Southgates tulee Oulusta. Kuva: Hiljaiset levyt

1

Uuden musiikin löytäminen on parhaimmillaan silloin, kun se tapahtuu pyytämättä ja täytenä yllätyksenä. Niin ei käy itselleni kovinkaan usein. Juuri sillä tavalla kuitenkin kohtasin itäsuomalaisen Vehje-yhtyeen musiikin, kun käsiini kulkeutui sattumalta sen kaksitoistatuumainen ep-levy Puolkuppia (Humu Records, 2022) tuoreeltaan viime vuoden loppupuolella. Ryhmän aiempia julkaisuja en ollut kuullut. En myöskään muistanut nähneeni yhtyettä esiintymässä, ja uskoisin, että sellainen kohtaaminen olisi mieleeni jäänyt. Vehkeen olemassaolosta olin kuitenkin jollain tavalla tietoinen ja siitäkin, että ryhmä oli ilmeisesti herättänyt jonkin verran kuhinaa jossain päin. Ennakko-odotuksia ei kuitenkaan mainittavasti ollut.

Kun panin Puolkuppia-vinyylin soimaan, kävi nopeasti selväksi, että lautasella pyöri jotain tavanomaisimmasta räimeestä poikkeavaa. Vehje taisi työntyä sopivaan paikkaan. Ilahduttava levy pyörähtikin soittimessani useammankin kerran. Vehje iski kuin avoimeksi jäänyt astiankuivauskaapin ovi päähän. Molemmista on jäänyt jälki, toisesta vähintäänkin kalloa peittäviin ihokerroksiin, toisesta kuupan sisäpuolelle.

Vehkeen ainutlaatuisuutta ei ole aivan helppoa pukea sanoiksi. Ryhmä varsinaisesti ei edusta ryppyotsaisuutta, vaikka ”laulajan” ilmaisua kuunnellessa tämän kurtistunut otsa tykyttävine verisuonineen oikeastaan päällimmäinen mielikuva onkin. Vehje on purkautumaan pääsevää tukahdutettua turhautumista, sen ja sanoitusten turhautumiseen johtaneiden tapahtumien tragikoomisuutta. Yhtyeen kappaleet ovat enimmäkseen sopivan lyhyitä, vihaisia rykäisyjä – Puolkuppia-levyllä neljästäkymmenestä sekunnista muita huomattavasti pidempään, yli kolmeminuuttiseen Yön selekään -raitaan. Musiikkia kuvaavia asiasanoja voisivat olla ainakin hardcore punk, power violence, grindcore, metalli ja usein näiden sekoittelu, crossover.

Erityisen merkillepantavia ovat Vehkeen sanoitukset, joita voi luonnehtia lievästi sanottuna omintakeisiksi. Kiteytettäköön nyt vaikka, että niissä tarkastellaan suomalaisessa elämänmuodossa keskeisiä ilmiöitä tai niin sanottuja tuokiokuvia, vaikkapa ostosreissua markettiin. Levyn ensimmäisen kappaleen Freelancer aloittaa sydämen pohjasta kumpuava ärjyntä:

”Minä mieluummin myyn ihteni
kuin jatkan tätä ihteni myymistä!!
Minä sanon tämän vielä toisen kerran:
Minä mieluummin myyn ihteni
kuin jatkan tätä ihteni myymistä! ”

”Laulu” jatkuu yhtä väkevänä ärjyntänä läpi levyn. Pikakelataan vielä ep:n päättävän Yön selekään -kappaleen lyriikan alkusäkeisiin, jonka jälkeen sanoituslainausten viimeistään pitäisi kiihottaa Vehjettä hankkimaan:

”Viime aikoina oon miettinyt, miten rumia on ruumisautot
semmosia muodottomia mersum möhkäleitä
kakssattaa tuhatta pantiin jonnoon
ja tuommonen hankittiin
minun Markkua ei semmoseen munajjatkeeseen kanneta”

Vehkeen omaperäisyys ja vahvuus ovat etenkin sen suomalaisen miehen äärimmilleen kiristyneitä tuntoja kanavoivassa ärjynnässä ja sanoituksissa. Ei tuota vaikeuksia nähdä otsasuonten sykkivän punakoilla kasvoilla. Vehje värähtelee kuuntelijassa. Toisaalta ei yhtyeen ilmaisu ilman tiukkaa soitantaa ja asianmukaisia soundeja läheskään näihin tehoihin pääsisi.

