Parasta juuri nyt (10.1.2020): Tervon Loiri, Vapriikin Ostia, Filharmonia ja Finlayson, e-kirjat

Tällä palstalla Kulttuuritoimituksen väki kirjoittaa ajattomista ja ajankohtaisista asioista, jotka heitä juuri nyt kiehtovat. Aila-Liisa Laurilalle parasta ovat muutamat viime aikojen elämykset, jotka ovat edelleen kaikkien saatavilla, sekä muutamat tulevat, joihin kuka tahansa voi päästä mukaan.

1

Jari Tervon Loiri-kirja (Otava). Oli ihan pakko tarttua tuohon elämäkertaan, koska se on ollut Suomen myydyin tietokirja viime syyskuusta lähtien. Loiri ilmestyi 12. syyskuuta 2019. Sattumalta uhrasin sen lukemiseen kokonaisen päivän 4. tammikuuta 2020. Samana iltana korviin kantautui tieto, että kyseinen päivä oli Vesa-Matti Loirin 75-vuotispäivä. Onnittelut saavutuksesta, niin iästä kuin elämäkerrasta!

Pidän Tervon tyylistä todeta asioita vaipumatta syvälle kommentointiin tai analysointiin. Teksti sai kuitenkin pohtimaan, miksi juuri valittuja asioita käsitellään, miksi monet toiset on jätetty pois. Kolmas on kiitos ja hämmennys siitä, että kirjoittaja on hankkinut aineistoa niin laajasti eri lähteistä.

Ihailtavaa on Vesku Loirin valtava suosio, joka on jatkunut läpi vuosikymmenten. Uuno Turhapuro ja muut hahmot ovat saaneet kansan nauramaan, teatterien penkit ovat täyttyneet katsojista ja levyt myyneet hyvin. Ei ihme, että miehestä kehkeytyi varsinainen taiteilijanarsisti.

2

Vapriikin Ostia, portti Roomaan -näyttely. Jouluvapaiden aikaan ruuhkaksi asti kävijöitä kerännyt Ostia-näyttely vie kauas menneisyyteen, tai ehkä pikemminkin tuo sen kaukaisen ajan tähän ihan lähelle.

Parhaalla kukoistuskaudellaan 100–200-luvuilla Ostia oli noin 50 000 asukkaan vilkas, kansainvälisen merenkulun ja kaupan keskus. Suurimmalle osalle nykyihmisistä jo sana Ostia on outo.

Yllättävimmän kommentin satuin kuulemaan ollessani poistumassa näyttelystä. Pikkupoika valitti äidilleen, että kaikki on niin tylsää! Päättelin, että näyttely ei taida sopia alle kouluikäisille, vaikka se ei aivan kokonaan perustukaan luettaviin teksteihin ja vitriineihin kätkettyihin esineisiin. Niitä on kuitenkin varsin paljon. Lapsille pitäisi olla tarjolla enemmän tekemistä ja toimintaa.

Näyttely on avoinna 10. toukokuuta asti. Lisäksi voi mennä katsomaan loppiaisen jälkeen remontoituna avattua Valssi-ravintolaa.

3

Tampere Filharmonia täyttää pyöreät 90 vuotta. Pieni laskutoimitus paljastaa, että ikä mitataan vuodesta 1930, jolloin orkesteri aloitti toimintansa. Tiedossani ei ole, monenko soittajan voimin toiminta alkoi, mutta nykyisin orkesteri on lähes sadan soittajan kokoonpano, jonka konserteissa kannattaa käydä.

Juhlavuodet ovat siitä hyviä, että silloin on aina tarjolla jotakin ekstraa, tavallisuudesta poikkeavaa. Kauden aloittaa tänään perjantaina 10. tammikuuta Helppotajuinen kansankonsertti 1930. Kuultavana on sympaattisia kotimaisia sävelmiä nimiltä Melartin, Järnefelt, Hannikaiset ja Palmgren.

Siitä viikon kuluttua 17. tammikuuta on luvassa Ensimmäinen sinfoniakonsertti 1930 ja säveltäjäniminä Wienin ylpeydet Beethoven ja Mozart. Samana aamuna on tarjolla myös kurkistus orkesterin kenraaliharjoitukseen.

4

Finlaysonin tehdasalue on Tampereen ydin ja siellä on oma perheenikin ollut töissä kolmessa sukupolvessa.

Alue oli vielä 1970-luvulla ulkopuolisilta suljettu paikka, mutta pääsin toimittajana käväisemän siellä jo silloin pari kertaa. Tapasin toisella kerralla silloisen johtaja Selinin ja hänen vieraanaan olleen Wilhelm von Nottbeckin pojantyttären Andrée de Nottbeckin Palatsi-rakennuksessa.

Vapriikissa 24. huhtikuuta avattava näyttely Finlayson 200 – tehtaasta brändiksi tuo nähtäville paljon sellaista, joka koskettaa tavalla tai toisella erittäin suurta osaa tamperelaisista.

5

Kirjailija ja tutkija Laura Lindstedt onnistui hätkäyttämään sekä minua että näköjään monia muitakin Helsingin Sanomien palstoilla julkaistulla uudenvuoden kirjailijapuheenvuorollaan 29. joulukuuta 2019.

Lindstedtin mukaan kirjallisuutemme yksinkertaistuu ja tyhmistyy äänen ylivallan alla. Hän oli istunut lokakuussa äänikirjoja tuottavan Silencion äänityskopissa luurit korvilla lukemassa ääneen tuoretta kirjaansa Ystäväni Natalia.

Lukijan aivot nyrjähtivät. Hän koki, että tekstin visuaaliset elementit katoavat. Lehtikirjoituksessaan hän kuitenkin toivoi, etteivät lukijat ymmärtäisi häntä väärin, koska hän ei vastustanut äänikirjoja. Hän vain koki, että äänikirjat eivät ole kirjallisuutta.

Kirjoituksen saaman yleisöpalautteen mukaan lahjakkaan ammattilukijan ansiosta äänikirja voi avata aivan uusia ulottuvuuksia, kun loistelias tulkinta saa kuulijan havaitsemaan pienimmätkin nyanssit.

Tuollainen arvojaottelu ja siitä kiisteleminen vaikuttaa hieman tyhmistyneeltä, koska kaikkea mahtuu maailmaan, niin tekstiä, ääntä kuin kuvaakin.

Aila-Liisa Laurila

Pin It on Pinterest

Share This