Kuva: Wiki Commons
KOLUMNI | Pekka Henttonen pohtii kolumnissaan ilmastopolitiikkaa ja taloudellista kasvua. Sisältövaroitus: teksti ei sisällä syyllistämistä eikä juuri valittamistakaan, mutta saattaa silti aiheuttaa harmitusta ja pahaa mieltä.
”Sitten voimmekin rauhassa puksutella pikku sähköautoillamme, eikä mikään muuten muutu. Ihan niin siinä tuskin käy.”
Kävin Parkanon kirjastossa tutustumassa tamperelaisen Mia Surakan valokuvanäyttelyyn Maakotka elinpiirinsä rajalla. Surakan hienoja kotkakuvia kannattaa ehdottomasti käydä katsomassa. Näyttely siirtyy tammikuuksi Kihniön kirjastoon, helmikuuksi Ylöjärvelle ja kevään edetessä Ikaalisiin ja Virroille. Näyttelyn kuvat on otettu Parkanon ja Karvian välisillä suoalueilla. Maakotkan eteläisimmät esiintymisalueet sijaitsevat juuri Ylä-Satakunnassa, Parkanossa, Karviassa ja Virroilla.
Maakotka on vasta viime aikoina palannut uudestaan Ylä-Satakuntaan. Tällä hetkellä kotkaa uhkaa kuitenkin nopeasti laajeneva tuulivoimarakentaminen. Paikallislehti Ylä-Satakunnan tuulivoimaseurannan mukaan lehden levikkialueen kolmessa kunnassa tai niiden välittömässä läheisyydessä on vireillä kaikkiaan 17 tuulivoimahanketta ja jopa 235 tuulivoimalan rakentaminen.
Vihreä siirtymä etenee vauhdilla. Nostatamme tuulivoimalan joka niemelle, vuorelle ja saarelmalle ja aurinkovoimalan joka toiselle pellonpläntille ja kaikille joutomaille. Sitten voimmekin rauhassa puksutella pikku sähköautoillamme, eikä mikään muuten muutu. Ihan niin siinä tuskin käy.
* *
Ilmastonmuutoksen hillitsemiseksi on tehtävä valtavia ja nopeita talouden muutoksia joka puolella maailmaa. Muutamassa vuosikymmenessä pitää muuttaa kaikki: sähkön ja energian tuottamisen ja varastoinnin tavat, rakentaminen, maatalous, teollisuus, resurssien kierrättäminen, liikenne ja kuljetukset. Kiinnostuneet voivat etsiä lisätietoa vaikkapa IPCC-ilmastopaneelin, Suomen ilmastopaneelin, BIOS:in tai Climate Analytics –ryhmän sivuilta. Näiden lisäksi suosittelen kolmea paperiteosta, joista hieman enemmän seuraavassa.
Ilmastonmuutoksesta kirjoittaminen muuttuu helposti väsähtäneeksi valittamiseksi tai nuhruiseksi syyllistämiseksi. JP Laitisen romaania Hirviö (Teos, 2025) lainaten: ”Tekee mieli ajatella jotain muuta. Tai ottaa kännykkä käteen.” Älkää kuitenkaan ihan heti poistuko linjoilta. Yritän tässä kirjoittaa valittamista ja syyllistämistä välttäen, yksinkertaisesti ja mutkat liiankin suoriksi vetäen.
Hirviö on kirja lämpenemisestä, länsimaisesta kulttuurista ja talouskasvusta. Takakannessa Hirviö määritellään päiväkirjaromaaniksi, ja mikäs siinä, romaanihan on sian tapaan kaikkiruokainen. Tämä karju on tosin syönyt kaikenlaista vaikeasti sulavaa ja ruuansulatukselle sopimatonta.
Laitinen kirjoittaa hyvin. En silti osaa arvioida Hirviötä kaunokirjallisuutena. Entisenä ympäristötoimittajana Laitinen varmasti hallitsee pisteliäästi muotoillut faktansa. Aamulehden helmikuisen jutun mukaan Laitinen kaatoi kirjaansa kaikki patoutumat, joita hänelle pitkän ympäristötoimittajan uransa ehti kertyä. Hirviö on ”elävä metafora, joka nielee sisäänsä luonnonvarojen ylikäytön, talouden vääristyneet perusrakenteet, infrastruktuurin ja koko lapasesta lähteneen länsimaisen kulttuurin”.