Kuunneltuani Vehjettä useita kertoja mietin yhä enemmän: kunpa joskus itsekin samalla tavoin ärjymällä turhautumisiani purkamaan pääsisin. Helpottaisi. Vehkeen kappaleet tuntuvat kuvaavan usein tilanteita, joissa hyödyttäisi päästä sellaiseen koppiin, vihahuoneeseen, jossa saa purkaa raivoaan hakkaamalla pesäpallomailalla rikki sivilisaatiomme kehittämiä kulutustuotteita. Yhtyeen kappaleisiinsa kanavoima patoutuneen turhautumisen purkautuminen tuo mieleen myös Risumiehenä joskus takavuosina tunnetuksi nousseen internet-julkkiksen tunteiden turbulenssit.

Satunnaiset ja joskus vähemmänkin satunnaiset musiikkituttavuudet unohtuvat usein nopeasti. Vehje jäi kuitenkin mieleen heti ja mitä todennäköisimmin lähtemättömästi, koska se on siellä nyt reilut puoli vuotta pyörinyt. En heti muista viime kuukausilta montakaan vastaavaa tapausta.

Vehje iskee edelleen kuin avoimeksi jäänyt astiankuivauskaapin ovi päähän. Toisinaan on mukava yllättyä myönteisesti. Kun luultavasti taas pian isken pääni astiankuivauskaapin oveen jo ties kuinka monennen kerran, ilmaisen ehkä kiukkuani kuin Vehje. Helpottaa, otaksun.

Lue lisää Vehje-yhtyeestä Pasi Huttusen kirjoittamasta levy- ja konserttiarviosta.

2

Senkin uhalla että paljastan nyt sivistymättömyyteni jo toistamiseen intoilemalla tässä musiikista, jota kaikki muut ovat kuulleet – ja pahimmassa tapauksessa unohtaneetkin – vuosia sitten, nostan esille vielä toisen itselleni uuden tuttavuuden. (proto)Torvinen on julkaissut musiikkia muodossa tai toisessa pian jo vuosikymmenen ajan. Myös Humu Recordsin kautta. Nyt (proto)Torvinen ei kuitenkaan ole esillä siksi, että Vehkeen kanssa yhteisen levy-yhtiön tarjoama aasinsilta tulisi hyödynnettyä.

(proto)Torvinen kasaa kappaleensa hyvin pitkälti elementtejä 1970- ja 1980-lukujen musiikista lainailemalla, mikä ei nykypäivänä aivan tavatonta ole. Kooste on silti huomattavan omaperäinen. Onnistunutta lopputulosta selittää osaltaan se, että (proto)Torvisen musiikissa yhdistellään vaikutteita niin monesta eri tyylisuunnasta – sekä kappaleiden välillä, että yksittäisten piisien sisällä. Tämä puolestaan tekee sen kuvailemisen vaikeaksi. (proto)Torvisen kehystäminen ”lo-fi”-karsinaan saattaa tuntua äkkiseltään houkuttelevalta.

Kannattaa kuitenkin kuunnella pidemmälle. Määritelmä lo-fi on tässä tapauksessa aivan liian rajaava, vaikkei toki sinänsä musiikin lajityyppi olekaan. Se sopii kuvaamaan korkeintaan kapeaa siivua (proto)Torvisen materiaalista. Jos käsite lo-fi tuo mieleen c-kasetille vetäistyt treenikämppä-äänitykset surisevine kitaroineen, kyllä (proto)Torvisen musiikissa sellaistakin kuullaan. Välillä. Vaikka joissakin kappaleissa on keskenään samoja rakennusaineita käytettykin, ulottuu (proto)Torvisen ilmaisu huomattavankin laajalle. Välillä (proto)Torvinen esittää omituista, sakeaa, horjuvaa avantgarde-poppia, toisinaan taas sekoittaa yhdessä ja samassa kappaleessaan niin sanottua jytää, hevi- ja hardrockia, 1980-lukulaisen valtavirtarockin sävyjä sekä poppia. Joskus kappaleissa saattaa havaita punk-, proge- tai vaikkapa kantriviittauksia. Ehtaa niin 1970- kuin 1980-luvunkin sointia kuullaan varsin paljon ja monipuolisesti. Myös 1960-luvun tunnelmia kappaleisiin kanavoidaan.

