024, koska tiesi, että dokumentin julkaiseminen veisi hänet vankilaan. Elokuva sai tänä vuonna parhaan dokumenttielokuvan Oscarin.

Pavel Talankinin kuvaama dokumentti on herättänyt maailmanlaajuisen huomion. Ymmärrettävästi Venäjällä siitä ei ole pidetty, mutta eivät siitä erityisesti pidä yllättävää kyllä ukrainalaisetkaan, kirjoittaa Anna-Lena Laurén Hufvudstadsbladetissa (HBL 7.4.2026). Ukrainassa ajatellaan hänen mukaansa, että dokumentti näyttää liiaksi, että on olemassa myös ”hyviä venäläisiä”.

Yksin Putinia Vastaan Yle Areenassa.

Marjatta Honkasalo

Myös nämä saattavat kiinnostaa sinua