Christer Lindholm on taloustutkija ja kauppatieteen tohtori. Lindholmin teos Kun maailma ei riitä – ekologinen kestävyysvaje & talouskasvun rajat (Vastapaino) ilmestyi vuoden 2024 alussa. Lindholm tarkastelee aihettaan loogisesti ja kiihkottomasti, mutta kirjan kankeahko kielenkäyttö ja harmaa yleisilme ei erityisesti houkuttele lukemaan. Eikä Lindholmin kirjaa ole juuri luettukaan. Teoksesta on nettihakujeni mukaan julkaistu kaikkiaan kolme (3) suomenkielistä arviota: Demarissa, Uusiouutisissa ja Yhteiskuntapolitiikka-lehdessä. Kannattaisi lukea. Kun maailma ei riitä on paras tietämäni yleisesitys ilmastonmuutoksen ja taloudellisen kasvun yhteyksistä.
Vielä kolmaskin kirjasuositus: Antti Arnkilin esseekokoelma Seurauksia käsittelee samaa problematiikkaa. Sekin jäi julkisuudessa kovin vähälle huomiolle, vaikka kirja Kulttuuritoimituksen palstoilla kattavasti arvioitiinkin.
* *
Tiedemiehet ja tutkijat voi karkeasti yksinkertaistaen jakaa kahteen ryhmään: kasvupessimisteihin ja kasvuoptimisteihin. Kasvupessimistien mukaan kahdensadan vuoden mittainen taloudellisen kasvun aikamme on perustunut halpoihin fossiilisiin polttoaineisiin. Kun niiden käyttö pakosta loppuu, loppuu kasvukin.
Jevonsin paradoksin myötä teknologian tehokkuus johtaa tuotannon ja kulutuksen kasvuun. Kulutuksen kasvu syö päästöjen vähenemisen tuomat hyödyt. Tuulivoimalaan tarvitaan yhdeksän kertaa enemmän metalleja kaasuvoimalaan verrattuna. Sähköauton akun kennojen valmistukseen tarvitaan melkein 200 kg metalleja, yksistään grafiittia 50 kg. Jos haluamme irtautua fossiilisista polttoaineista kokonaan, tunnetut vihreiden metallien ja mineraalien varannot eivät välttämättä riitä kovin pitkälle.
Kasvupessimistit eivät usko irtikytkentään, eli siihen, että kasvu ja päästöt (tai kasvu ja luonnonvarojen kulutus) pystytään irrottamaan toisistaan. Pessimistien mukaan ympäristöä kuormittamattoman talouskasvun toteutuminen on epätodennäköistä. Voi olla, että se ei toteudu koskaan.
Kasvuoptimistit huomauttavat, että Kiinassa uusiutuva energia kasvaa tällä hetkellä sähkönkulutusta nopeammin ja hiilipäästötkin ovat lievässä laskussa. Kasvun ja hiilipäästöjen irtikytkennän ovat joidenkin lähteiden mukaan saavuttaneet myös muutamat Euroopan maat. (Pessimistit toteavat tähän, että maailman fossiilipäästöt nousevat tänä vuonna uuteen ennätykseen. Luonnonvarojen käytön vähenemisestä ei ole merkkiäkään.)
Kasvuoptimistit uskovat talouskasvun jatkumiseen. Kasvu on välttämätöntä vihreän siirtymän toteuttamiseksi ja köyhyyden poistamiseksi maailmasta. Tekoäly, kiertotalous sekä uudet teknologiat ja innovaatiot auttavat ratkaisemaan irtikytkentään ja luonnonvarojen vähenemiseen liittyvät ongelmat.
Vihreään kasvuun uskovat myös yritysjohtajat, presidentti ja kaikkien puolueiden poliittiset päättäjät. Heidän on pakko. Ilman kasvua työpaikat vähenevät, verotulot kutistuvat ja hyvinvointiyhteiskunnan palvelut rapistuvat.
Pessimistit ajattelevat, että vauraampien maiden kannattaisi alkaa hiljalleen valmistautua kasvun tyrehtymiseen ja kulutuksen vähentämiseen. Tarvittaisiin talous, joka tuottaa hyvinvointia kasvusta riippumatta. Taloustieteilijät käyttävät tästä hienoa termiä ”kasvuagnostinen”. Kate Raworthin donitsitalous on yksi esimerkki kasvuagnostisesta talousmallista. Christer Lindholm on hahmotellut kirjaansa siitä oman versionsa.