Vaikuttaako (proto)Torvinen ”linjattomalta”? Saattaa joku niinkin ajatella. Joskus vaihtelu kuitenkin virkistää, varsinkin mikäli musiikissa loistaa näkemyksellisyys. (proto)Torvinen ei ole yksi niistä valitettavan monista menneiltä vuosikymmeniltä ammentavista tekijöistä, jotka keskittyvät osoittelemaan omaa vinohymyistä heh-heh-ironisuuttaan niin kirkkain valonheittimin, että hyvät kappaleet tai toteutus jäävätkin sitten varjoihin.

Yritykset kuvailla (proto)Torvisen musiikkia kaikessa monimuotoisuudessaan jäävät kalpeiksi; eivät tee sille oikeutta. Vaadinkin täten molempia lukijoitani tutustumaan siihen aivan itse ja ihan omaksi parhaakseen. (proto)Torvinen edustaa sitä musiikkia, joka ansaitsisi päästä esille.

Lue lisää (proto)Torvisesta Pasi Huttusen kirjoittamasta konserttiarviosta.

3

Olen kuunnellut viime aikoina myös aivan oikeastikin uutta musiikkia. Oululainen The Southgates -yhtye on julkaissut ensimmäisen levynsä, Sensational Presentation -EP:n (Hiljaiset levyt / Valassaaret, 2023). Sieltä suunnalta tulevalla musiikilla ei liian usein pääse esille niin sanotussa etelän metiassa, vaikka usein syytä olisikin. Meillä Kulttuuritoimituksessa sen sijaan on vapaus ja vastuu lotkauttaa korviamme myös pohjoispohjanmaalaiselle populaarimusiikille.

The Southgatesin ep:n julkaisemisen takana on kaksi Jukkaa; tamperelaisen Junttilan Hiljaiset levyt ja haukiputtaalaisen Takalon Valassaaret. Sensational Presentationin etukannessa ei nähdä kliseistä bändikuvaa, jossa viisi muusikkoa murjottaa etäällä toisistaan kukin eri ilmansuuntiin tähyillen. Jospa levyn musiikkikaan ei tavallisinta ruisleipäosastoa tarjoaisi. Kanteen on painettu kuva basisti Olli Holmin maalauksesta. Sitä en lähde tulkitsemaan, koska ymmärrän musiikkia huomattavasti paremmin kuin kuvataidetta, ja ensin mainittuun tämän kirjoituksen on tarkoitus myös painottua.

Takakannessa sentään nähdään bändikuva. Siinä kengistään kiinnostuneiden nuorten muusikoiden tiiviissä ryhmittymässä yksi on huomannut kameraankin. Discogs.com-palvelu luokitteleekin yhtyeen musiikin ”britpopin” ohella myös ”shoegaze”-lajityypin edustajaksi. Jälkimmäisestä pidättäydyn sanomasta tässä enempää, koska en sellaisen yhteyttä The Southgatesin musiikkiin ymmärrä. Brittipopin karsinaan se taas solahtaa – etenkin siihen 1990-luvun inkarnaatioon, johon käsitteellä kai on tavattu viitata. Oma lajityypin diggailuni on varsin valikoivaa, mikä pätee musiikkimakuuni muutenkin. The Southgates kuitenkin toimii kuin maamme rautateillä kulkevien joukkoliikennevälineiden käymälöillä vielä ammoin oli tapana. Lienee 1990-luvusta vierähtänyt jo riittävän pitkä aika.

Sähkökitaroin soitetun musiikin julkaisemisesta tunnettu Hiljaiset levyt luetteloi The Southgatesin esikuvia: The Smiths, Verve ja Stone Roses. ”Onpa joku kuullut yhtyeessä Kingston Walliakin”. – Kyllä, kyllä. The Southgatesin musiikissa ilahduttaakin heti alkuun se, että nuoret miehet soittavat vahvasti kitaravetoista niin sanottua poppenpollia. Kuusikielinen ei ehkä olekaan tyystin kuollut, kuten meille melko usein on yritetty uskotella. Nuorisomme ei taida ollakaan tyystin pilalla.

