Ei pöhöttynyttä stadionrokkia vaan haurasta punk-estetiikkaa – Sirkus jää pystyyn! ei väistä isoja kysymyksiä

Kuvat: Mari-Sofia Kuronen / Supiainen

Onko mahdollista rakentaa 1990-luvun stadionkonsertti pieneen näyttämötilaan kolmen henkilön työryhmällä ilman taiderahoitusta ja lähes ilman kustannuksia? Rauli Katajavuoren ja Timo Torvisen esityksen lähtökysymys on mielikuvitusta kutkutteleva. Vaikka se ehkä ohjaa odottelemaan hiukan erilaista vastausta kysymykseen, niin annettu vastauskin on hyvin kiehtova ja kaunista katsottavaa.

Kun mainitaan 1990-luvun stadionkonsertti, niin mieleen tulevat jo nuorella iällä päihteiden pöhöttämät ja egoltaan mittavat artistit, kalliisiin puitteisiin ripustettu nuhjuinen rappioromantiikka, tuli ja räjähdykset sekä vähäpukeiset naiset koristeina. Sirkus jää pystyyn! tarjoilee sen sijaan identiteeteiltään vaikeammin määriteltävän, enemmän punk-estetiikasta ammentavan ja samalla taiteellisesti harkitumman kokonaisuuden.

(proto)Torvinen -artistinimellä operoiva Timo Torvinen loihtii lauluäänellään ja kitarallaan hyvin vaihtelevia äänimaisemia ja tunnelmia, mutta tietty artistille ominainen nyrjähtäneisyys pysyy mukana. Retrofuturistisissa asuissa patsastelu tuo esitykseen absurdeja, hitusen naivistisia ja välillä vähän surumielisiä sävyjä.

Samaan aikaan kun Torvinen laulaa ihmisenä ja etenkin miesoletettuna olemisen epävarmuudesta yhteiskunnassa, jonka normeihin ei mahdu, pudottelee Rauli Katajavuori esityksilleen usein ominaiseen tapaan sumeilematta palloja ja keiloja. Jos ei onnistu, ei onnistu, eikä siinä mitään. Tämä ei kerro hänen taidostaan vaan rohkean heittäytyvästä esiintymistavasta, joka on pistänyt silmään aiemminkin. Vaikka ollaan esittämässä, tuntuu kumpikin esiintyjistä olevan lavalla läsnä itsenään. Ihmisyys pursuu sieltä naamioiden, stetsonien ja verhojen takaa.

Rauli Katajavuori.

Sirkustaiteen suhteen esitys ei ole niinkään uskomattomilla tempuilla ja taidoilla briljeeraamista vaan tunnelmien ja tilojen rakentamista sekä musiikin kuvittamista. Hyvin yksinkertaisilla elementeillä saadaan tehtyä paljon eikä haittaa yhtään, että myös se rakentaminen näkyy harson takana. Tässä tapauksessa se ei vie esityksen taikaa pois vaan tuo siihen lisää.

Jäin kaipaamaan hiukan selkeämpää dramaturgiaa ja paikoitellen myös vähän jämäkämpää rytmiä. Noin tunnin mittainen esitys näyttäytyy jokseenkin sirpaleisena rykelmänä erilaisia kohtauksia. Suuresti se ei haittaa ja rokkikeikastahan tässä esityksessä onkin kyse. Voi perustellusti kysyä, onko selkeämmälle dramaturgialle tarvetta. Toisaalta on niinkin, että hyvin rakennettu draamankaari saattaa tehdä hyvästä rokkikeikasta erinomaisen.

Torvinen lukeutuu kiinnostavimpien joensuulaismuusikoiden joukkoon ja tähän esitykseen hän tuo sekä uutta että vanhempaa musaa. Osin tutut ja tunnistettavat elementit kiinnittävät esityksen siihen maailmaan, jota Torvinen on tuottanut jo vuosia ja tämän kaiken yhdistäminen sirkustaiteen maailmaan saadaan näyttämään todella luontevalta.

Ei siis tullut sellaista ysärin rokkikliseillä leikittelevää ilottelua, jota ehkä odotin. Esitys pureutuu syvällisemmin ihmisyyden ja yhteiskunnallisesti tuotetun eksistentiaalisen ahdistuksen teemoihin. Mistään synkeän vakavasta touhusta ei ole kyse ja paljon leikkisyyttä on onneksi mukana. Mutta isoja kysymyksiä ei säikytä.

Kenties pikkuisen jää kaikesta huolimatta kaivelemaan se, että tässä jäi käyttämättä potentiaalia draamallisesti vielä kunnianhimoisempaan esitykseen. Mutta hyvä näinkin.

Pasi Huttunen

Timo Torvinen.

Myös nämä saattavat kiinnostaa sinua