Vaikka entisestä riesasta on tullut maakunnan ylpeys, Ilosaarirockista voi yhä löytää yllättäviä helmiä

Nova Twins. Kuva: Pasi Huttunen

Melko erikoinen olo siinä YleX-lavan VIP-alueella perjantaina tuli jutustellessa skumppalasi kädessä smalltalkia ministeri Sanni Grahn-Laasosen (kok.) kanssa. Maakuntajohtaja Markus Hirvonen ja Joensuun kaupunginhallituksen puheenjohtaja, kansanedustaja Seppo Eskelinen (sd.) olivat paikalla ja kaupunginjohtaja Jere Penttilä kehui puheessaan  sitä, miten tärkeitä tapahtumat ovat Joensuulle ja miten Ilosaarirock on niistä tärkein.

Ja tämä siis oli se sama YleX-lavan VIP-alue, joka ulottui mojovan kaistaleen verran aivan lavan eteen niin, että noin puolet lavan etualasta oli varattu hyvin tärkeille henkilöille. Sillä seurauksella, että monilla keikoista puolet lavan edustasta oli lähes tyhjänä. En usko, että se oli mukava näky artistillekaan.

Samaan aikaan festivaalien, ei siis pelkästään Ilosaarirockin, hintataso on noussut, puhuttiinpa sitten lipun, kaljan tai ruoan hinnasta. Voi kysyä, keitä se sulkee pois.

Ilahduttavaa Ilosaarirockissa oli se, että festivaali tiedostaa hintatason rajaavan väkeä ulos. Minunkin lapseni hyödynsivät festarin lanseeraamaa nuorisolippua. Lisäksi Ilosaarirock lahjoitti festarilippuja sellaisille Hope Joensuun asiakkaille, joiden perheeseen kuuluu 16-vuotiaita tai sitä vanhempia nuoria. Eivät nämä välttämättä ongelmaa ratkaise, mutta ovat hienoa toimintaa.

* *

Pitkä matka on tultu niistä kaukaisista ajoista, jolloin Ilosaarirock oli pienehkö, kotikutoinen festari, jossa esiintyi hc-bändejä ja muuta marginaalimusiikkia. Siihen aikaan tuskin olisi voinut kuvitella, että Kaija Koo täyttää festarin toiseksi isoimman lavan edustan jo toisena vuonna peräjälkeen.

Jokavuotinen valitus siitä, että festivaalin nimestä pitäisi pudottaa pois ”rock”, on silti vaivaannuttavaa. Jos festivaali buukkaisi vain niitä bändejä, jotka valittajille kelpaisivat, ei festaria enää olisi. Joudun myöntämään, että luotan ohjelmistovalinnoissa enemmän Panu Hattusen asiantuntijuuteen kuin somehuutajien valitukseen.

Kaija Koo. Kuva: Pasi Huttunen

On silti totta, että Ilosaarirockin luonne on muuttunut hyvin paljon vuosikymmenten varrella. Eihän se vain ole kovin rock eikä ainakaan kovin punk, että Ilosaarirock on sekä kaupungin, maakunnan että viranomaisten arvostama yhteistyökumppani suurine aluetaloudellisine vaikutuksineen. Vanhoina aikoina festari nähtiin riesana tai jopa uhkana eikä tärkeänä sidosryhmänä.

”Ero nykyiseen on kuin yöllä ja päivällä. Jos asian haluaa ilmaista diplomaattisesti, niin voi sanoa, että aikoinaan festivaalin järjestäjät olivat viranomaisten kanssa napit vastakkain. Silloin aikoinaan oltiin monta kertaa kuin nahkurin orsilla konsanaan”, sanoi vuoteen 1981 asti festariyhtiön omistaneessa Joensuun Popmuusikoissa toiminut Jari Rankkala, kun haastattelin häntä vuonna 2011 ilmestyneeseen, Olli Sorjosen toimittamaan Ilosaarirock – 40 vuotta tarinoita -kirjaan.