Sensational Presentationista päätellen The Southgates ei ole yhden tempun yhtye. Itse luonnehtisin sitä tässä vaiheessa jonkinlaiseksi kitarapopin sulatusuuniksi. Sensational Presentationin neljä kappaletta ovat keskenään varsin erilaisia, millä on varmasti tekemistä omankin innostuneisuuteni kanssa. On rokkaavampaakin riffittelyä, wah-wah-kitarointia, parikin mukavasti bassokitaralla kulkemaan lähtevää kappaletta, tietenkin hyppysellinen tai kaksi melankoliaa ja niin edelleen. Kelpo sounditkin on levylle ruuvattu.

Sensation Presentation saa odottamaan yhtyeeltä jatkoa, ja epäilemättä ep piipahtaa levylautasellani myös kesän jälkeen. Äänenvoimakkuusnupikan toistuva ruuvaaminen kohti kaakkoa ja kappaleiden tarttuminen soimaan päässä ovat varmoja merkkejä siitä.

Suosittelen aloittamaan The Southgatesiin tutustumisen ostamalla Sensation Presentationin palvelevasta levykaupasta tai tilaamaan sen Hiljaiset levyt -levy-yhtiöstä ja kuuntelemaan alkajaisiksi hymyn huulille kohottavan Friday in September -raidan. Syyskuiseen perjantaihin viitataan suloisen melankolian kuorruttamana, mutta ollaan silti vahvasti aurinkoisissa kesätunnelmissa. A-osa tuo hauskasti mieleen Blackin Wonderful Lifen vastaavan – toki nopeammalla tempolla ja ilman lauluosuuksia. Pianoakin kilkutellaan, mikä on tämän kirjoittajalle ikuinen pehmeä kohta. Tämän kohottavan menopopinhan pitäisi olla kesähitti! Tai ainakin viimeistään syyshitti. Friday in Septemberin kuultuaan on joko myyty, tai sitten ei niin sanotusti tajua mistään mitään. Miten niin makukysymyksiä?

4

Päivänpolttavista uutuuksista voi hypätä välillä muutaman vuosikymmenen ajassa taakse päin. Vuonna 1974 Kauhavalla perustettu Hard Rock Sallinen on mainittu Suomen ensimmäiseksi niin sanotuksi hevirokki-yhtyeeksi. Svart Recordsilta saatiin viime vuonna loppusyksystä laajennettu uudelleenjulkaisu ryhmän ainoaksi jääneestä pitkäsoittolevystä.

Heavy Metal Symphony 40th Anniversary Edition -tuplavinyylin (Svart, 2022) kakkoslevyä täyttää lisämateriaali: singleversiot parista kappaleesta ja tukku demoäänityksiä, mutta ei niillä väliä ole. Olennaista on, että levy-yhtiö on kunnostautunut jälleen melkoisessa kulttuuriteossa. Itse Heavy Metal Symphony nimittäin edustaa sellaista deeppurplet sun muut ulkomaiset esikuvat tuntevaa melodista jytän ja raskaan rockin runttausta että oksat pois, halki ja pinoon. Levyn soundit ja kaikki on viimeisen päälle kohdallaan, ja kuullaanpa sillä kitaraharmonioita sekä pari perinteistä ”vettyneitä perunoita kaadetaan säkeistä pahvilaatikohin”-rumpufilliäkin.

Ei oltu Suomessa vielä 1980-luvun alussa aivan täysin valmiita kotimaiselle hevirokille. Ei ymmärretty. 2000-luvulla (tai sitä ennenkään) taas harva jos yksikään tällaisesta menneiden vuosikymmenten raisusta rokista ammentavista yhtyeistä on onnistunut toisintamaan aitoa asiaa sen edellyttämällä uskottavuudella. Siksipä Heavy Metal Symphony on soinut stereoissani tänä kesänä. Soi se varmasti kesän jälkeenkin.

