Miksi mielemme tarvitsee musiikkia?

Kenzaburō Ōe ja Oliver Sacks. Kuva: Wiki Commons

Nobel-palkitun kirjailijan Kenzaburō Ōen (1935–2023) teos Hikarin perhe (1997) kertoo kirjoittajan pojasta Hikarista sekä kirjailijan kokemuksesta tämän vanhempana. Hikarilla on ollut syntymästään saakka aivovamma. Hänestä on kuitenkin tullut tuottelias säveltäjä, jolle musiikki on ilmaisun kieli.

”…hän tuntee kaikkein täydellisimmin olevansa ’kotonaan’ säveltäessään musiikkia; tai jos asiaa katsoo toisinpäin, hänen musiikkinsa ilmentää juuri tuota tunnetta”, kirjoittaa Ōe pojastaan.

”Olen kaikki nämä vuodet kirjoittanut romaaneja ilmentääkseni samaa hyvin perimmäistä tunnetta; että olen kotonani tässä maailmassa. Lisäksi, vaikka haaveilenkin löytäväni kirjoittamalla keinon ilmaista jotain mikä kohoaa tämän maailman yläpuolelle, Hikarin musiikista olen kaikkein useimmin saanut aavistuksen maailmasta omamme tuolla puolen.”

Poikansa musikaalisuuden kautta Ōe ymmärtää myös omaa suhdettaan kirjoittamiseen. Kirjailijalle hänen työnsä on osa itseä, tapa olla. Kirjailija hioo sisäiset taipumuksensa kuvastamaan kohdetta, oleminen määrittyi sanoissa ja teoissa. Kun Ōe kuvailee kirjailijan suhdetta kirjoittamiseen, hän kuvaa Hikarin suhdetta musiikkiin.

* *

Taiteelliset pyrkimykset eivät ole luovalle ihmiselle vain toisarvoista ajan kuluttamista vaan ehkä jopa syvin maailmaan suuntautumisen muoto. Mutta ne myös vaativat paljon. ”Päivät kotona ilman mitään näkyvää tekemistä ovat kirjailijan elinehto”, Ōe kirjoitti.

Poikansa musiikillisen kiinnostuksen kautta myös Ōe kokee musiikin vahvasti. Ōen kuvaa, kuinka Wagnerin oopperat saivat hänet ymmärtämään odottamattomia totuuksia elämästä: ”Elämän lähestyessä loppuaan ihminen voi itse asiassa löytää uudestaan intohimoisen suhteen niin rakkauteen kuin kuolemaankin, jotka ovat nyt melkein mystisesti kietoutuneet yhteen.”

* *

Oliver Sacks nosti toistuvasti musiikin psykologian esiin teoksessaan Mies joka luuli vaimoaan hatuksi (1985, Tammi 1988). Teos koostuu Sacksin subjektiivisista kuvauksista yksittäistapauksista, mutta kuvaukset tavoittavat potilaiden henkilökohtaisen elämän elävällä tavalla. Samalla Sacks miettii, mitä potilaiden kokemus voi paljastaa maailmasta muille ihmisille.

Potilaan nimeltä ”tohtori P” elämässä musiikki on astunut kuvan paikalle. Hän näkee maailmassa vain abstrakteja muotoja ja luulee vaimoaan hatuksi. Hän kuitenkin pystyy toimimaan ympäristössään ongelmitta niin kauan kuin hyräilee. Sacks vertaa tohtori P:n kertomusta filosofi Schopenhauerin kuvaukseen musiikista puhtaana tahtona: ”Kuinka suuresti häntä olisikaan kiehtonut tohtori P, mies, joka oli kadottanut tyystin maailman kuvauksena, mutta säilyttänyt sen täydellisesti musiikkina tai tahtona.”

Potilaalla nimeltä Jimmie sen sijaan on Korsakovin syndrooma. Hän ei pysty muodostamaan uusia muistoja, eikä hänellä siis ole käsitystä siitä, mistä on tullut ja mihin on menossa. Hänellä ei ole omaa elämäntarinaa. Ei pysyvää käsitystä siitä, kuka on.

Sacks kuitenkin kuvaili Jimmiessä taiteen ja mietiskelyn äärellä tapahtuvaa muutosta: ”Jos hän pysähtyi tunneperäiseen tai henkiseen tarkkaavaisuuteen – katselemaan luontoa tai taidetta, kuuntelemaan musiikkia, osallistumaan kappelin messuun – tarkkaavaisuus, sen ’tunnelma’, sen tyyneys, säilyi jonkin aikaa, ja häneen jäi mietteliäisyys ja rauha, jota me muuten harvoin, jos koskaan, hänessä havaitsimme sinä aikana, jonka hän kodissamme vietti.”