Ensimmäisen yhteisen sävelen Ilosaarirock ja viranomaiset löysivät Joensuussa 1990-luvulla jyllänneen rasistisen, äärioikeistolaisen liikehdinnän muodostaman uhan torjunnassa.

Kunnolla yhteistyö viranomaisten ja kaupungin välillä käynnistyi tämän vuosituhannen puolella Markku Pyykkösen, nykyisen Joensuun kaupungin markkinointijohtajan tultua Joensuun Popmuusikot ry:n toiminnanjohtajaksi. Lisäksi lähialueiden asukkaille järjestettiin muun muassa opastettuja kierroksia festivaalialueella. Niitä veti Janne ”Rysky” Riiheläinen.

* *

Ja tästä kaikesta huolimatta Ilosaarirock on edelleen onnistunut säilyttämään tietyn omaleimaisuutensa eikä festarilla ollessa jää epäselväksi, miten tärkeä osa kesää se edelleen niin monelle on. Ja loppujen lopuksi iso osa festarin ammattimaistumista on sitä, että siitä on tehty toimivampi, esteettömämpi ja turvallisempi kaikille.

Ohjelmistokin tarjoaa edelleen joka vuosi iloa, yllätyksiä ja elämyksiä. Esimerkiksi brittiläisestä Nova Twinsistä en tiennyt ennen festivaalia mitään, mutta solisti-kitaristi Amy Loven ja basisti Georgia Southin muodostama duo veti aivan tajuttoman keikan energistä, aika ajoin Rage Against The Machinea muistuttavaa rockia. Tuskin olisin koskaan löytänyt bändiä ilman Ilosaarirockia.

Battlesnake. Kuva: Pasi Huttunen

Tuskin myöskään tietäisin vieläkään mitään Battlesnakesta, australialaisesta huumorihevibändistä. Konsepti kuulostaa perin juurin epäilyttävältä, joten kuuntelemaankin menin vähän sattumalta, mutta kova soitto- ja laulutaito sekä viittaukset Monty Pythoniin sulattivat keikalla sydämeni.

Kaskisissa vuonna 1995 perustettu Sara oli toki tuttu, mutta kohtalaisen marginaalista bändiä voi nähdä vain harvakseltaan. Ja Ilosaarirockissa muistin, että sehän on tosi hyvä bändi. Ja siis olihan siellä Endstand!

Lisäksi luulen, että jos rockin puutteesta valittajat olisivat olleet katsomassa brittiläisen Yungbludin maanista energiaa lavalla, he eivät ehkä valittaisi ihan yhtä paljoa.

Festivaalin ohjelmisto ei miellytä minuakaan kaikilta osin, mutta tunnistan, että se on kasattu taitavasti.

* *

Tavallaan kritiikki festivaalin ”kaupallistumista” kohtaan on aina osunut harhaan. Ilosaarirockilla on 1990-luvulta saakka ollut poikkeuksellisen tehokas ja luova markkinointikoneisto, joka ensin tunnettiin nimellä Verkkotoimitus ja sittemmin Tunnelmat. Tätä nykyä se on Rokkimedia. Tässä festivaali on ollut edelläkävijä. Olen itse ollut joukon mukana tekemässä festariviestintää kaikissa kolmessa vaiheessa.

Haastatellessani viime vuonna Janne Riiheläistä, jota voi Verkkotoimituksen isäksikin luonnehtia, tämä painotti, että tarkoitus oli alusta asti nimenomaan festarin markkinointi.

”Se oli jotain omaleimaista ja omaleimaisuushan on parasta markkinointia”, hän luonnehti.

Eräänlaisena festarin kasvun ja sen tekijöiden ammattimaistumisen merkkipaaluna voi pitää festivaalin yhtiöittämistä. Yhtiöittäminen ei näytä kohdanneen suurta vastustusta, vaikka huolta oli ja on ehkä edelleen.

Pasi Huttunen

Myös nämä saattavat kiinnostaa sinua