5

On tekijöitä, jotka onnistuvat luomaan yhä vielä pitkän uran jälkeenkin tuoretta, vaikuttavaa ja omintakeista musiikkia. Sellaisista muuan mitä eniten huomiota ansaitseva on valtavan tuottelias ja lahjakas Sami Albert Hynninen. Hän on toiminut monipuolisesti vaihtoehtomusiikin kentällä jo kolmisenkymmentä vuotta ja onnistunut tekemään lähes poikkeuksetta huomattavan näkemyksellistä työtä hyvinkin erilaisissa yhteyksissä.

Hynninen on käyttänyt lukuisia pseudonyymejä. Hänen tunnetuimpana yhtyeenä pidetään yleisesti Reverend Bizarre -ryhmää, jossa Hynninen käytti enimmäkseen nimeä Albert Witchfinder ja vaikutti laulaja-basistina sekä biisintekijänä. Yhtye toimi vuosina (1994–2007), ja sitä pidetään yleensä puhtaana niin sanotun doom-metallin sanansaattajana. Reverend Bizarre oli (ja on yhä) lajityypissään kiistatta merkittävä koko maailman mittakaavassa. Yhtyeeltä julkaistiin postyymisti vielä viime vuonna kattava Slice of Doom -boksi. Lodju sisältää Reverend Bizarren varhaisia, aiemmin virallista julkaisua vaille jääneitä äänityksiä, tärkeimpänä niistä ryhmän ensimmäinen demo, jonka mukaan koko paketti on nimetty.

Eikä tässä vielä kaikki, ei todellakaan. Parin viikon kuluttua julkaistaan kaksikymmenvuotisjuhlapainos yhtyeen klassikkoalbumista In The Rectory Of The Bizarre Reverend.

Vieläkö jotain? Reverend Bizarre ei ole ainut doom-metalliyhtye, jossa Hynninen on vaikuttanut. Hän on lisäksi esimerkiksi laulanut Spiritus Mortiis -ryhmässä, jonka noiden aikojen tuotannosta saadaan syksyllä kokoelmalevyllinen harvinaisuuksia. Samoihin aikoihin uudelleenjulkaistaan myös Hynnisen The Candles Burning Blue -goottirokkiyhtyeen ainoaksi pitkäsoitoksi jäänyt Pearls Given To The Swine yli kahdenkymmenen vuoden takaa – nyt ensimmäistä kertaa vinyylille prässättynä ja vieläpä laajennettuna painoksena. Kaikki edellä mainitut edustavat Svart Recordsin pitkää kulttuuritekojen sarjaa.

Sami Hynnisen musiikillinen tuotanto siis ulottuu huomattavan paljon edellä mainittuja bändejä laajemmalle skaalalle. Laajasta joukosta yhtyeitä ja projekteja ei ole kaikkia mielekästä tässä luetella. Nostettakoon kuitenkin esille vaikkapa lajityyppimääritelmiä pakenevaa, omaperäistä, kokeellistakin elektronista musiikkia soittanut Tähtiportti-ryhmä, joka julkaisi neljä albumia. vuosina 2015–2019.

Hynninen ei ole sammaloitunut muistelemaan menneitä. Hänen viime vuosien täysosumiaan edustavat esimerkiksi Pussies-yhtyen esikoislevytys (Farfalla Records, 2019), Olli Hänninen And Sami Hynninen -duon tupla-lp Chambers (Svart Records, 2022) ja tänä vuonna toisen uskomattoman tuottelijaan alakulttuuripersoonan, Läjä Äijälän (mm. Terveet kädet, The Leo Bugariloves, Sultans), kanssa julkaistu yhteislevy Ordeal & Triumph (Svart Records).

Hynnisen hengentuotteita yhdistää kokoonpanosta riippumatta usein tinkimättömyys ja tyylitaju, vaikka niissä ei aina musiikillisesti mitään muuta yhteistä olisikaan. Julkaisut ovat levyhyllyn mustia helmiä, joita oikealle taajuudelle virittynyt mieli ottaa ahnaasti vastaan myös heinäkuisena päivänä. Kaikesta päätellen Hynnisen luovuus tulee kukoistamaan myös jatkossa.

Eros Gomorralainen

Myös nämä saattavat kiinnostaa sinua