Rouva O’C:n epilepsiaa ennakoi päässä soiva musiikki. O’C sai musiikin kautta kokea uudelleen lapsuuden, josta hänellä ei muuten ollut muistikuvia, ”ja sen seesteisyyden, jota hän ei ollut koskaan ennen tuntenut ja joka säilyi hänen elämänsä loppuun saakka: perimmäisen seesteyden ja turvallisuudentunteen, jonka saavat vain ne, joilla on todellinen menneisyytensä tallella tai jotka muistavat sen”.

Sacks kuvailee myös muita potilaita, muun muassa Touretten syndrooman diagnoosin saanutta potilasta, joka valitsee luopua lääkityksestään viikonloppuisin, sillä hänen syndroomansa tukee hänen viikonlopputyötään jazz-rumpalina.

* *

Sacksin kirjan sisältö ei ole kvantifioitavaa, tilastollisesti tutkittavissa tai väestötasolla havaittavissa sen enempää kuin sovellettavissakaan. Ja kun hän puhuu neuropsykologiasta, meidän on otettava huomioon, että tiede on hänen jälkeensä edistynyt monin paikoin suurin harppauksin.

Kyse on silti aidoista yksilöitä koskevista faktoista: nämä asiat tapahtuivat ja näin ne ilmenivät yksilölle. Kyse ei ole mielipiteistä tai vapaista tulkinnoista aivobiologiasta. Tulkinta, silloin kun Sacks sitä esittää, perustuu ihmisten kokemukseen ja tutkii sitä. Näiltä osin Sacksin teos on ajaton.

Sacksin näkemykset tiivistyvät kappaleessa, jossa Sacks käsittelee keskiaikaisen mystikon ja säveltäjän Hildegard von Bingenin näkyjen samankaltaisuutta migreenin oirekuvan kanssa, vertaa Hildegardin kokemuksia Dostojevskin epilepsiaan ja kysyy, entä jos vaiva ei ole vain vaiva? Entä jos pakottamalla meidät miettimään olemassaoloamme, ymmärrämme sen kautta paremmin inhimillistä kokemusta maailmasta: ehkä yksilö löytää niin maailmaan näkökulman, jota muut eivät tavoita?

Tämä on Sacksin teoksen taidetta käsittelevien pohdintojen ydin. Hänen teoksensa havainnollistaa kuinka oleellinen suhde taiteella on mielemme toimintaan ja maailmankuvamme muodostumiseen.

* *

Molemmat edellä mainituista teoksista ovat jo vuosikymmeniä vanhoja. Termistö ja suhtautuminen mielenterveyteen on saattanut muuttua.

Mutta molemmissa teoksissa kiehtoo juuri kuvaus ihmisistä sellaisina kuin he olivat. Tapa, jolla kirjoittaja on lähestynyt ihmisiä, joista kirjoittaa.

Sacksin potilaat olivat kaikki yksilöitä. Heille saatettiin antaa diagnoosi, mutta heidän kokemuksensa oli heidän omansa.

Hikari Ōella on kehitysvamma, mutta hän on säveltäjä. Isälleen hän oli ennen kaikkea poika. Hikarin luovuus ja lahjakkuus innoittivat isää miettimään, mitä nuo käsitteet edes tarkoittavat. Hikari innoitti isäänsä kirjailijana.

Molemmat teokset ovat kaikuja ajasta, jolloin tiedostava ja lukenut kirjoittaja saattoi pysähtyä kanssaihmistensä kokemuksen äärelle ja antaa mahdollisuuden sille, että tuo kokemus opettaa hänelle jotain uutta maailmasta.

Hikarin kohdalla musiikki oli hänen tapansa ilmaista itseään ihmisenä. Musiikki voi välittää sen, mikä ihmisessä on syvintä ja rehellisintä. Niin voi luoda jotain, mikä ylittää ihmisten välisen kuilun ja jonka merkitys säilyy ajasta riippumatta. Tuntemamme sävelmät ovat usein viimeinen asia, jonka unohdamme, kuten rouva O’C:n tapauksessa.

Taide ja mielikuvitus ovat siis tärkeitä ihmisen suhteessa toisiin. Kun Kenzaburō Ōe käsittelee omaa kokemustaan Hikarin isänä ja kirjailijana, hän lainaa Rousseauta: ”Vain mielikuvitus voi opettaa meidät tuntemaan toisen tuskan”.

Hikarin perheen tarinasta voimme oppia, että mikä on meille ominta voi myös olla se, joka tavoittaa muut ihmiset. Taide, joka voi todella muuttaa toisen ihmisen elämän – taide, joka saa miettimään, kuka olet, mikä on tavoitteesi ja miksi, ja keitä ihmiset ympärilläsi todella sisimmässään ovat – sellainen taide kertoo jotain syvempää ihmisyydestä ja ihmisistä, jotka sitä luovat.

Topi Lepojärvi

Myös nämä saattavat kiinnostaa sinua