Toinen vaihtoehtoinen talouden ajattelumalli on kohtuustalous, jota professorit Lassi Linnanen ja Niko Soininen esittelevät Rakenteellinen ylikulutus -raportissaan. Kohtuustaloudesta on lisätietoa SISU-tutkimushankkeen sivuilla.
Ekonomisti Heikki Pursiainen on jännittävällä tavalla sekä optimisti että pessimisti. Pursiainen luottaa markkinatalouteen kasvun tekijänä ja arvon lisääjänä. ”Tavoite on rikastua ja samaan aikaan olla myrkyttämättä maailmaa, siis muuttua vihreäksi köyhtymättä.” Toisaalta ”ilmastomuutoksen ratkaiseminen tekee meistä melkoisella varmuudella ainakin vähäksi aikaa nykyistä köyhempiä”.
* *
Ilmastonmuutoksen hillintä yhdistää ihmisiä yli puoluerajojen. Keinoista voi olla erimielisyyttä, mutta tavoitteen (lastemme ja lastenlastemme elämän turvaaminen) luulisi olevan yhteinen. Ilmastojarrua ei kuitenkaan ole näköpiirissä. Ilmastouhat jäävät ihmisten ja poliitikkojen mielissä talouskurin, velkajarrun ja muiden (mukamas) ajankohtaisempien huolenaiheiden alle.
Ilmastopolitiikan toteuttamiseen tarvittaisiin puolueiden poliittista johtajuutta, mutta juuri siitä on puutetta. Lainaan Tiina Raevaaran marraskuista kolumnia Suomen Kuvalehdessä: ”Kun ympäristöuhat eivät kiinnity päivänpolitiikkaan, niistä tulee abstraktia pelkopuhetta.”
BIOS:in tutkijan Tero Toivasen mukaan puolueilla on ”sokea piste siinä, etteikö yhteiskuntaa voisi ohjata vahvemmin kestävään suuntaan ja vieläpä oikeudenmukaisesti”. Tätä tukevia aloitteita tai julkisen vallan ohjauskeinoja ei kuitenkaan näy poliittisessa keskustelussa. Ympäristötaloustieteen professori Lassi Ahlvik puhuu pitkäjännitteisten, ennustettavien talouden ohjauskeinojen puolesta: Ilmastopolitiikka on talouden pelisääntöjen luomista. Se taas on valtiontalouden kannalta neutraalia. Eri asia on, onko poliittista tahtoa tarpeeksi.
Kasvua tai ei, köyhdymme tai emme, kaikki muuttuu joka tapauksessa. Muutaman kymmenen vuoden kuluessa meidän pitäisi rakentaa uusi vähemmän kuluttava yhteiskunta, jonka mahdollisimman moni kokee omakseen. Mielenkiintoisia ja pelottavia aikoja tulossa.
Pekka Henttonen
Myös nämä saattavat kiinnostaa sinua
Kirjoittajan paratiisi – Miten ympäristö mahdollistaa luovaa ajattelua ja tekstin syntymistä?
KIRJOITTAMINEN | Edistävätkö uusi, mieluinen ympäristö ja kulttuuri kirjoittajan luovuutta ja onnistumista, kysyy Saana Saarinen esseessään.
Evankeliumin jälkeen: ”Me kuvittelemme ihmeitä, vaikka niitä on arkisessa todellisuudessa ympärillämme”
KOLUMNI | Janne Saarikiven Helsingin Sanomiin kirjoittama jouluessee sytytti Erkki Kiviniemen aamuun riidan.
Meillä menee paremmin kuin koskaan: jo kaksi kertaa 100.000 lukijan raja rikki vuonna 2025
KOLUMNI | ”Onhan tuo vähän reteä otsikko mutta totta se on: vuosi 2025 on monella mittarilla todettu Kulttuuritoimituksen parhaaksi vuodeksi”, päätoimittaja Marita Salonen kirjoittaa.
Risto Nordell eläkkeelle – kirkkomusiikki on tärkeä osa kristinuskon tuottamaa länsimaista kulttuuria
KOLUMNI | Ilkka Harju kirjoittaa musiikki- ja kulttuuritoimittaja Risto Nordellista, joka jää vuodenvaihteessa Yleisradiosta eläkkeelle lähes 40 vuoden työuran jälkeen.